Las Vegasin tyylimokat

Kuten aikaisemmin vihjaisinkin, tarkastelen elämää loppuviikon Las Vegasissa. Tämä keskellä erämaan pimeyttä kuumana hehkuva kaupunki ei koskaan nuku. Bileitä bileiden perään, pelikoneiden taukoamatonta kilkatusta, yökerhoja, tanssityttöjä, kaikkea niin paljon ympäri vuorokauden, että syvällä casinojen uumenissa on helppoa menettää rahojensa lisäksi myös ajantaju. Suomalaiselle Las Vegasista tuleekin ensimmäisenä mieleen jättikokoinen ruotsinlaivasimulaattori. Ja aivan kuten ruotsinlaivakin, on Las Vegaskin suosittu matkakohde erilaisille kaveriporukoille.

Las Vegasiin saapuvat juhlijat ottavat kaupungista kaiken irti ja tuntuvat sokeasti luottavan vanhaan sanontaan ”What happens in Vegas, stays in Vegas”. Ja minä todella toivon, etteivät kaikki Vegasin ilmiöt yltäisi kaupungin rajojen ulkopuolelle. Nimittäin estojensa ja aivojensa lisäksi suuri osa vierailijoista tuntuu jättäneen kotiin myös tyylitajunsa.

Naisten keskuudessa on yksi vallitseva tyylisuunta ylitse muiden – vesirajamittainen sukkamekko. Ei ole väliä oletko menossa katsomaan showta, pelaamaan pokeria, shoppailemaan, illalliselle tai yökerhoon, Vegasissa et voi ylipukeutua. Vesirajamekko yhdistettynä nuoreen, vielä kehittymättömällä itsetunnolla varusteltuun naisenalkuun, on kuitenkin hirvittävä tyylimoka. Mekko, jonka helma loppuu hädin tuskin pakaran alapuolelle, vaatisi kantajaltaan jäänkovan itsetunnon, jotta hän voisi mekkonsa kantaa ylpeästi. Sen sijaan, että mekon kantaja keskittyisi olennaiseen, käyttääkin hän kaiken aikansa nykiäkseen mekon helmaa alaspäin aina kolmen askeleen jälkeen, pöytään istuessaan tai pöydästä noustessaan. Sääntö numero 1: Jos et voi kumartua mekossasi ahteriasi paljastamatta ja vilauttelu häiritsee sinua, osta pidempi mekko.

Yleensä edellä mainittu vesirajamekko on Vegasin yössä yhdistetty erittäin korkeakorkoisiin korkokenkiin. Ja taas mennään metsään. Korkokenkien kanssa pätee nimittäin sama viidakonsääntö kuin mekoissakin – ne eivät ole askeleistaan epävarmoja naisia varten. Mikään ei ole rumempaa, kuin korkokengillä haparoiva kävely polvet koukistettuina ja jalkaterät sisään käännettyinä. Siinä ei paljon kolmen tonnin merkkikengät pelasta. Voi tulla pienoisena yllätyksenä, mutta tässä maassa vain harva nainen osaa kävellä korkokengillä oikein.Sääntö numero 2: Mikäli päädyt ostamaan ne kaupan korkeakorkoisimmat kengät, opettelethan kävelemään niillä ennen kuin lähdet ihmisten ilmoille.

Ja viimeisenä vuorossa miehinen tyylimoka. Niitä syvästi inhoamiani pikkutakkeja on liikkeellä aivan liikaa. Se ei kuitenkaan ole synneistä suurin. Miesten keskuudessa on nimittäin syntynyt merkillinen tyyli yhdistää pikkutakki kravaatilla, farkut ja… tattadadaa – skeittikengät! Kahden promillen jälkeen minä voisin ehkä sietää tuon yhdistelmän, mutta ilman alkoholimyrkytyksen alle jääviä lukemia ei tumman puvun yhdistämistä lenkkareihin voi sulattaa. Hyvänen aika sentään, kaupat ovat pullollaan toinen toistaan tyylikkäämpiä miesten kävelykenkiä ja miehet laittavat jalkaansa lenkkarit puvun housujen kanssa! Sääntö numero 3: Skeittaamaan, lenkille ja yöelämään on olemassa omat kenkänsä. Käytä siis kenkiä siellä mihin ne ovat tarkoitetut.

