Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, minulle tuli vahva tunne päästä käymään Suomessa. Tämän takia, aivan hetki sitten, minä varasin itselleni lennon Suomeen heti ensi viikolle. Koska en osannut päättää paljonko aikaa tarvitsen, päätin varata sitä reilusti, toisin sanoen lähes kuukauden. Voi riemua!
Puolitoista vuotta sitten minut valtasi syvä levottomuus. Siirryin tiedostamattani eräänlaiseen odotteluvaiheeseen ja lopetin tulevaisuuden suunnittelun. Minä tunsin, että jotain on tapahtumassa. Vähän myöhemmin saimme ilmoituksen, että edessä olisi paluumuutto Kaliforniasta Suomeen odotettua aikaisemmin. Otin ikävän uutisen vastaan melko hyvin, sillä tavallaan olin osannut odottaa jotain suurta tapahtuvaksi jo pidemmän aikaa. Minä en kuitenkaan nähnyt tulevaisuudessa paluuta Suomeen, vaikka se väistämättömältä vaikuttikin. En rynnännyt ostamaan alennusmyynneistä pilkkihaalareita Suomen talvea varten, vaikka kasailinkin tavaroita pikkuhiljaa muuttokuntoon. Muutama kuukausi myöhemmin epätodennäköinen muuttui todeksi ja tuleva osoite muuttui Suomen sijaan etelä-Kaliforniaksi. Minä en ollut lainkaan yllättynyt.
Minulla on usein hyvin vahva tunne, on ollut lapsesta lähtien. Se voi olla levottomuutta tai levollisuutta, myönteistä tai negatiivista enkä etukäteen tiedä mistä se on peräisin. Minä vain tunnen, tai ehkä jopa tiedän. Olen nimennyt tämän hieman kyseenalaisten ”aistini” tuttavallisesti perstuntumaksi.
Toisinaan oloni on keskellä katastrofiakin rauhallinen. Minä tiedän, että kaikki järjestyy vaikken tiedäkään miten. Selittämätön levottomuus taas tarkoittaa, että elämä on muuttumassa ja jotain tapahtuu pian. Joskus, ennen kuin mies on edes tullut kotiin, tiedän, että maastopyörälenkillä on sattunut jotain. Tai kun kuulin mummon joutuneen jatkotutkimuksiin, tiesin, ettei hyvin käy. Eikä käynyt. Esimerkkejä on monia.
Voihan olla, että tietoisesti ajan asioita johonkin suuntaan, kyse on vain sattumasta tai osaan lukea ihmisiä poikkeuksellisen hyvin, mutta luotan perstuntumaani melko vahvasti. Jos minusta tuntuu, että jotain on tehtävä, on parempi tehdä niin, vaikkei sille syytä näyttäisi olevankaan. Lopulta kun ne pieniltäkin tuntuvat valinnat voivat vaikuttaa suuriinkin asioihin. En kuvittele olevani mikään ennustaja, sillä enhän minä tiedä mitätapahtuu. Minä tunnen vain, että jotain tapahtuu.
Tällä hetkellä olen jälleen suuren sisäisen levottomuuden vallassa. En pysty keskittymään, en tarttumaan mihinkään ja minulla on hyvin vahva tunne siitä, että on päästävä käymään Suomessa.
Ylhäällä Lembert Domen reunalla istuessani minut valtasi syvä rauhallisuuden tunne. Sinne kiivetessäni olin huomaamattani jättänyt taakseni kaikki murheet, huolet ja velvollisuudet. Mieli oli tyhjä ja kaikki tuon hetken ulkopuolella oleva menetti merkityksensä. Tuuli suhisi korvissa ja ympärilleni avautui 360 asteen esteetön näkymä yli metsien aina horisonttia kehystäville vuorille saakka.
Hetket, jolloin kaikki menettää merkityksensä, ovat niitä merkityksellisimpiä
Lembert Domen päälle kiipesi polkua pitkin takakautta parissakymmenessä minuutissa. Kuvan keskivaiheilla oleva kiipeilijä oli kuitenkin valinnut hieman erilaisen reitin kuin meidän seurueemme.
Vaikkei aivan loiva ollut meidänkään reittimme loppumatkasta. Korkeanpaikankammoista jännitti alastulo melko paljon.
Ympärille avautuva maisema näytti huipulta käsin joka suuntaan jokseenkin tältä. Se hiljaisuus…!
Tämä orava elää vaarallista elämää.
Tuulesta ja kankeudesta huolimatta taivuin vielä lopuksi hienoon poseeraukseen.
Kiinnostuneille tiedoksi, että Lembert Dome löytyy Kaliforniasta, Yosemiten takamailta, Tioga Pass Roadin varrelta (suljettu talvisin). Tieltä Lembert Domen huipulle kävelee parissakymmenessä minuutissa, joten hyviä kenkiä (ja juotavaa) kummempaa varustusta ei tarvita. Ja nyt ihmiset, ihan oikeasti – jos tulette Kaliforniaan pidemmäksi ajaksi kuin viikoksi, kannattaa ehdottomasti ajaa niiden kaupunkien ulkopuolelle ihastelemaan sellaisia maisemia, joita ei Suomessa ole. Kalifornia on paljon muutakin kuin San Francisco, Los Angeles tai Hollywood.
