Onni piilee kylpytakissa


Meitä ihmisiä on kahdenlaisia. On niitä, jotka tulevat onnelliseksi kokonaisuuksista, kun kaikki elämän pikku palaset loksahtavat paikoilleen. Ja sitten on meitä, joille kokonaisuuksien hallinta on sen verran haastavaa, että näemme onnen mieluummin niissä yksittäisissä, pienen pienissä palasissa.

Liekö tulevan Suomi-loman tai pitkällisen sairastelun selättämisen ansiota, mutta olen viime aikoina ollut vielä tavallistakin herkempi tuntemaan iloa ja onnellisuutta niistä kaikkein pienimmistäkin asioista. Niin myös tästä alennusmyynnistä löytämästäni, kuosiltaan mummolan vanhaa keittiöpyyhettä muistuttavasta kylpytakista. Kun sunnuntai-aamuna heräsin ennen kuutta makuuhuoneen kuumuuteen ja hipsuttelin avaamaan alakerran ovia ja ikkunoita antaakseni raikkaan tuulen puhaltaa sisälle taloon, en olisi voinut olla sen onnellisempi, kuin siinä ovenraossa kylpytakkiini kääriytyneenä olin. Siinä hetkessä oli kaikki. Ei menneessä eikä tulevassa, ei töissä eikä sijoituksissa, ei sähköpostilaatikossa tai blogin lukijaluvuissa, vaan siinä, kauniin kylpytakin sisällä, sillä hetkellä.

Ei elämässä kaiken tarvitse olla täydellistä. Riittää, että kylpytakki on.

 

Katsokaa nyt, eikö se olekin kaunis! Tai sitten olen vain tullut vanhaksi.

Yksi oudoimmista kampaamotarinoista ikinä

Tultuaan yllättäen ajelluksi kaljuksi kampaamokäynnillään, kyseli Laura muiden painajaismaisista kampaamokokemuksista. Ja kuinkas ollakaan, sen lisäksi että minulla on takataskussani maailman parhaat anoppitarinat, löytyy lähimenneisyydestäni tarina myös yhdestä oudoimmista kampaamokokemuksista.

Tapahtumat saivat alkuunsa melko pian Yhdysvaltoihin muuton jälkeen, jolloin asuimme vielä pohjoisempana,San Josen kaupungissa. Noihin aikoihin minulla oli runsaasti vaikeuksia englannin kanssa, joten kampaajalle meneminen jännitti, sillä pelkäsin tulevani ymmärretyksi väärin ja että lopputuloksena poistuisin salongista pettymyksestä parkuen. Ohitettuani juoksulenkilläni lähikampaamon ehkä sen viisikymmentä kertaa, minä lopulta rohkaisin mieleni ja marssin liikkeeseen ajanvarausta tekemään. Kampaajani oli mukavan ja kovasti homoseksuaalin oloinen (tämä tarkennus on erittäin aiheellinen jatkon kannalta) ja tuntui ymmärtävän haluni ryhtyä vaalentamaan sysimustaa tukkaani. Poistuin kampaamosta hyvillä mielin ja jäin odottelemaan ensimmäistä kampaamokäyntiäni.

Ensimmäisellä käynnillä mies tutki tukkaani ja totesi, että vanha väri olisi ensin poistettava ja tämän lisäksi hiukseni ovat niin huonossa kunnossa, että vaativat huoltotoimenpiteitä. Olin pettynyt, kun ensimmäisen ja toisen käynnin jälkeen tukkani ei muuttunut juurikaan vaaleammaksi, mutta minua lohdutti molemmilla kerroilla aineiden vaikutusaikana saatu 15 minuutin hartiahieronta. Kun kolmannella käynnillä värinpoistoa ja hiusten hoitotoimenpiteitä jatkettiin, mainitsi kampaajani ohimennen, että työskentelee silloin tällöin viereisen liiketilan hierontapaikassa ja koska hartiani ovat selvästi jumissa, haluaisi hän hieroa yläselkäni oikein kunnolla. Ennen kuin ehdin miettiä korrektia tapaa kieltäytyä, oli mies singahtanut viereiseen liiketilaan kysymään, olisiko yhtään hierontapaikkaa hetkeksi vapaana. Ja niin löysin itseni hierontapöydältä ennen kuin ehdin kampaajaa sanoa. Koko hierontasession ajan mietin kauhunsekaisin tuntein, että mitähän lysti mahtaa maksaa, kun eivät miehen kampaamopalvelutkaan ihan ilmaisia olleet. Tukkani näyttäessä edelleen melkolailla samalta kuin aiemmin, mutta oloni ollessa huomattavasti rennompi, kertoi kampaaja ilokseni ettei veloita hieronnasta mitään. Poistuin hyvillä mielin, vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että aivan kuten ilmaisia lounaita, ei myöskään ole olemassa ilmaisia hierontoja.