Onneksi me suomalaiset olemme tuulipukuinemme ihan eri kastia kuin jenkit.

Aamiaisöverit Las Vegasissa

Heräsin tänä aamuna sekä poikkeuksellisen nälkäisenä että poikkeuksellisesta paikasta, Las Vegasista. Ajelimme tänne myöhään eilen illalla ja vaikka matka olikin lyhyt, alle neljä tuntia kotiovelta, olin hotellihuoneeseen päästyäni liian väsynyt etsiäkseni ruokapaikkaa tai tutustuakseni yöelämään. Niinpä sukelsin orastavan nälkäni kanssa peiton alle, suljin silmäni ja sammutin prosessorin kahdeksaksi tunniksi. Nälkä ja riennot voisivat odottaa huomiseen.

Vatsani herätti minut aamulla kello seitsemän. Sitä murinaa olisi hyvin voinut käyttää äänitehosteena leijonista kertovassa luonto-ohjelmassa. Niinpä ajatukseni hakeutuivat hyvin nopeasti aamupalan äärelle. Jostain syystä aina Vegasissa ollessani haluan aamupalaksi pannukakkuja. Okei, tarvitsen minä jotain suolaistakin ensin, mutta pannukakkuja on saatava jälkiruoaksi. Aina. Niinpä ryhdyimme etsimään kartalta aamiaisravintolaa, jonka pannukakku-lista olisi riittävän vaikuttava.

Yhden annoksen verran pannukakkuja jaettuna kahdelle lautaselle. Jostain syystä ei yhtään harmittanut jakaa annosta miehen kanssa.

Amerikkalaiset ja niiden annoskoot… huoh.

Päädyimme kaupungin ulkopuolelle varsin viehättävään Blueberry Hill -nimiseen, pannukakkuihin erikoistuneeseen ravintolaan. Kaikissa käymissäni aamiaisravintoloissa olen huomannut yhden yhteisen piirteen – asiakaskunnan keski-ikä pyörii siellä seitsemänkymmenen tienoilla. Tämäkään paikka ei ollut poikkeus ja niin istuimme alas viisikymmenpäisen eläkeläisjoukon seuraan.

Edelliskerroista viisastuneina tiesimme jo, että annokset olisivat valtavia. Siksi tilasimme vain yhden omeletin ja vain yhden annoksen pannukakkuja. Siitäkin huolimatta järkytyin saapuvan ruoan määrästä. Neljän munan omeletti perunaraasteella oli passelin kokoinen kahdelle, mutta amerikkalaisen mittapuun mukaan se olisi tarkoitettu yhdelle. Ja entäpä sitten ne pannukakut… ! Niitä kahta eri lautasille jaettua vuorta katsellessani oli vaikea kuvitella, että kyseessä oli oikeasti vain yhden annoksen verran pannukakkuja. Minkälainen yli-ihminen kykenee tuhoamaan sellaisen määrän pannukakkuja yhdeltä istumalta? Oikea vastaus on eläkeläinen. Viereisessä pöydässä istunut papparainen nimittäin pisteli samanmoisen annoksen mukisematta poskeensa, samalla kun seurassaan ollut mummeli veteli neljän munan omelettia makkaroilla ja toasteilla kohti ruoansulatuksen jatkokäsittelyä. Vau.

