Sekalaiset ajatukset kuvina, eli #oivalluksiahaaste

Ihanainen verkkarinainen Nina haastoi minut muutamien muiden bloggaajien ohella kaivamaan puhelimen kätköistä viimeaikaisia kuvia ja kertomaan niiden synnyttämistä ajatuksista.

Tehtävä on helppo, sillä puhelimeni on kroonisesti turvoksissa jos jonkinlaisesta kuvamateriaalista. Villeissä kuvitelmissani olen nimittäin super-bloggaaja, joka postaa uusia juttuja päivittäin ja lataa Instagramin täyteen inspiroivia kuvia. Todellisuuden ollessa kuitenkin jotain aivan muuta, päätyy kuvista vain murto-osa hyötykäyttöön ja julkiseen levitykseen.

Otetaan siis tähän väliin pikku otanta niistä leikepöydälle jääneistä kuvista sekä pienistä oivalluksista/ajatuksista niiden takana:

201016_1Meillä on kotona maailman paras, muttei ehkä se kaikkein tilaa säästävin leivänpaahdin – leivinuuni. Uuni on lähes aina sen verran lämmin, että sinne voi sujauttaa leipäviipaleet suoraan pakkasesta paahtumaan.

201016_2Paasattuani päivän Nordic Fitness Expossa terveellisestä ruokavaliosta, lihaskasvun maksimoimisesta ja rasvanpoltosta, ravitsin illalla itseni hotellin baarissa valtaisalla jäätelöannoksella ja kahdella lasillisella skumppaa. Onneksi ei itse tarvitse olla niin kuin opettaa.

201016_3Se tunne, kun on juuri aikeissa pötkähtää omaan sänkyyn ensimmäistä kertaa 14 kuukauteen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pode minkäänlaista matkakuumetta mihinkään päin maailmaa. Haluan vain olla kotona.

201016_4Tämän kuvan lähetin pari viikkoa sitten miehelleni kun hoksasin, että peilikuvalleni on ainakin hetkellisesti kasvanut olkapäät. Vihdoinkin!

201016_5Aamuhölkälle lähteminen on aina hivenen tahmeaa, mutta liikkeelle päästyä se on paras mahdollinen tapa aloittaa päivä – etenkin jos malttaa pysähtyä silittelemään kaikkia vastaantulevia kissoja ja koiria.

201016_6Hivenen aikaa uuninpankolla lämmennyt punaviini nyt vaan on niin hyvää.

201016_7Parhaat kuvat syntyvät usein suunnittelematta. Tyttöpuoleni keksii ottaa kuvan miehestäni, joka keksii ottaa kuvan minusta, joka keksin istahtaa kalliolle.

201016_8Kärsin lapsena luonnonkiharasta tukastani ja halusin sen olevan suora kuten luokkani suosituimmilla tytöillä. Nyt en ottaisi suoraa tukkaa mistään hinnasta, rakastan kiharoitani!

201016_10Alamme kuulemani mukaan lähestyä vuoden synkintä aikaa. Uskon, että synkkyys on ihmisen pään sisällä. Tuolla ulkona luonnossa se ei ainakaan ole.

201016_11Vain hetki kuvan ottamisen jälkeen tielle pyrki hirvi. On muuten sen verran iso ja liikkeissään nopea elikko, että kannattaa olla valppaana tien päällä tähän aikaan vuodesta.


Tattista vaan haasteesta, Nina!
Mikäli sinä siellä ruudun takana kirjailet blogia, niin tartuhan mukaan haasteeseen ja vinkkaa asiasta kommenttiraidalle!

Onnenpäivän nousuja ja laskuja (#blogisitarina)

On kai kiistaton ikääntymisen merkki, kun omat merkkipäivät pääsevät unohtumaan. Siispä hieman häpeillen ja tyylikkäästi myöhässä julistan, että Onnenpäivä-blogi on nyt virallisesti saavuttanut kypsän, jo hieman dementian riivaamaan neljän vuoden ja kahdeksan päivän iän.

Koska minulle on nyt kahdestakin eri ilmansuunnasta heitetty Blogisi tarina -blogihaaste (täällä ja täällä), on nyt myöhästyneiden synttäreiden varjolla passeli hetki haasteeseen tarttumiselle ja Onnenpäivän historian lyhyen oppimäärän kertaamiselle.

Onnenpäivä syntyi 1.11.2011 ulkosuomalaisiin käsiin Mission Viejossa, Kaliforniassa. Onnenpäivän kantava ajatus oli toimia paitsi kuulumisten johdattimena koti-Suomeen kuin myös kanavana, jossa saisin toteuttaa intohimoani kirjoittaa sekä pohdiskella elämää ja ilmiöitä. Nimensä mukaan Onnenpäivän alkuperäinen tarkoitus oli sisältää vain onnellisia otteita elämästä, mutta nopeasti totesin, että ne vähemmän miellyttävät asiat olisivat lopulta ihan yhtä tärkeitä ja vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia käsitellä.