Eilen, aktiivilomamme ensimmäisenä päivänä, päädyimme puolivahingossa kiipeämään vajaan 3,4 kilometrin korkeuteen, Mammoth Mountainin huipulle. Katselimme aikamme talviaikaan laskettelukeskuksena toimivaa vuorta, ylös alas kulkevia gondolihissejä ja tuumasimme, että olisipas hienoa kiivetä tuonne laelle omin jaloin ja tulla hissillä alas. Eli ei muuta kuin tuumasta toimeen ja korkeuksia kohden.
Matkalla huipulle! Seison muuten keskellä laskettelurinnettä.
Laskettelukeskuksen alataso, jolta lähdimme liikkeelle, sijaitsi sekin n. 2,4 kilometrin korkeudessa. Jopa näissä korkeuksissa ilma tuntui yllättävän ohuelta ja sai ainakin oman pulssini kohoamaan naurettavan helposti ihan vain ylämäkeen kävellessä. Melko pian puuskutus kuitenkin unohtui käsittämättömän kauniiden maisemien avautuessa eteeni.
Kesäksi pysähtyneet hiihtohissit.
Tässä vaiheessa oltiin jo lähellä 3000 metrin korkeutta,
puusto alkoi harventua ja vastaantulija kertoi, että ylös olisi vielä reilun tunnin matka.
Vaikka oli raskasta, niin silti hymyilytti!
Jee, huippu näkyy jo! Mutta kukapa uskoisi, että ylös kiipesi vielä melkein tunnin verran?
Horisontissa häämöttävä hammasrivistö ja viimeiset lumipeitteet.
Melkein perillä. Loppumatka oli melko raskasta tallustaa irtosorassa.
Lähes kolmen tunnin kiipeämisen jälkeen oli huippu vihdoin valloitettu!
Ja se näkymä joka huipulta alas laaksoon aukeni…! Sanoinkuvaamatonta. Oli muuten melko kova tuuli siellä ylhäällä.
Liikkeellä oli kävelijöitä enemmän pyöräilijöitä, jotka nousivat hissillä ylös ja ajoivat vuorelta alas. Minulla olisi mahdollisuus tehdä sama huomenna, mutta tällä kaatumisprosentilla en ole aivan varma kannattaako?
Sitten lähdettiinkin gondolihissin kanssa takaisin alas. Oltiin muuten ainoat, jotka kiipesi mäkeä ylöspäin. Kaikki muut tulivat hissillä ylös ja kävelivät alas. Arvatkaapa kuka muisti vasta hississä potevansa korkeanpaikankammoa?
Ei tuo nousu loppujen lopuksi niin raskas ollut, kunhan huolehti riittävästä nestetankkauksesta kiipeämisen aikana. Ja toki pysähdyin kuvaamaan maisemia ja tasaamaan hengitystä tämän tästä. Erityismaininnan ansaitsevat ne kaksi teiniä, jotka jaksoivat tallustaa kanssamme koko matkan ylös saakka ilman narinaa ja kiukuttelua.
Tulevasta mainittakoon sen verran, että juuri kun kuvittelin, ettei Mammoth Mountainilta avautuvia maisemia voita mikään, kohtasivat nämä maisemat voittajansa vain vuorokautta myöhemmin. Siitä lisää seuraavassa! Kivaa viikonlopun jatkoa! Me täällä jatketaan samoilua vielä päivän verran.
Sitä ennen aina ajatteli, että matkanteko on vain pakollinen paha ennen perille pääsyä, tuskallista istumista autossa tunti toisensa jälkeen. Jotenkin täällä, vieraassa maassa, tuo matkanteko-asenne on muuttunut täysin. Siinä missä itse matkakohde, myös ajomatka sinne on omanlaisensa elämys.
Pakkasimme eilen kimpsut ja kampsut auton takaluukkuun ja suuntasimme aktiivilomalle vuoristoon, Mammoth Lakesille. Edessä oli noin kuuden tunnin ajomatka, johon sisältyi viivasuoraa ja paahtavan kuumaa aavikkotietä enemmän kuin tarpeeksi. Omanlaisensa elämys siis sekin. Pienellä kartan tutkailulla ja seikkailunhalulla löytyy matkan varrelta kuitenkin muutakin näkemisen arvoista, kuten living ghost townina tunnettu Randsburg.
Randsburgin kylänraitti oli hiljainen.
Täysin kuollut ei kylä kuitenkaan ole. Asukkaita pitäjässä on vielä alle sata ja viikonloppuisin ”elävää aavekaupunkia” käyvät ihmettelemässä ohi matkaavat turistit. Minä en nähnyt kylässä ristinsielua koko visiittimme aikana.
Tällä asiakasmäärällä se ei ole niin justiinsa. Ja kiinnihän se oli.
Harmi, että tämä(kin) antiikkiliike oli kiinni keskellä viikkoa.
Postitoimisto. Lähteeköhän täältä postit tavallisella postiautolla vai hevoskärryillä?
Randsburgin vanha vankila. Tuonne joutuminen voisi tässä helteessä tuntua ihan oikeasti rangaistukselta.
Ja vankila kätki sisäänsä kaksi vähemmän kodikasta vankiselliä.
Harmi, ettei silloin Suomessa asuessa osannut nauttia matkanteosta, kuin vasta viimeisinä vuosina. Ei tullut mieleenkään etukäteen ottaa selvää matkalle osuvista nähtävyyksistä tai pysähtyä ihastelemaan luontoa. Oli aina vain niin kiire määränpäähän ja kaikki matkan varrella tuntui itsestään selvältä ja tavalliselta. Mitä haaskausta kaikki ne laput silmillä ajetut kilometrit olivatkaan, näin jälkeenpäin ajateltuna.
Onnenpäivä 