Omeletin selätettyäni siirryin pannukakkuihin. Hyydyin syötyäni 1/4 kokonaisesta yhdestä pannukakkuannoksesta. Käytännössä tämä tarkoitti, että neljän pannukakun sijaan sain syötyä vain yhden. Siltikin olin melko varma, että kuulin verisuonieni vaikeroivan hiljaa. Miten niiden eläkeläisten pumppu oikein kestää sellaista mättösyömistä? Minun pitäisi kai harjoitella enemmän. Onneksi eläkeikään on vielä aikaa.

Ohari-ilmiö

Seuraava tilanne on varmasti usealle miehelle tuttu. Lähetät näppärän tekstiviestin edellispäivänä tapaamallesi tytölle. Odotat kämmenet hikoillen tytön vastausta, hänhän puhelinnumeroaan antaessaan hymyili ja sanoi, että olisi kiva tutustua paremmin. Vastausta odotellessasi muistelet tyytyväisenä eilistä. Vietitte hauskan juttutuokion ja nauroitte yhdessä. Taidettiin siinä muutama syvällinenkin sana vaihtaa. Lähtiessään tyttö sanoi, että oli kiva jutella ja nähdään.

Tästä voisi tulla jotain.

Odoteltuasi vastausta puoli päivää, lähetät perään uuden viestin, jossa varmuuden vuoksi selvennät keneltä edellinen viesti oli. Muistathan minut? Puhelin kuitenkin pysyy vaiti. Seuraavana päivänä pitkään pohdittuasi päätät kokeilla puhelua, johon ei vastata. Hetkeä myöhemmin saat kuitenkin viestin: ”Jätä mut jo rauhaan”.

Siis mitä? Olisiko miehen pitänyt lukea naisen ajatuksia sen ensimmäisen vastaamatta jääneen viestin jälkeen ja ymmärtää, että nainen on nyt muuttanut mieltään? Oli miten oli, miehestä tuli juuri ahdisteleva sika.

Mikset sä vastaa? Onks sun puhelin rikki vai mikä nyt on?

(kuva: sxc.hu)

Olen kuullut tämän kaltaisia tarinoita miesten suusta jo useita. Kerätyistä puhelinnumeroista, joista ei koskaan saatu vastausta tai käskettiin suksimaan suolle, voisi kasata pienen puhelinluettelon. Samaan aikaan, kuin Facebook on noussut suureen suosioon yhteydenpito-kanavana, on siitä tullut myös näppärä paikka tehdä oharit. Baarissa yhteistuumin kännykällä lähetetty kaveripyyntö on seuraavana päivänä hylätty ja henkilö päätynyt estettyjen listalle.

Kuvittelin, että ilmiö riivaa ainoastaan sinkkuja ja parisuhdekuvioita, mutta olin väärässä. Ilmiö on saapunut myös kaveririntamalle. Kerrotaanpa esimerkki. Tapasin eräissä bileissä paikallisen nuorennaisen, jonka kanssa juttelin pitkään niitä näitä. Kerroin olevani seudulla uusi enkä vielä tuntenut montaakaan ihmistä. Hän halusi ehdottomasti viedä minut shoppailukierrokselle, lounaalle ja muihin tyttöjen juttuihin.” Tästä saat uuden ystävän”, hän sanoi. Oli jo puhettakin milloin hänellä olisi töistä vapaata. Sovittiin, että palataan asiaan Facebookissa ja varmistettiin vielä, että hän minut sieltä löytää. Siitä on nyt aikaa kuukausi eikä mitään ole kuulunut. Viikkoa myöhemmin toistui sama, toisen mukavanoloisen nuorennaisen kanssa. Tällä kertaa aloitteen yhteydenpidosta tein minä, mutta kokemuksesta viisaampana ja käyttäen sanamuotoa ”jos haluat”. Hän vastasi, että tottakai. Tarvitseeko edes sanoa, että hiljaista on ollut? Kolmantena esimerkkinä voisin mainita jo tuttavaksi laskettavan naisen, jonka kanssa törmäiltiin aina toisinaan samoissa tapahtumissa. Joka kerta hän sanoi haluavansa viedä minut lounaalle lempiravintolaansa, ehdottomasti! Ensimmäisen sovitun päivän peruuttaminen oli vielä ok. Sattuuhan sitä, itsellenikin. Toinen peruuttaminen siirsi lounasta viikolla. Kolmas kahdella ja neljäs… no, ei siitä lounaasta koskaan tullut mitään.

Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että olen kuullut myös miesten osaavan saman tempun, eli olemaan vastaamatta edellispäivänä tapaamansa naisen puheluihin. Mutta en ole koskaan kuullut, että mies olisi jättänyt vastaamatta kaverilliseen yhteydenottoon tai suunnitelleensa tuttavansa kanssa viikkotolkulla  illanviettoa ja peruneensa sen viidesti.

En siis voi kuin todeta, että vanha sanonta ”Antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa”, pitää joidenkin kohdalla paikkaansa. Mistä tässä ilmiössä on oikein kyse? Minkä takia olla itse aktiivisesti vaihtamassa yhteystietoja tai jopa itse ehdottaa sitä, ellei sitten kuitenkaan koe tarpeelliseksi olla jatkossa tekemisissä? Tai miksi antaa baarissa puhelinnnumeroa, jos ei kuitenkaan haluaisi vastapuolen soittavan? Miksi on niin vaikeaa sanoa ”ei kiitos” tai vain jättää turhat yhteiset ajanviettosuunnitelmat keskusteluista pois?

 

Pohdiskelin hetken ja päädyin seuraavaan:

1. Järkeilin, että kyseessä voi olla näppärä keino päästä sitkeäksi käyvästä jututtajasta eroon. Teeskentelet lähtöä ja heität hölmöä puhelinnumerolla. Siinäkös sitten soittelet.

2. Tai ehkä hän haluaa olla ystävällinen ja pelkää, että loukkaa jos kertoo, ettei haluakkaan leikkiä samalla hiekkalaatikolla. Fiksua. Sehän ei juurikaan loukkaa jos jätetään vastaamatta yhteydenottoyrityksiin.

3. Naista alkaa myöhemmin kaduttamaan. Illalla yhteystietojen antaminen tuntui vielä loistavalta ajatukselta, mutta yön yli nukuttua tilanne olikin jo toinen. Mitä jos se olikin joku hullu?

4. Kaveri baarissa oli ihana ja tuli sille sitten annettua puhelinnumero. Harmi vain, että sen jälkeen tuli sitten vielä ihanampi ja… no, se ensimmäinen kaveri nyt sitten vain jäi. Hupsis!

5. Kännissä tuli oltua ääliö. En todellakaan muista kuka se tyyppi oli, joka seuraavana päivänä tekstasi. Ei ainakaan mikään komea, kun en muista!?

6. Olisihan sen eilisen kaverin kanssa ollut kiva tehdä jotain myöhemminkin. Mutta kun mulla on jo niin paljon ihania ystäviä ja tärkeämpää menemistä, että en mä oikein ehdi. Mut hei, ei muistella pahalla! Ainakin sait jutella mun kans hetken!

 

Eli seuraavan kerran, kun puheluusi tai muuhun yhteydenottoon ei vastata, voit arpoa itsellesi onnennumeron 1-6. Katso yltä numeroa vastaava selitys ja tyydy kohtaloosi.

Nainen, mikä miehessä herättää mielenkiintosi?

Kyselin uteliaisuuttani viime kirjoituksessani miehiltä, mikä meissä naisissa onkaan se ensimmäinen juttu, joka herättää heidän mielenkiintonsa. Samalla kysäisin, mikä vastaavasti saa kiertämään naisen kaukaa. Nyt on miesten vuoro kuulla mikä meidät naiset saa teistä kiinnostumaan, tai päinvastoin. Vastata voin vain omasta puolestani, mutta teillä naispuolisilla lukijoilla on aiheeseen varmasti sananen sanottavana. Eli nyt pojat tarkkana!

