On tyhmyyttä olla käyttämättä pyöräilykypärää

Maanantaisesta Hesarista pisti silmään yksi otsikko ylitse muiden: Kypärän käyttöpakko vähentää pyöräilyä. Jutun perusteella liikenne- ja viestintäviraston esittämä lakiehdotus pyöräilykypärän käyttöpakosta tuntuu olevan niin liikenteen tutkijatohtorin, neurokirurgian osastonylilääkärin kuin kansan mielestäkin kovassa vastatuulessa. Kypäräpakon langettaminen kun vähentäisi pyöräilyä merkittävästi, jolloin pyöräilyn mukanaan tuomat kansanterveydelliset hyödyt terveemmistä ja vähemmän ylipainoisista ihmisistä valuisivat hukkaan ja näin kypäräpakko kääntyisi lopulta negatiiviseksi tulokseksi viivan alle. Todisteena väistämättömästä esitetään mm. tilastoa 90-luvun Uudesta-Seelannista, jossa kypäräpakon myötä pyöräily väheni 51 %.

Vaikka minusta onkin hassua, että nykypäivän ilmiöitä peilataan yli 20 vuotta vanhoihin tilastoihin, leikitään nyt kuitenkin, että näin tapahtuisi myös Suomessa. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että ne kypärättömät pyöräilijät sietäisivätkin pois liikenteestä. Tämän asiantuntijat kuitenkin tyrmäävät vedoten laskelmiin, joiden mukaan jokainen pyöräilystä luopuva henkilö sortuisi väistämättä epäterveellisiin elämäntapoihin eikä kypäräpakon jälkeen koetun nöyryytyksen jälkeen harrastaisi enää koskaan minkäänlaista liikuntaa ja lopulta lihottaisi itsensä tärviölle ja yhteiskunnan maksettavaksi. Parempi on siis antaa ihmisten suhailla rauhassa munamankeleineen ilman kypärää niin pysyvät terveinä.

Kypäräpakon sijaan toivotaankin, että näillä kypärättömien pyöräilijöiden tuomilla kansanterveydellisillä säästöillä rakennettaisiin enemmän ja turvallisempia pyöräilyväyliä, jotta pyöräilijöitä – myös niitä kypärättömiä sellaisia – saataisiin liikenteeseen vieläkin enemmän. Näin kansantaloudelliset sekä ympäristölliset hyödyt kasvaisivat entisestään. Minusta tämä on hieno idea, onhan tärkeää ennaltaehkäistä onnettomuuksia luomalla pyöräilijöille entistä turvallisemmat väylät. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä muistaa, että ne pyörätiet eivät vie ovelta ovelle eikä tien ylittämisiä ja liikenteen seassa ajelua kitke pois vielä baana taikka kaksi. Kun se auto sitten kolhaisee siinä kotitiellä, ei pyöräbaanat paljon lämmitä jos ei päässä ole kypärää.

Liikenneturvan mukaan ilman kypärää ajelee jopa 59 % kaikista pyöräilijöistä. Se on mielestäni aika pirun monta turhanpäiten henkensä riskeeravaa ihmistä tienpäällä, joskin tässä Hesarin artikkelissa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että pyöräilykypärän käyttö on noussut turhan suureen rooliin turvallisuuskeskusteluissa. Kypärän käyttö kun ei varsinaisesti estä onnettomuuksia (kuten ei moottoripyöräkypäräkään tai autojen turvavyöt) eivätkä pyöräilyonnettomuudet aiheuta ”kovin paljon” päävammoja. Olipa se sitten paljon tai ei, vuonna 2009-2011 pelkästään Töölön sairaalan neurokirurgian teho-osastolla hoidettiin yli 40 pyöräonnettomuudessa päänsä kolauttanutta henkilöä. Heistä vain kolmasosa oli käyttänyt kypärää. Vuonna 2013 pyöräilyonnettomuuksissa kuoli 23 henkeä, joista 21 oli liikkeellä ilman kypärää. Kypärää käyttämällä heistä arviolta 10 olisi voinut pelastua eri todennäköisyyksin. En tietenkään ole asiantuntija, mutta minusta kymmenenkin turhanpäiten kuollutta on kyllä kovin paljon.

Tutkimusten perusteella pyöräilykypärän käyttö vähentää kuolemanriskiä peräti 73 % onnettomuuden tapahtuessa. On siis jokseenkin käsittämätöntä, että reilusti yli puolet pyöräilijöistä jättää tämän melko halvan henkivakuutuksen käyttämättä. Ei, en itsekään kannata kypäräpakkoa, sillä sen toteutumisen valvonta aiheuttaisi turhan paljon kustannuksia näinä aikoina, kun raha on muutenkin tiukassa. Ihmisten asenteissa sen sijaan olisi paljonkin työstettävää ja kypärän käyttöön pitäisi kannustaa entistäkin hanakammin sen sijaan, että sen käytön merkityksellisyyttä vähätellään asiantuntijoiden toimesta. Kuinka tehokkaasti kypärän käyttö lisääntyisi esimerkiksi silloin, kun pyöräonnettomuuden tapahtuessa kypärätön pyöräilijä olisi itse korvausvelvollinen aiheutuneista terveydenhoitokuluista? Valinnan käytöstä saa tehdä itse, mutta koko yhteiskunnan ei tarvitse kärsiä yksilön tyhmyydestä.

