Tässä päivänä eräänä, salilla sarjojen välissä hieman henkeä vetäessäni, totesi nainen vastapäisestä dippikoneesta minulle, että totaalisen amatöörinä hän motivoituu katsellessaan minua. Spontaani reaktioni oli ensin vastata, että motivoidun itsekin itsestäni, mutta koska se olisi voinut kuulostaa äkkiseltään turhan omahyväiseltä, tyydyin vaan hymyilemään takaisin ennen kuin jatkoin puuhiani. Mutta se mitä jätin sanomatta, on itse asiassa ihan totta. Motivoidun omista tekemisistäni enemmän kuin muiden.

En ole enää aikoihin halunnut hakea motivaatiota kanssatreenaajista, en tuttujen tai tuntemattomien blogeista tai kassajonossa seisovasta supertimmistä neidosta. Sen sijaan, että olisin osannut puhtaasti ihailla muiden työnjälkeä, vertasin heitä helposti itseeni ja motivoitumisen sijaan muutuin kateudesta vihreäksi ja entistä tyytymättömämmäksi omia suorituksiani kohtaan. Näistä negatiivisista tuntemuksista eroon päästäkseni katsoin parhaimmakseni opetella näkemään itseni motivaation lähteenä muiden sijaan.

Tänä päivänä motivoidun siitä, kuinka voimani kasvavat tai kuntoni paranee, siitä miten se näkyy tuloksissa ja peilissä. Tulokset ruokkivat motivaatiota ja motivaatio ruokkii tuloksia. Ja niinä päivinä, kun treeni kulkee kehnosti ja takapuoli roikkuu ikävästi peiliin sivusilmällä vilkaistessa, keskityn itseinhon sijaan siihen, mitä on jo saavutettu ja mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan, viis siitä vaikka naapuristepperin rouvalla olisikin parempi peräsin.

Se mitä oikeasti olisin tuolle naiselle halunnut siellä salilla sanoa oli kai, että älä minusta motivaatiota etsi, se paras ja kestävin motivaatio syntyy ylpeydestä omaan tekemiseen ja niihin pieniinkiin edistysaskeleihin. Sillä lopulta kukaan muu ei löydä niin oikeita sanoja kannustamiseen (tai lannistamiseen!) kuin sinä itse.