Kului taas kaksi viikkoa ja koitti uusi kampaamoaika. Kuten aina, myös tällä kertaa mieskampaajani tervehtiä minua halaamalla ja kutsumalla kullannupuksi. Tällä kertaa päästiin jo asiaan, eli vaalentamiseen, mutta lopputulos oli edelleen odotuksiini nähden aivan liian tumma. Sain kourallisen selityksiä projektin hitaalle edistymiselle ja vaikka en ymmärtänyt siitä puoliakaan, luotin edelleen kampaajani rautaiseen ammattitaitoon. Koska kampaajan mukaan olin sattumoisin päivän viimeinen asiakas, päädyin jälleen naapuriliikkeen hierontapöydälle. Kampaaja-hierojani pyysi minua riisuutumaan, sillä tällä kertaa hänellä olisi aikaa hieroa koko kroppa. Tein työtä käskettyä ja mietin mielessäni, että tämä täytyisi kyllä nyt huomioida tipissä. Mies olikin hyvä hieroja aina siihen saakka, kunnes reisiini siirtyessään hän totesi selvä pettymys äänessään, että sinähän et riisunutkaan alushousujasi enkä nyt voikaan hieroa koko kroppaa. Ajatus siitä, että kampaajani olisi homoseksuaali, katosi hetkessä kuin tuhka tuuleen. Muutamassa sekunissa ehdin suunnitella kuinka potkaisen miestä päähän ja pakenen paikalta jos hän tekee yhdenkään epäilyttävän liikkeen. Tunnelma oli muuttunut hetkessä hyvin, hyvin epämiellyttäväksi. Vaikka hälytyskellot soivat päässäni, päätin yrittää tilanteesta ulos rauhanomaisesti. Valehtelin, että minulla olisi hieman kiire, mieheni odottaa minua jo parkkipaikalla ja täytyisi tästä lähteä, nyt heti. Ja niin pukeuduin kädet vapisten ja poistuin paikalta nopeasti. Kotiin päästyäni mieheni kysyi, oliko tukalleni muka tehty jotain.

Vaikka en olisi halunnut, oli jäljellä vielä yksi maksettu kampaamokäynti. Ajattelin ensin peruvani ajan, mutta keksinkin siirtää sen aamupäivälle, jotta en olisi päivän viimeinen asiakas. Kampaajani halasi minua heti liikkeeseen tultuani, tarjosi kupin kahvia ja kehui kauneuteni maasta taivaaseen. Olin kuitenkin rauhallisin mielin, sillä paikalla oli myös muita asiakkaita ja vihdoin tukkanikin alkoi näyttämään vaaleammalta. Kun sitten tein lähtöä, pahoitteli hierova kampaajani ettemme tällä kertaa pystyisi ottamaan edelliskertaa uusiksi, mutta työnsi minulle puhelinnumeronsa ja pyysi minua osallistumaan kotona pitämiinsä hengellisiin harjoituksiin, joissa hän ja hänen naispuoliset ystävänsä istuvat alasti ringissä meditoimassa. Kun vihdoin istahdin parkkipaikalla autooni, sain hysteerisen naurukohtauksen.

Kiitos, mutta ei kiitos.

 

ps. Tiedusteltuani useiden värihuuhteluiden ja hoitotoimenpiteiden tarpeellisuutta nykyiseltä kampaajaltani, kertoi hän kuten hieman pelkäsinkin, että minua on vedätetty. Lopputulos, jonka olin halunnut, olisi voitu hoitaa yhdellä tai maksimissaan kahdella kampaamokäynnillä.

