Eräs reilu nelikymppinen tuttavapariskuntani kävi kuluneella viikolla katsomassa tulevaa eläkepäivien kotitaloaan ja kotikatuaan. Pariskunnan rahoitussuunnittelija oli sitä ennen laskenut sentilleen valmiiksi kaiken, jotta muutto olisi mahdollista viiden vuoden kuluttua, kun perheen tytär muuttaa pois kotoa ja jatkaa opintojaan tietyssä, ennalta valitussa opinahjossa. Samaan aikaan he pyysivät puutarhuria tekemään heidän nykyisen kotinsa piha-alueille 5-vuotissuunnitelman, joka puhkeaa täyteen kukkaansa juuri sopivasti, kun talo viiden vuoden kuluttua tulee myyntimarkkinoille. Eläkepäiviä odotellessaan he suuntaavat kesällä lomamatkalle Eurooppaan, jossa tiedossa on valmiiksi aikataulutettua ryhmämatkailua bussin kyydissä turistirysästä toiseen ja ruokailua ennalta valituissa, amerikkalaiseen ruokavalioon sopivissa ravintoloissa. Voi elämän kevät.

Oma pitkän tähtäimen suunnitelmani on tepastella villatöppösissä alakertaan

hakemaan kupillinen kahvia. Tai sitten teetä. En ole vielä varma.

5-vuotissuunnitelman tekeminen kuulostaa omiin korviini teoreettiselta mahdottomuudelta. Kuinka voisin suunnitella elämääni niin pitkälle eteenpäin, kun en edes tiedä mitä tänään söisin lounaaksi? Jos karsisin elämästäni pois kaikki yllätystekijät, mitä lopulta jäisi jäljelle? Loputtomia suunnitelmia paperilla, laskelmoivaa käytöstä ja ylenpalttista rehkimistä päämäärien saavuttamiseksi. Osaavatko kaiken ennalta suunnittelevat ihmiset lopulta nauttia ollenkaan hetkestä, vai odottavatko he vain pitkän tähtäimen suunnitelmaansa toteutuvaksi? En uskalla edes ajatella minkälainen lamaannus ja tyhjyyden tunne iskee, kun kaikki suunnitelmat ovat toteutuneet. Ollaanko sitten vain valmiita kuolemaan?

Otetaan tähän väliin pieni ajatusleikki. Jos olisin laskelmoiva, suunnitelmallinen ja kaikin puolin yllätyksiä karttava, elämäni olisi mennyt jotakuinkin näin: koulusta valmistuttuani toteuttaisin samaa ammattiani seuraavat neljä vuosikymmentä, sillä suunnitelmaan ei kuulu vaihtaa alaa kesken kaiken. Siitä pidetään kiinni mihin ollaan ryhdytty. Muutaman vuoden töitä tehneenä ja taloudellisen vakauden saavutettuani menisin naimisiin ja tekisin täsmälleen kaksi lasta, sillä kolmas olisi jo vahinko ja sellaisia ei satu jos laskelmoi. Sitten olisikin aika muuttaa pieneksi jäävästä kerrostalohuoneistosta pois ja rakennuttaa uusi talo, sillä vanhassa talossa voisi tulla yllätyksiä, kuten vuotava katto tai kosteusvaurio. Pihalla komeilisi harmaa farkku-volvo täyskaskolla ja pihakuuset olisi kaadettu, etteivät ne vain kaatuisi myrskytuulessa auton tai talon päälle. Kesälomalla matkustettaisiin maalle kahdeksi viikoksi ja kaksi viikkoa varattaisiin aikaa olla kotona. Talvilomalla käytäisiin viikko Fuengirolassa ja syötäisiin lihapullia ja perunamuusia suomiravintolassa. Onhan se jumalauta hienoa, kun saa suomalaista ruokaa ulkomailla. Sitten, kun eläkeikä koittaa, ihmetellään kun lapset passittavat hoitokotiin ja myyvät kotitalon. Viimeiset vuodet vietetään yksin laitoksessa aurinkoa ikkunasta lamaantuneena katsellen ja mietitään, että olisikohan sittenkin pitänyt joskus käydä Moskovassa.

Tosiasia on se, että mikäli ei koskaan uskalla heittäytyä virran vietäväksi, jää elämästä paljon näkemättä. Elämä ei ehkä pääse yllättämään nurjalla puolellaan, mutta ei se kyllä yllätä positiivisestikaan. Minä pidän omassa elämässäni erityisesti sen vaihtelevuudesta. Tänään tätä, huomenna ehkä jotain muuta. Elän hetkessä, korkeintaan viikossa, katson mitä elämällä on tarjottavana ja etenen puhtaasti perstuntuman varassa. Kun sattumalle antaa mahdollisuuden, voi se tuoda eteen vaikka millaisia mahdollisuuksia, enemmän kuin olisit ikinä osannut unelmoida. Tai sitten kaikki voi mennä päin seiniä, mutta sen riskin olen valmis ottamaan. Oletko sinä?

ps. on taitolaji keksiä aasinsilta asiaan mitenkään liittymättömän kuvituksen ja jutun aiheen välille.