Kaivetaanpa esiin sisäinen sinkkuni ja listataan pari faktaa. En voi sietää tärkeilyä. Esimerkiksi pikkutakin käyttäminen henkii minulle turhantärkeydestä ja tekorentoudesta. Mutta eipä hätää, te kaikki pikkutakkiset miehet. Teitä varten on varmasti olemassa sievoinen lauma jakkupukuisia naisia. Minä olen liian maalainen uimaan teidän pikkutakkeihinne.

Jostain syystä minua useinmiten lähestyvät ne kaikkein kännisimmät miehet. Juuri ne, jotka eivät vielä viidennen ei-kiitoksen jälkeenkään ymmärrä kadota paikalta. Mies, kännissä olet ääliö. Okei, ainakin vahvassa sellaisessa. En voi sietää sitä, että minun on jutellessamme pelättävä sitä, että oksennat kengilleni. Myös räkänauru sekä räkäkännisen sönkötys saavat hermoni kiristymään. Muutoin perus inhokkeihin kuuluvat kaljamahat, yli kuusikymppiset, kähmijät ja sen sellaiset.

Kuten edellisen kirjoitukseni viesteissä vihjaisinkin, näin oman mieheni ensi kertaa muualla kuin baarissa. Itse asiassa, en koskaan edes uskonut, että löytäisin itselleni miehen yöelämästä. Joten miehet, pitäkää ne silmät auki muuallakin. Joka tapauksessa, miehessäni huomioni kiinnitti ensimmäisenä kalju. Useilla meistä on ulkonäön suhteen joitain mieltymyksiä ja minulla se on hiuksettomuus. Hyvä on, myönnettäköön, että oli siinä katseessakin jotain. Jotain, joka saa vielä tänä päivänäkin jättämään pari sydämenlyöntiä välistä. Seuraava seikka (myös ulkonäöllinen, enhän ollut vielä jutellut hänen kanssaan) oli pituus. Kokemuksen opettamana olen tullut siihen tulokseen, että pitkä mies on ennen kaikkea käytännöllinen. Hän ylettää keittiönkaappien ylimmälle hyllylle, pystyy maalaamaan seinät myös katonrajasta ilman tikkaita ja on helposti paikannettavissa ihmispaljoudesta. Näiden kriteerien täyttyessä on kasassa hyvät eväät ryhtyä selvittelemään myös muita ominaisuuksia.

Jos syvälliseksi mennään, eli teoreettiseen tilanteeseen, jossa silmäni olisivat sidotut ja mielenkiintoni heräisi jostain muusta, kuin ulkoisista ärsykkeistä, olisi takuuvarma herättäjä miehen ymmärrys typeristä vitseistäni, alati viljellystä sarkasmistani ja muka-nokkelista kommenteistani. Ne hiljaiset hetket, jolloin kumpikaan meistä ei keksi mitään sanottavaa, ovat tuhoon tuomitsevia. Ujous ja pidätteleväisyyskään eivät minuun pure. Muutoinhan minä olen varsin helppo, mutta luojan kiitos – naimisissa.

Luovutetaanpa kirjoitusvuoro lukijoille. Nainen, mikä miehessä herättää mielenkiintosi? Ja mikä takuulla jättää herättämättä? Miehet, ottakaa opiksi.

Mies, mikä naisessa herättää mielenkiintosi?

Kyseinen aihe on viime aikoina pulpahdellut pinnalle tämän tästä, kiitos vastikään sinkkuuntuneiden miesystävieni. Kuvittelin, että valikoiminen on naisten yksinoikeus ja etteivät miesten vaatimukset olisi järin suuria, sillä kaikkihan tietävät, kuinka ronkeleiden käy. Olin kuitenkin mitä ilmeisemmin väärässä. Modernin miehen mielenkiintoa ei enää riitäkään sytyttämään pelkkä oikea kromosomiyhdistelmä. Sen sijaan oikea kromosomiyhdistelmä korkokenkien jatkeena toimii jo paljon paremmin.