Lukijakunta laajeni melko nopeasti Lilyn alla kirjoitellessa, tuli faneja ja myös antifaneja. Ensin tuli yksi kommentti silloin tällöin, sitten vähän useampi ja pian kommenttikentissä käytiin jo ihan oikeaa keskustelua. Vakiolukijoiden lista sivun laidassa piteni pikkuhiljaa, Facebook-sivun tykkääjämäärä kasvoi ja Instagramissakin seuraajia oli pian melkoinen joukko. Muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen tajusin, etten kirjoittanut enää pelkästään itselleni ja lähipiirille, vaan itse asiassa melko suurelle joukolle hyvin erilaisia ihmisiä. Ryhdyn ehkä hieman tarkemmin miettimään mitä näppäimistöstäni ihmisten ilmoille suollan.

Kuluneen neljän vuoden aikana olen kirjoittanut menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Olen kirjoittanut ruoasta ja silmänruoasta, luonnosta ja luonnottomuudesta. Olen kirjoittanut liikunnasta ja liikutuksesta, terveydestä ja sairastamisesta. Olen kirjoittanut ihmisistä joita rakastan, niistä joita rakastin ja niistä joita olisin halunnut rakastaa. Olen kirjoittanut murheista ja riemunkiljahduksista, kodista ja kodin menettämisestä. Olen kirjoittanut lähtemisestä ja takaisin tulemisesta, siitä kuinka pudotaan polvilleen ja noustaan takaisin jaloilleen. Olen kirjoittanut suomalaisuudesta ja ulkosuomalaisuudesta, siitä kun kuuluu johonkin ja siitä kun ei kuulu mihinkään. Olen kirjoittanut runoja, ottanut kuvia ja toisinaan jättänyt kaiken vain mielikuvituksen varaan. Olen kirjoittanut riveillä ja rivien välissä, ymmärrettävästi ja ymmärtämättömyyttäni. Olen kirjoittanut tuntikausia ja pyyhkinyt sitten kaiken pois, itkenyt ja nauranut ääneen kirjoittaessani.

Kuten kirjoittajansakin, myös blogi on käynyt vanhetessaan läpi omat kriisinsä. Viime vuonna Onnenpäivä kävi lähellä jopa lopettamista, kun negatiivinen kommentointi ja keskustelupalstojen loanheitto kävi liian vastenmieliseksi seurata. Pienen tauon jälkeen kirjoittaminen alkoi kuitenkin taas maistua ja päätin, että selkäni takana kirjoitetut jutut saisivat myös jäädä selkäni taakse.

Samoihin aikoihin yleinen tunnelma koko Lilyn blogiportaalissa alkoi muuttua ja lopulta sivuston kasvava trollijoukko sekä yhä enemmän muotiin ja kauneuteen painottuva sisältö saivat minut muuttopuuhiin, Onnenpäivässä kun ei oikein ymmärretä kumpaakaan. Niin syntyi onnenpaiva.com, blogin oma koti ja riippumaton alusta. Harppaus oli sinällään ainutlaatuinen, sillä ensimmäistä kertaa blogiharrastukseni alkoi syödä paitsi aikaa, myös rahaa blogialustan muodossa.

Mutta eipä niin paljon hässäkkää takana etteikö jotain vielä edessäkin. Sekä blogi että kirjoittajansa ovat tällä hetkellä väkevän identiteettikriisin kourissa. Neljän viikon kuluttua Onnenpäivä ei enää kerro kuulumisia Kalifornian Orange Countysta eikä kirjoittajansa ole enää kaliforniansuomalainen. Sitä mistä maasta Onnenpäivä lopulta jatkaa päivittymistään, en vielä uskalla 100 % varmaksi kertoa. Toivon kuitenkin hartaasti, että pysytte menossa mukana, vaikka tuskin mikään paikka mediaseksikkyydessä Kalifornialle pärjääkään. Paitsi tietysti Nivala.

Loppuun haluan vielä lausua kiitoksen sanat teille kaikille, jotka olette tsempanneet, lähettäneet viestejä ja lausuneet kauniita sanoja näiden neljän vuoden aikana! Niiden voimalla on hyvä jatkaa kirjoittelua mihin ikinä päädynkin. Kiitos!

***

Erityisesti en ketään osaa nimetä tähän #blogisitarina -kamppikseen, mutta jos et vielä ole blogisi taustoja suurelle yleisölle raottanut, tee se ihmeessä nyt!

Ohjeet:
1. Haaste on avoin kaikille bloggareille. Saat osallistua vasta kun saat haasteen (ja niitähän saa toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.
3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.
5. Mikäli olet Instagrammissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä.

Miksi A. Sinivaara bloggaa?

