En voi sanoa, että olisin aikaisemmin ollut erityisen viehättynyt lasiesineistä, sillä lasi elementtinä oli mielestäni kova, kylmä ja hivenen elotonkin. Tämän vuoksi katseeni tapasi ennen kääntyä lähinnä vain puu- ja keramiikkaesineiden kohdalla, jotka huokuivat enemmän sellaista lämmintä tunnelmaa, jollaista tahdoin kotonakin olevan.
Sattuipa sitten niin, että tutustuin Kaliforniassa pariskuntaan, joilla oli takapihallaan täysin varusteltu lasistudio. Useampana iltana lasinpuhallustouhujaan seurattuani, aloin pikkuhiljaa syttyä lasiesineiden kauneudelle. Oli vaikea ylläpitää mielikuvaa kylmästä ja elottomasta materiaalista, kun katseli puhallusputken päässä liikehtivää tulikuumaa lasimassaa, joka pikkuhiljaa, vaihe kerrallaan, muuttui kohti toivotunlaista, uniikkia lasiesinettä.
Nyt kun silmäni ovat viimein auenneet, olen kierrellyt kirpputoreja ja antiikkiliikkeitä löytöjen toivossa aivan uudenlainen pilke silmäkulmassa. Viime viikolla, ostettuani ensin setin Sarpanevan Iittalalle suunnittelemia 60-luvun juomalaseja, näin kirppispöydän takaosaan kätketyn massiivisen lasimaljakon.
Hetken tuota lähes kahden kilon painoista lasikäikälettä käänneltyäni, totesin sen olevan Sarpanevan suunnittelema ja signeeraama Nardus vuodelta -68. Vaikkei tuo taidelasiksi luokiteltava maljakko useiden satasien arvoinen löytö vielä ollutkaan, niin koen sen itse varsin hyväksi löydöksi massiivisen kokonsa ja kauniin ulkomuotonsa vuoksi. Ja onhan se hivenen nurinkurista, että maksoin pian 50 vuotta täyttävästä kotimaisesta taide-esineestä vähemmän, kuin maksaisin muutaman vuoden vanhasta, Thaimaassa valmistetusta muumimukista.
Mites on, löytyykö teiltä muilta maitolasia ihmeempää lasitavaraa kotoa?
Talvisia sesonkimukeja.
Tästä mukista se alkoi.
Muumimammalla pitää pokka, vaikka penskat piirtävät seinille.
Pahat mielessä.
Onnenpäivä 