Puhutaanpa sporttiliiveistä

Nyt kun minulla on nämä rinnat, jotka pomppivat enemmän ja vähemmän ylös, alas ja sivulle treenien mukana keskimäärin 16 tuntia viikossa, on selvää ettei treenipaidan alle pueta mitään sporttiliivien karvalakkimalleja saati pitsiröyhelöisiä perusliivejä. Asiahan on nimittäin naiset niin, että olivatpa rinnat pienet tai isot, ei kunnollisten sporttiliivien tarpeellisuutta tule vähätellä. Tehdäänpä testi. Hypähdä muutaman kerran yläosattomissa peilin edessä. Näetkö? Ei ole mikään pieni liikerata ei, ja sitä ne pallerot tekevät siellä treenipaidan alla jatkuvasti ellei niitä tueta hyvin. Kukaan ei varmaankaan halua, etenkään jos on rinnoistaan joutunut maksamaan, että rinnat myöhemmällä iällä riippuvat kisakireiden vatsalihasten peittona. Ei siis ihme, että tämä sporttiliivi-asia on lähellä sydäntäni ja toivottavasti myös pysyy sydämen korkeudella jatkossakin.

Toisin kuin voisi kuvitella, on ollut yllättävän työlästä löytää rintavalle ihmiselle juoksemiseen soveltuvia, riittävän tukevia urheiluliivejä maasta, jossa pienen maitoauton kokoiset rinnat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Muuhun käyttöön, kuten pyöräilyyn tai salitreenaamiseen sopivia liivejä löytyy kyllä kaikilta merkeiltä, kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kahlannut läpi kilometritolkulla sporttiliivihyllyköitä, surffannut tuntikausia netissä ja hyppinyt tasajalkaa sovituskopeissa kokeillen kymmenien erilaisten liivien jämäkkyyttä. Lopputuloksena olen löytänyt tasan yhdet liivit, jotka täyttävät kaikki vaatimukseni.
Sinä rintava nainen siellä, hyvät ja oikeasti tukevat urheiluliivit tunnistaa seuraavista asioista:
• Liivien koot ovat merkitty kuppikoon mukaan, ei XS-XL
• Liivejä ei sujauteta päälle pään yli, vaan niissä on säätövarainen hakaskiinnitys takana
• Liivien olkaimissa on säädöt
• Liiveissä on kaarituet

Käytännössä hyvät urheiluliivit tuntuvat päällä tukevilta, ehkä jopa hieman kiristäviltä ja ne oikeasti pitävät hyppiessä rinnat lähes täysin paikoillaan. Älä luota sokeasti urheiluliivien tuotetietoihin, sillä usein liivit, joiden luvataan olevan ”maximum support” eli sitä kaikkein tukevinta mallia, eivät todellisuudessa kelpaa isorintaiselle joogaa kummempaan urheiluun, eikä mielestäni näistä liiveistä tulisi valmistaa mediumia suurempia kokoja laisinkaan.

Mikä se ainoa kelpuuttamani urheiluliivi sitten olikaan? Ainoat, kaikki kriteerini täyttävät urheiluliivit löytyvätChampionilta, mallinumeroltaan CH6843. Liivejä saa jenkkien C-koosta ylöspäin (vastaa ymmärtääkseni Suomessa B:tä) aina kokoon DD saakka (Suomessa D). Värivalikoima liiveissä on harmittavan suppea – musta, valkoinen ja sininen. Mutta voi että, nämä liivit ovat oikeasti aivan käsittämättömän hyvät! Ilokseni huomasin tänään, että Championilta on tullut myös toinen liivimalli, jossa yhdistyvät kaikki samat ominaisuudet. Nämä menevätkin hankintalistalle välittömästi.

Championin ehkä maailman parhaat urheiluliivit.

Toiset, melko lähellä täydellistä olevat liivit ovat Victoria’s Secretin VSX-urheiluvaatemallistosta. Liivit ovat kyllä tavallisiin urheiluliiveihin nähden tukevat, mutta joko materiaalin tai säätöjen uupumisen vuoksi jää se täydellinen, liikkeen pysäyttävä vaikutelma kuitenkin uupumaan. Käytän kyllä näitä liivejä mielelläni pyöräillessä, kävellessä ja salilla, mutta juoksulenkille en näitä kelpuuttaisi kaveriksi, valitettavasti. Ehkä hieman omia D-kupin rintojani pienemmällä varustuksella nämäkin liivit saattaisivat ajaa asiansa myös juostessa.

Victoria’s Secretin melko hyvät urheiluliivit (tätä väriä ei näemmä enää ole saatavilla)

 

Mitenkäs teidän muiden sporttiliivi-asiat? Erityisesti kiinnostaa, että minkälaisilla urheiluliiveillä te muut juoksette? Ja hei, suositukset hyvistä liiveistä ovat tervetulleita!

