Lilyn toimitus kyseli kolmekymppisten ajatuksia eletystä elämästä, minkälaisia asioita kadutaan ja minkä tekemättä jättäminen harmittaa. Toivoisin voivani vastata etten vaihtaisi päivääkään, mutta en voi. Oma vastaukseni olisi ollut aivan liian pitkä kommentti-kenttään, joten päätin omistaa aiheelle kokonaisen artikkelin.

Aiheeni on blogin nimen vastaisesti tällä kertaa synkkä eikä varsinaisesti mitään kahvipöytäkeskustelu-ainesta, mutta tarina sisältää opetuksen ja oivalluksen, joka on auttanut eteenpäin ja kohti onnellisempaa elämää. Tänään puhutaan parisuhdeväkivallasta irti pääsemisestä ja siitä, kuinka uhri löysi itsestään osasyyllisen.

Oma, tähän astisen elämäni suurin virhe ja asia, jonka mieluusti olisin jättänyt välistä, sai alkuunsa melkein päivälleen kymmenen vuotta sitten. Olin silloin nuori ja tyhmä, mutta koska nuoruudessa itsessään ei ole mitään vikaa, niin sovitaan, että puhumme vain tyhmyydestä. Olin siis tyhmä. Tapasin väärän ihmisen, jonka mukaan lähdin. Yhteiselo muuttui melko nopeasti maanpäälliseksi helvetiksi ja sen kummemmin asiaa ruotimatta voisin kuvailla kolmevuotista taivaltamme -jonka toinen meistä taittoi selkä suorana ylpeästi edellä marssien ja toinen lannistettuna perässä ryömien – kahdella sanalla: väkivaltainen ja sairas.

Periaatteessa vastaava voi käydä kenelle vain, joka on tottunut tekemään elämässään nopeita liikkeitä ja päätöksiä. Joskus toisen ihmisen nurjat puolet paljastuvat vasta, kun hynttyyt on lyöty yhteen ja satunnaisen tapailun sijaan ollaan yhdessä yötä päivää. Tässä kohtaa astuu kuvaan henkilökohtainen tyhmyyteni. Fiksu ja vahva ihminen olisi tajunnut nopeasti mistä on kyse ja nostanut kytkintä, päinvastoin kuin heikko ja tyhmä ihminen, kuten minä. Tuhlasin elämästäni kolme vuotta vain, koska itsepäisesti kuvittelin, että kun olen tähän kerran ryhtynyt, pitää minun pysyä tässä loppuun asti. Periksi antaminen ei ole koskaan ollut se vahvin puoleni, ei edes silloin, kun se olisi ollut järkevää. Ja niin minä jäin ja lakkasin elämästä, aivan liian pitkäksi aikaa.

Eräs keväinen aamu, ennen kuin vihani oli kasvanut liian suureksi, tuli auttava käsi, joka kiskoi minut irti silloisesta elämästäni. Pakkasin reppuni, otin koiran ja lähdin. Muistan vieläkin miltä ensimmäiset päivät tuntuivat. Aurinko paistoi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Olin vähällä seota pelosta ja stressistä, vaikka tunsinkin itseni vapaammaksi, kuin aikoihin. Elin suuria itsesäälin täyteisiä viikkoja ja mitä enemmän aikaa kului, sitä suuremmaksi itsesäälini kasvoi. Miksi minulle tehtiin niin? Mitä jos se tapahtuu uudelleen? Voinko enää luottaa keneenkään? Jatkuva puhe siitä, kuinka väkivalta ei koskaan ole uhrin vika, upposi minuun täysin. Ei se ollut minun vikani, yhtään. Kaikki vastuu oli sillä, joka löi ja potki, talloi maanrakoon. Minä en voinut tehdä mitään. Tämä on oppikirjan mukainen tapa suhtautua tilanteeseen. Oman mielenterveyden tähden ei koskaan saa syyttää tapahtuneesta itseään. Ja tottahan se on. Suuressa osassa väkivaltatapauksia ei uhrilla ole mitään mahdollisuutta tapahtumalta välttyä. Ongelma tässä on kuitenkin se, että pelkäsin sen tapahtuvan uudelleen, sillä asia ei mitenkään ollut minusta tai minun tahdostani riippuvainen. Tunsin eläväni jatkuvan pelon alla  ja olin varma, etten enää ikinä olisi huoleton oma itseni.

Mutta ollaanpa nyt rehellisiä. Minulla oli jalat. Minulla oli kännykkä. Minulla oli tietokone. Minä kävin töissä ja tapasin ihmisiä. Minulla oli kaikki maailman keinot käytettävissä avun saamiseksi tai lähtemiseksi. Mutta minä jäin. Se oli minun valintani. Ositain minun omaa syytäni. Minä tein virheen. Tiedättekö miltä tuntuu tajuta tuo asia sillä hetkellä, kun Käräjäoikeuden tuomari tuomion annettuaan sanoo minulle, ”älä enää ikinä anna kenenkään tehdä sinulle noin”? Se hetki, kun tajuat, että sinä olet itse antanut sen kaiken tapahtua jäämällä sen ensimmäisen lyönnin jälkeen. Sillä hetkellä käsitellään melkoinen määrä tunteita.

Tunteista ensimmäinen on itsensä syyttely ja pettymys. Helvetti, miten sitä voi olla näin tyhmä. Tämän käsittelyssä meni aikansa. Oli vaikeaa olla onnellinen, kun tiesi sössineensä elämästään kolme vuotta. Tähän olotilaan ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin, vaikka se onkin osa toipumisprosessia. Myönsin itselleni tehneeni virheen ja siirryin eteenpäin, pikkuhiljaa. Ei itseään kannata loputtomasti soimata vääristä valinnoista. Tuon suuren oivalluksen jälkeen, kun tajusin itse tehneeni virheen antamalla tilanteen vain jatkua ja jatkua, tapahtui se suurin edistysaskel kohti onnellisuutta. En enää pelännyt, että se tapahtuisi uudelleen, sillä se oli ollut minun valintani. Sillä hetkellä minusta tuli vapaa.

Ehkei oma tapahtumien käsittelyni ole kaikkien psykologian oppikirjojen mukainen, mutta syyllisen löytäminen itsestä auttoi. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, elän elämäni onnellisinta aikaa ja luotan ihmisiin yhtä sokeasti kuin ennenkin. Jos jotain hyvää tuosta ajasta etsitään, niin pään suojaamisen lisäksi opin arvostamaan itseäni, mielipiteitäni ja omaa, kallisarvoista elämääni. Opin myös mikä ero on rakkaudella ja riippuvuudella ja sillä, missä menee tyhmyyden ja päättäväisyyden raja.

Sen verran haluaisin vielä sanoa, että jos joku siellä ruudun takana painiskelee tai on painiskellut samanlaisten asioiden kanssa, niin muista, että vaikkei siltä ehkä tunnu, niin ohjat ovat silti myös sinulla. Käytä niitä!