Sekä Nina että Sanumaria haastoivat minut paljastamaan viisi syytä ja motivaattoria blogin pitämisen taustalla. Syitä bloggaamiselle tulee kyllä toisinaan mietittyä pitkään ja hartaasti eikä ainakaan vähiten silloin, kun on bongannut tuntemattoman lukijan kyseenalaistavan koko Onnenpäivän järkevyyden internetin keskustelupalstoilla. Ja siitäkin huolimatta, että joskus se omasta henkilökohtaisesta elämästä kertova blogi on tuonut mukanaan mielipahaa ja stressiä, on Onnenpäivästä tullut niin rakas, ettei pillien pussiin laittaminen olisi edes vaihtoehto. Minäpä kerron miksi:

1. Koska bloggaaminen on harrastus

Tämä on seikka, jota ei välttämättä tule ajatelleeksi. Bloggaaminen on kuitenkin luova harrastus, aivan kuten jonkin instrumentin soittaminen, piirtäminen tai vaikkapa keramiikan teko. Olen kirjoittanut huumorilla höystettyjä, kepeitä tarinoita pienestä pitäen ja koska blogissani pääpaino on nimenomaan tekstissä, on bloggaaminen ollut luonteva jatke kirjoitusharrastukselleni. Ja aivan kuten missä tahansa harrastuksessa, myös bloggaamisessa tulee paremmaksi mitä enemmän sitä tekee ja mitä enemmän siihen käyttää aikaa ja siksi se vaatii sitoutumista.

Ja hyvä on, jos nyt rehellisiä ollaan, niin toivon jonain päivänä bloggaamisen olevan myös taloudellisesti tuottavaa. Toistaiseksi tätä tehdään kuitenkin pyhällä hengellä, omasta pussista ja puhtaasta tekemisen ilosta.

2. Koska bloggaaminen on (elämän)tapa

Luulen, että se tapahtui puolen vuoden jälkeen, kun blogin säännöllisestä päivittämisestä tuli oikeasti tapa. Toki blogin kirjoittamiselle täytyy yhä järjestää aikaa tai se jää tekemättä, ja on päiviä, jolloin itseään joutuu patistamaan näppäimistön äärelle, mutta pääsääntöisesti Onnenpäivä päivittyy, koska se nyt vaan on osa maallista eloa. Tuntuu itse asiassa vähän hassultakin kuvitella elämää ilman blogia. Kovasti houkuttelevaltakin jopa, kun asiaa oikein ajattelen. Miten paljon enemmän minulla olisikaan aikaa tehdä jotain tuottavaa ja tärkeää! No, onneksi elämässä saa ja pitää tehdä höpöhöpö-juttujakin.

3. Koska minä voin

Ehkä parasta omassa blogissa on sen mukanaan tuoma mahdollisuus ilmaista itseäni. Ihan periaatetasollakin minusta on kutkuttava ajatus, että jos haluaisin, voisin vaikka julkaista blogissa takalistoni kuvan ilman, että siihen on kenelläkään nokan koputtamista. Yritän kuitenkin malttaa mieleni ja pitää housut jalassani ja keskittyä siihen, mitä ihmiset oikeasti haluavat lukea ja nähdä. Toisinaan onnistun ja toisinaan sitten taas en.

4. Koska minulla on paljon asiaa

Okei, korjataan sen verran, että minulla on paljon sanottavaa ja siitä ehkä viitisen prosenttia on sitä asiaa. Mutta se viisi prosenttia onkin sitten sellaista, jonka mielelläni jaan ihmisten kanssa. En sano, että minulla olisi välttämättä elämänkokemusta tai -taitoa sen enempää kuin muillakaan, mutta minulla on taito pukea niin pieniä kuin suurempiakin ajatuksia sanoiksi. Ja jos jotain olen bloggaamisen myötä oppinut niin sen, että kipeimmänkin asian jakaminen on mahdollisesta hullunleimasta huolimatta sen arvoista, jos siitä on yhdellekin ihmiselle jotain hyötyä.

5. Koska haluan viihdyttää

Tämä saattaa kuulostaa pöhköltä ja voin olla ihan väärässäkin, mutta minä tykkään blogin pitämisestä ennen kaikkea siksi, että kuvittelen sillä olevan viihteellistä arvoa tässä maailmassa. Ajatella, että joku töissä kahvitunnin aikana tai kotona ennen yöpuulle ryhtymistä napsauttaa juuri minun blogini auki ja viihtyy. Se on ihan valtavan hienoa!

Iso kiitos vielä Sanumarialle ja Ninalle haasteesta! Näihin kun on aina tapana haastaa mukaan muita bloggaajia, niin haastettakoon seuraavaksi vaikkapa Siveltimellä-blogin Sanna, L.A. Madde ja Fitness Führer. Eli viisi painavaa syytä bloggaamiselle! Ja teille lukijoille valtaisa kiitos ihan vaan siitä, että olette minun kanssani tekemässä tätä juttua. ❤