Kuinka opin rakastamaan aamuja

Oli aika, jolloin inhosin aamuja. Kännykän armoton herätysääni pakotti minut pahantuulisena aamuun eikä oikeaa jalkaa sängystä nousemiseen ollut kai olemassakaan. Minä vihasin kylmää ilmaa peiton ulkopuolella, minä vihasin sukkaa, jota oli vaikea saada unisena jalkaan, minä vihasin peilissä olevaa nuortanaista, jonka suupielet taipuivat alaviistoon, minä vihasin bussimatkaa työpaikalle ja minä vihasin toimiston oven narahdusta hiljaisessa rappukäytävässä. Etsin syyllistä kännykän herätysäänestä, aamupalasta, vesisateesta, bussikuskista, pomosta, miesystävästä ja varmaankin joka paikasta muualta, paitsi peilistä.

Sitten eräänä aamuna, auringon tulviessa sisään verhojen välistä, minä vahingossa keksin sen. On asioita, joille en voi mitään ja se on fakta. Mutta on myös huomattava määrä niitä asioita, joita voin halutessani muuttaa. Olin alistunut siihen kuinka muut minua kohtelivat, odottanut eteeni nousseiden seinien kaatuvan itsestään, pyörinyt varpaitani tuijotellen ympyrää päivästä toiseen ja inhonnut aamuja, jolloin sama oravanpyörä pyörähti uudelleen käyntiin.

Sitten tuli aamu, jolloin vahingossa otin ensin pienen ja sitten hieman suuremman korjaavan askeleen. Ryhdyin muuttamaan elämääni ensin vahingossa ja lopulta tietoisesti kohti parempaa. Ensin vaihtoon lähti mies, sitten työpaikka ja lopulta stressiä aiheuttanut oma yrityskin laittoi pillit pussiin. Palasin takaisin niiden asioiden äärelle, jotka joskus olivat tehneet minut onnelliseksi, löysin liikkumisen ilon ja ryhdyin aktiivisesti etsimään uusia asioita, joiden tekemisestä nautin.

Uusien aamujen myötä ryhdyin muuttamaan myös itseäni. Hitaasti työstin ujouttani, opettelin kunnioittamaan itseäni, ajattelemaan positiivisesti ja kääntämään vastoinkäymiset voitoksi tai ainakin ottamaan niistä opiksi. Olin aina kuvitellut, ettei itseään voisi muuttaa, mutta olin väärässä. Asioita ympärillä korjaamalla, stressitekijöitä poistamalla ja tekemällä enemmän niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, minä muutuin vähitellen melkein kuin itsestään.

Tonttukin sen tietää, että jokainen aamu on uusi alku.

Jokainen aamu on lahja, uusi mahdollisuus ja hetki, jolloin voi kääntyä kannoillaan. Eivät asiat saman päivän aikana muutu, mutta ihan jokaisena aamuna on mahdollisuus aloittaa alusta, ryhtyä etsimään uutta työpaikkaa, parantaa parisuhdetta, opetella laittamaan terveellistä ruokaa, laittaa päänvaivaa aiheuttava auto myyntiin tai mennä peilin eteen ja sanoa ”olet ainoani ja minä rakastan sinua”.

Ja niin katosi pala sydämestäni vuoristoon

Lomalta paluu -shokki alkaa vihdoin helpottamaan ja loppuelämäni ensimmäinen arkipäiväkin saatettiin kunnialla päätökseen. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi viime viikkoon ja aktiivilomaan kuvankauniillaMammoth Lakesilla. Alunperin tarkoituksemme oli viettää vuoristossa vain neljä päivää, ajella sen jälkeen San Franciscon kupeeseen itsenäisyyspäivän viettoon ja sieltä kierrellen kaarrellen merenrantaa pitkin takaisin kotiin etelään. Mutta niin kävi, että neljä päivää Mammoth Lakesilla oli aivan liian lyhyt aika, jaloissa oli vielä ruutia muutamaan vuoristoajeluun ja olin kadottanut palan sydämestäni johonkin vuoristoon. Niin palasimme itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien jälkeen takaisin vuorille muutamaksi lisäpäiväksi.

Ensin kiivettiin vuorelle.