Onko se hymy vai oikeanlainen hiustyyli? Oikean merkkinen auto vai korkeat korot? Mies, mikä naisessa herättää mielenkiintosi? Entä mikä on varmin tapa pitää sinut mahdollisimman kaukana?

Tuttavapiirissäni on useampikin tapaus, jossa kysyntä ja tarjonta eivät tunnu kohtaavan. Jokin aika sitten miespuolinen tuttavani manaili minulle, kuinka viikonloppuiselta baarikierrokselta ei löytynyt montaakaan mielenkiintoa herättävää naista. Avainongelmaksi muodostui, etteivät naiset olleet hänen silmissään vaivautuneet laittautumaan tilanteen vaatimalla tavalla, vaan saapuivat iltaa viettämään hompsuisina, verkkarit jalassa ja korottomissa kengissä. Hän esitti universumille hartaan toiveen siitä, että myös suomalaisnaiset käyttäisivät korkokenkiä. Myös ne varatut, jotka eivät ole haku päällä.

Toinen tuttavani taas oli harmissaan siitä, että valtaosa lähestyvistä naisista on naimisissa tai muutoin varattuja. Jollekin toiselle miehelle varatun naisen iskuyritys voisi olla kultakaivos, mutta vakavalla mielellä olevalle miehelle kyseinen ilmiö oli lähinnä sääliä herättävä. Hän kertoi, että lähtökohta mielenkiinnon heräämiselle on, että nainen ylipäätään olisi saatavissa.

Koska itse olen selviytynyt alttarille, tai tarkemmin sanottuna maistraatin vihkimishuoneeseen saakka, kysäisin mieheltäni mikä minussa hänen mielenkiintonsa aikoinaan herätti. Hän korjasi välittömästi, etten minä suinkaan ollut se, johon hän ensin silmänsä iski, vaan allani ollut moottoripyörä. Seuraavaksi huomio kiinnittyi kertomansa mukaan nahkahousujen peittämään, loittonevaan takalistooni auton peruutuspeilissä. Tarpeetonta lienee sanoa, että miehissä minua viehättää heidän suorapuheisuutensa.

Pienimuotoisen aihetta selventävän tutkimuskierroksen tuloksena löysin myös muutamia muita  miehen mielenkiintoa herättäviä, ja toisaalta myös luotaan työntäviä piirteitä naisissa. Toki tässä, kuten muissakin asioissa, makuja on monia. Hymy on yleisesti ottaen kuitenkin se ensimmäinen asia, joka sulattaa jään. Useaan mieheen vetoaa myös söpö, hieman ujo ensivaikutelma. Hölöttävät naiset sen sijaan kierretään kaukaa, samoin prinsessamaiset ja ylpeän oloiset kottaraiset. Yleisesti ottaen toivotaan, että nainen näyttää siltä, että hän pitää itsestään huolta ja on laittautunut tilanteeseen sopivalla tavalla. Hutsahtavan yliampuvasti laittautuvat naiset eivät sen sijaan vakavalla mielellä liikkuvaa miestä viehätä. Ehdottomaksi inhokiksi miehet nostavat kaljamahaisen tai toisaalta liian laihan naisen. Hieman yllättäväkin toive on, että nainen olisi liikkeellä yksin, jotta lähestyminen olisi helpompaa. Olenkohan aivan hakoteillä, jos aavistelen, että mies haluaisi kokea pienen sankarillisen, ehkä jopa metsästysretkimäisen pistoksen sisimmässään, pelastaessaan ujohkon, ehkä tavallaan orvonoloisenkin, yksinäisen naisen kylmältä yöelämältä?

Miehet (tiedän, että teitä on siellä), valaiskaa meitä naisia siitä, mikä mielenkiintonne herättää ja mikä on varmin tapa pitää teidät loitolla? Osaamme sitten valita jomman kumman toimintatavan, kun on tarvis.