Minkä ihmeen takia kypärän käyttö etenkin aikuisilla ihmisillä on sitten niin kovin vastenmielistä? Olen kuullut vedottavan mm. hiusten sekaisin menoon, aivan kuin tukka nyt ilman kypärääkään pysyisi pyöräillessä ojennuksessa. Joku taas sanoo näyttävänsä kypärä päässä tyhmältä, vaikka minun silmissäni näyttäisi vielä tyhmemmältä ilman kypärää. Kolmas sanoo, että kypärä puristaa päätä eikä näin ollen ole tietoinen, että kypäriä valmistetaan eri koossa ja malleissa. Neljännen mielestä kypärä taas on kamalan hankala kuljettaa mukana, mutta raahaa silti kolmenkymmenen litran vetoista Louis Vuittonia olalla. Minä en kypärättömyydelle keksi kuin yhden syyn ja se on tyhmyys. Vai väittääkö joku käsi sydämellä, ettei käytä kypärää siksi, ettei usko pyöräilyonnettomuuden osuvan omalle kohdalle, koska ajaa niin varovasti?

Katsokaapa alla oleva kuva mieheni pyöräilykypärästä sen jälkeen, kun rattiin nukahtanut autoilija ajautui pyörätielle ja törmäsi takaapäin pyörällä liikkuneeseen mieheeni. Tuntuuko vielä, että sillä on paljonkaan merkitystä, kuinka varovainen olet itse? Siellä liikenteessä kun on muitakin kuin sinä.

Käytä sitä kypärää, oli pakko tai ei.

Maantiepyöräilystä, kilpailuvietistä ja kilpailuvietittömyydestä

Ensin tähän alkuun pieni tuuletus. Tai mitä sitä suotta kursailemaan, tuuletetaan nyt oikein kunnolla! Minä nimittäin pystyn taas ajamaan maantiepyörällä! Jee jee!

Instagramia seurailevat ovat ehkä laittaneet jo aikaisemminkin merkille, että maastopyörällä olen vammaispolveni kanssa ollut kykenevä ajamaan jo jonkin aikaa. Kuitenkin vasta viime viikonloppuna rohkaistuin kokeilemaan joko polvi kestäisi myös maantiepyörän ajoasentoa, ja kestihän se! Tämä tarkoittaa jatkossa entistä pidempiä pyörälenkkejä sekä toivottavasti – ja etenkin – tehokasta rasvanpolttoa. Painon putoaminen on nimittäin ollut hiukan tahmeaa ja nyt kun kesäkin tekee tuloaan, en päälle mahtuvien vaatevalikoimien supistuessa ole kovinkaan kykeneväinen käsittelemään painonpudotuksellisia vastoinkäymisiä.

Maltti ei todellakaan ole minulle valttia painonpudotushommissa. Ei, ennen kuin mahdun taas shortseihini.

Vaan onpa tässä muutakin työstettävää kuin pelkkä ulkomuoto. On nimittäin päässyt hieman pakollisen tauon aikana pyöräilykunto hiipumaan. Toki nämä lähikukkulat vielä nousevat ylös suht helposti, mutta tahti on kyllä hidastunut eikä takapuolen turnauskestävyyskään ole aivan samaa luokkaa kuin aikaisemmin. Mutta ehkä se meno tästä vielä kevenee samaa tahtia naisen kanssa. Parempi olisi. Voimien nyt ainakin luulisi kasvavan tätä raatoa ylös alas mäenrinteitä raahatessa.

Miehen kanssa pyörälenkillä muuten huomasi hyvin eron kilpaurheilijan ja itseni kaltaisen hupilenkkeilijän välillä. Kun itselläni kunto on pohjamudissa ja kanssapyöräilijät vetävät ylämäessä, alamäessä ja tasaisella ohi vasemmalta ja oikealta, kohautan vain olkiani enkä anna asian masentaa. Minulle riittää, että teen parhaani ja voitan korkeintaan itseni. Mies sen sijaan entisenä kilpaurheilijana ei voi sietää ohi ajavia pyöräilijöitä. Vaikka kilpavuosista on aikaa ja mies on nykyisin samassa veneessä kanssani painonpudotuksineen ja rapakuntoineen, ei kilpailuvietti ole kadonnut mihinkään. Ei riitä, että tekee parhaansa, pitäisi olla paras. Ei riitä, että voittaa itsensä, pitäisi voittaa kaikki muutkin. Niin sujuvat yhteiset pyörälenkkimme suloisesti sopusoinnussa, minä hyräilen ja mies kiroilee hyräilyni tahdissa. Se hyvä puoli asetelmassa toki on, että meikäläisen paikka on yleensä peesissä.

Kerrotaan vielä pikaisesti tämän hetkisistä pyöräilykeleistä. Lämpötilat vaihtelevat tähän aikaan vuodesta kovasti ja pyöräreitin varrelle osuvat kukkulat luovat paljon myös paikallisia lämpötilaeroja. Siinä kun edellisellä viikolla päivälämpötilat nousivat enimmillään 17 asteeseen, on tälle viikolle luvattu melkeinpä päivittäin 30 asteen helteitä. Aamut ovat kuitenkin vielä viileitä ja pitkille pyöräilyhousuille ja -takille on käyttöä jos mielii lenkille heti auringon noustessa. Mutta niin se vain on, että pienistä vilunväristyksistä huolimatta suoritan aamuaerobiseni mielummin ulkosalla kuin sisätiloissa.

Kuulin, että siellä Suomessakin alkaa pyöräilykelit olla vähitellen käsillä. Joko fillarit on huollettu ja kaivettu naftaliinista?