Niin mukavia kuin molemmat loma-asuntomme olivatkin, emme niissä juuri ehtineet aikaa viettää. Jokaisena aamuna heräsin intoa täynnä, valmiina kiipeämään vuorelle joko jalan tai maastopyörällä. Majapaikoissamme ehdimme käydä lähinnä vain syömässä ja nukkumassa. Uni ja ruoka kyllä maistuivatkin kaiken urheilun jälkeen poikkeuksellisen hyvin. Normaalien 6-7 tunnin yöunien sijaan vetelin ulkomaailmasta autuaan tietämättömänä hirsiä jopa 8-9 tuntia yössä ja uneksimisen väliin jäävänä aikana söin niin paljon kuin suinkin ehdin, eikä se ollut ihan vähän se.

Ja vuorella oli lunta.

Mutta mitä kaikkea sitä kuuden päivän aikana ehtikään puuhata?
No, Suunnon sykemittari paljastaa treenien olleen seuraavanlaiset:

Maastopyöräily, reilu 8 tuntia
Vaellus, vajaa 4 tuntia
Maantiepyöräily (maastopyörällä), reilu 3 tuntia
Kävely kylän ympäri, reilu tunti
Oman eksotiikkansa treeneihin toi Mammoth Lakesin korkeus merenpinnasta. Kaikki treenit suoritettiin noin 2200-3200 metrin välimaastossa. Paikan korkeuden huomaa lähinnä ylenpalttisesta puuskutuksesta ja tunteesta, ettei hengittäessä tahdo millään saada happea niin paljon kuin lihakset toimiakseen vaatisivat. Tuo rasittava tuntemus häviää kuitenkin pikkuhiljaa ja yleensä puolen tunnin huohotuksen jälkeen syke tasaantuu vähitellen. Herkkänahkaisimmat kuitenkin suosittelevat, että jopa noissa korkeuksissa ensimmäinen vuorokausi vietettäisiin rauhallisesti ilmastoon totutellen, mutta itsehän kiipesin heti ensimmäisen aamun valjetessa kilometrin verran itse kylää korkeammalle, Mammoth Mountainin huipulle. Ja vielä ollaan hengissä.

Tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa kraateria ihmettelemässä.

Minä kuulun niihin asennevammaisiin, jotka pyöräilisivät ainoastaan ylämäkeen jos se suinkin olisi mahdollista. Kun paikalliset nousivat vuorelle pyöriensä kanssa hiihtohissillä, me hullut suomalaiset pyöräilimme sinnikkäästi myös ylämäet. Ja pakko myöntää, että meinasihan siinä hetkittäin loppua usko, kun ylämäki vain jatkui ja jatkui kolmatta tuntia ja olimme ainoat, joiden suunta oli ylöspäin. Vastaantulijoiden säälivät katseet kertoivat, että kiipeämistä olisi jäljellä vielä tovi jos toinenkin. Kun polku sitten vihdoin kääntyi alamäkeen, olivat kroppa ja mieli jo melkoisen väsyneet ja sain käyttää kaiken keskittymiskykyni selvitäkseni alamäen haastekohdista kompuroimatta. Jännityskerrointa alamäkeen ajaessa lisäsi polun toisella puolella oleva jyrkänne ja jossain kaukana laaksossa näkyvät puolen tulitikkuaskin kokoiset rakennukset. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun tunsin korkeanpaikankammoa pyöräillessäni. Hidastelu ja varovaisuus kuitenkin kannatti, en nimittäin pudonnut rotkoon, törmännyt puuhun tai muutenkaan telonut itseäni, yllättävää kyllä.

Parisuhdetta ja maastopyöräilyä.

Nyt olo on hitusen vaisu. Kaipaan vuoriston puhdasta ilmaa ja uljaita maisemia valtavasti. Eilinen lähijärven ympäri tehty juoksulenkki sujui viikon vuoristoilmassa oleskelun jälkeen kevyesti, mutta kuumuus tekee olosta helposti huonovointisen ja väsyneen. Onneksi seuraava aktiiviloma puhtaassa ja viileämmässä ilmassa häämöttää vain kuukauden päässä. Silloin treenataan täkäläisittäin kovinkin eksoottisissa maisemissa;Kaarinassa, Nivalassa, Luohualla, Vantaalla ja ties missä muualla. On sanomattakin selvää, että odotan reissua jo kovasti!

Ja muuten, en parin lisäpäivän aikanakaan löytänyt sitä vuoristoon kadonnutta palaa sydämestäni. Palasia alkaa olla ripoteltuna niin paljon pitkin maailmaa, etten enää tiedä mihin kuuluisin.