Muutama yö takaperin minun oli täysin mahdotonta nukkua.  Mies oli viipynyt työmatkallaan jo lähes viikon ja päässäni sinkoili usean päivän edestä sanomattomia lauseita ja spekuloimattomia ajatuksia – puhumattakaan kaikista niistä viikon varrella sattuneista iloisista asioista.

Tuohon olotilaan päätyessäni on turhaa edes haaveilla aivojen napsahtamisesta armolliseen blue screen -tilaan. Pyöriskeltyäni hyvän tovin sängyssä ja sätittyäni tyynyä unenpuutteestani, otin esiin ystäväni mukanaan tuoman Me Naiset -lehden. En todellakaan tiennyt kuuluvani lehden kohderyhmään, mutta ilmeisesti muutaman Suomesta pois vietetyn vuoden aikana olen ottanut puolikkaan askeleen kohti aikuisuutta.

Lueskelin lehdestä artikkelin toisensa perään toivoen, että kirjaimien yhdistäminen sanoiksi saisi mieleni vihdoin taipumaan uneen. Mutta sen sijaan, että silmäni olisivat anelleet väsymyksestä armoa, olinkin hetkessä enemmän hereillä kuin koko päivänä. Tuli äkillinenhaa!-elämys. Näitä varsin voimakkaita oivaltamisen hetkiä tulee minulle tämän tästä, mutta joka kerta se kolauttaa kuin metrinen halko, yhtä kovaa ja yllättävän voimakkaasti. Syntyi visio. Tämäkään ei ole erityisen uusi ilmiö, mutta useimmiten uunituoreet visiot päätyvät vanhempien visioiden seuraksi takavasemmalle odottelemaan suotuisampia aikoja. Ei ehkä tänään, ei välttämättä huomennakaan, mutta ehkä jo ensi viikolla.

Tämä visio sen sijaan vaati toimintaa heti. Ja niin minä annoin mielelleni periksi, vedin kylpytakin päälleni ja laskeuduin yönpimeään alakertaan herättämään tietokoneeni lepotilastaan. Selvä juttu, selvitellään vähän mitä tälle visiolle voisi tehdä. Silloin yöllä lehteä lukiessani olin nimittäin yhtäkkiä tajunnut, että minäkin haluan kirjoittaa ja jakaa ajatuksiani lukijoideni kanssa – aivan kuten ne oikeat toimittajat, joiden kirjoitusten parissa olin puoli yötä viettänyt.

Niin näpyttelin koneelleni  hyvän ystäväni Googlen osoitteen ja ryhdyimme asiaa yhdessä tutkimaan. Googlettelin tovin ristiin rastiin etsien tahtoisiko joku palvelukseensa amatööri-kirjoittajan jonka tietämykset ja kokemukset rajoittuvat lähinnä oman elämänsä tarjoamiin erinäisiin sattumuksiin. Silloin minä päädyin tänne. Lueskelin palstoja ja ihastelin meidän tavallisten ihmisten tapaa pukea asioita sanoiksi. Ja siinä se oli, ratkaisu aivan nenäni edessä – yläreunan pieni linkki: ”Näin teet Lilyä”. Siinä samassa tajusin, että vaikka en olekaan ammattilainen, on minullakin mahdollisuus liittyä näiden innostuneiden kirjoittajien joukkoon ja osallistua omalla tavallani Lilyn tuotantoon.

Niin minä nyt viimein olen tässä, pari päivää teknisten ongelmien vuoksi itseäni pidätelleenä, itseni likoon laittaen ja vahvaa intohimoa mukanani kantaen. Voi tätä onnenpäivää!