Ei ne suuret tunteet vaan ne pienet teot

Oman aviomiehen (uudelleen)iskemiseen käytetty mekko (Bailey 44)

Meistä moni on kulkenut läpi tuon surullisen polun, jolla parisuhde on tullut tiensä päähän, rakastavaiset muuttuneet toistensa kämppäkavereiksi, liekki kuihtunut ensin kipinäksi ja lopulta puhallettu kokonaan sammuksiin. Syitäkään ei yleensä ole tarvinnut etsiä lähimpää peiliä kauempaa. Jossain vaiheessa vain päivät muuttuivat liian kiireisiksi, teot reflekseiksi ja sanat merkityksettömiksi. Sitä vain lakkasi yrittämästä, yllättämästä, rakkautta vaalimasta.

Harvassa taitavat olla ne, jotka kertayrittämällä onnistuvat. Itsekin kuljin aikoinani harhaan ja erehdyin kuvittelemaan, että parisuhteessa on kyse pyyteettömästä rakkaudesta. Kyllä sisimmästäni kumpuavien suurien tunteiden piti riittää. Kukapa olisi arvannut, että pelkillä tunteilla ei toista rakasteta? Rakkaus kun on myös tekoja – ennen kaikkea tekoja.

Noista nuoruusvuosista viisastuneena olen siten miten astunut avioliiton onnelliseen satamaan jokseenkin tietoisena parisuhteen hoito-ohjeista. Niinpä tämän viikon maanantaina, kun sain vihdoin mieheni takaisin reilun viikon mittaiselta työmatkaltaan, sain ajatuksen. Tiedättehän sen tunteen, kun pitkän tauon jälkeen etsit puolisoasi väkijoukosta ja onnistut tavoittamaan hänet katseellasi hetkeä ennen kuin hän huomaa sinut. Se hetki, jonka ehdit katsella häntä salaa. Niinpä. Siinä sydän jättää pari lyöntiä välistä ja polvet ovat hyytelöä. Mutta koska toisinaan epäilen miesten kykyä ymmärtää tällaisten hetkien maagisuutta, päätin olla luottamatta liikaa luontaiseen vetovoimaani. Tällä kertaa minä hieman avustaisin keskittymisessä oikeaan asiaan.

Aloitin valmistautumisen hyvissä ajoin ennen kentälle lähtöä – hiustenkiharrus (ensimmäinen onnistunut laatuaan, tästä lisää myöhemmin…), keskivertoa keskittyneempi meikkaussessio ja se tärkein – asun valinta. Päädyin kaivamaan kaapista mekon, joka oli odotellut hintalappujen poistoa jo hyvän tovin. En kovinkaan usein pukeudu mekkoon enkä ollut tunnistaa itseäni peilin eteen seisahdettuani. Ja niin tänä Halloweenina muiden pukeutuessa hirviöiksi, minä olin naamioitunut kaunottareksi.

Kuinka tarina sitten päättyi? Lentokentällä sain ansaitsemani muutaman sekunnin jakamattoman huomion ja vaikkei huulet sanoja muodostaneetkaan, oli miehen silmistä luettavissa lyhyt ja ytimekäs – ja kovin miehinen”wau”.

Ja minä ajattelin, ”Tervetuloa kotiin”.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s