Juhannus Kuolemanlaaksossa

Koska juhannuksen viettoon kuuluu perinteisesti äärimmäiset sääolosuhteet, päätimme matkalla Las Vegasista Mammoth Lakesille koukata Death Valleyn, eli suomalaisittain Kuolemanlaakson kautta. Tiedossa oli superkuuma päivä, sillä jo Vegasissa elohopea nousi lähelle 45 asteen haamurajaa eikä lämpötila Pohjois-Amerikan matalimmassa pisteessä, 86 metriä merenpinnan alapuolella, jäisi ainakaan sen alapuolelle.

Ajomatka Las Vegasista Death Valleyn pohjalle Badwateriin kestää n. 2-3 tuntia, riippuen hieman reittivalinnasta. Viisaat tietävät neuvoa, että mukaan kannattaa varata reilusti vettä, sillä auton jättäessä tielle kesäkuumalla, voi nestehukka iskeä yllättävänkin nopeasti. Oma matkamme sujui kuitenkin ongelmitta, mitä nyt saimme hieman esimakua tulevista lämpötiloista sammutettuamme ilmastoinnin aina pisimpien nousujen ajaksi jottei moottori pääsisi kuumenemaan liiaksi.

Hypättyämme autosta ulos Badwaterin suolalammikolla, ei 49 asteen lämpötila tuntunut kovinkaan kuumalta, sillä onhan se saunalämpötilaksikin vielä varsin kolea. Hetken suorassa auringonpaisteessa maisemia kuvailtuani, alkoi hiki kuitenkin virrata pitkin selkäpiitä ja päänahkaa. Viitisen minuuttia lisää polttavan auringon alla ja olo oli kuin juhannussaunassa.

Maisemat Death Valleyssa olivat karut, mutta värit miellyttivät kovasti silmääni. Siellä täällä törrötti pystyyn kuivuneita pensaita ja maa oli värjäytynyt suolasta valkoläikikkääksi. Hieman pidemmällä, Paholaisen Maissipellolla, oli kuivuuden keskellä myös vehreyttä. Onkin melko uskomatonta, että Death Valleyssa kasvaa ylipäätään mikään, sillä laaksossa ei sada edes joka vuosi. Mutta niin vain luonto löytää keinot elämän ylläpitämiselle äärimmäisissäkin olosuhteissa.

Sellainen käytännönvinkki vielä, mikäli joku nyt suunnittelee päivämatkaa Las Vegasista Kuolemanlaaksoon, että kannattaa hoitaa auton tankkaaminen hyvissä ajoin lähellä Vegasia, sillä Death Valleyn laitamilla saa menovedestä maksaa parikin taalaa extraa gallonalta. Ja kuka nyt niin hullu olisi, että maksaisi polttoaineesta suomihintaa Yhdysvalloissa?

Mutta se siitä kuivuudesta. Seuraavassa jutussa pääsette näkemään Mammoth Lakesin huikeita vuoristomaisemia, joissa itse lomailen vielä muutaman päivän.

Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää itse kullekin!

Autolla halki Yellowstonen kansallispuiston

Pahin kiire, ketutus ja henkinen turtumus ovat vähitellen alkaneet siirtyä taka-alalle ja näin loman kynnyksellä on vihdoinkin aikaa puuhailla myös blogin parissa. Ihan ensitöikseni tartuin parin viikon takaisen road tripin Yellowstone-kuviin, joita lupasin teille laittaa näytille. Ja kylläpä muuten olikin materiaalia muistikortilla melkoinen määrä. Uskomatonta, kuinka paljon kuvia sitä ehtiikään päivässä laukoa, kun maisemat ovat niin kauniit, että sieluun sattuu.

Ajoimme kansallispuiston halki pohjoisesta etelään. Matkassa meni käytännössä koko päivä, sillä kameranainen halusi pysähtyä jokaiseen mutkaan ja notkelmaan. Kovin pitkälle emme tieltä kuitenkaan lähteneet tallustelemaan, sillä aikataulu puski ikävästi päälle. Erityisesti Jacksonin vuoristokylän kohdalla harmitti todenteolla, ettei ylimääräisille yöpymisille ollut kertakaikkisesti aikaa, sillä reissumme oli jo ennestään venähtänyt vuorokauden aiottua pidemmäksi. Jossain siellä biisoneiden laidunmaiden tietämillä minä kuitenkin hukkasin palan sydämestäni ja sitä on varmasti pakko palata vielä etsimään.

Seuraavaksi siis melkoinen määrä kuvia siinä järjestyksessä, kun niitä pohjoisesta eteläänpäin ajellessa räpsin.

Pohjoisen kuumavesilähteet, jotka muistuttivat hienovaraisesti siitä, että tallustelimme supertulivuoren päällä.

Autolle palatessa bongasin tämän kaverin.

Seuraavaksi saavuimme biisoneiden laidunmaille.

Hammastikkumetsä.

  

 

Missä lunta, siellä suomalainen.

Jätettäköön arvailujen varaan se, miten pitkä putki minulla oli tai ei ollut kamerassa biisoneista kuvia räpsiessäni…

Tulivuori päästeli höyryjä ulos Yellowstone Laken rannalla.

Yellowstonen muuttuessa Grand Tetonin kansallispuistoksi, reunusti horisonttia hulppea Rocky Mountainsin vuoristo.

Nyt kun loma on aluillaan ja seurueemme teinivieraiden ansiosta täysilukuinen, hyppäämme jälleen autoon ja lähdemme pakoon tätä asunnon etsimisestä johtuvaa hullunmyllyä. Ensimmäinen stoppimme on Las Vegasissa, jonka jälkeen karistamme autiomaan pölyt jaloistamme ja suuntaamme raikkaaseen vuoristoilmaan Yosemiten kansallispuiston kulmille, Mammoth Lakesille. Seuraavat bloggaukset tehdään siis tien päältä! Jee!

Pikainen road trip Montanaan

Suunnitelmallisuus ei ole koskaan ollut meidän perheen parhaita puolia. Joten niinhän siinä taas kävi, että hyppäsimme viime viikon torstaina autoon ja suuntasimme road tripille vajaan vuorokauden varoitusajalla. Ihan pelkästä huviajelusta ei kuitenkaan tällä kertaa ollut kyse, sillä mies oli jo tovin sairastanut vakavanpuoleista autokuumetta ja kun siihen lopulta löytyi lääke, piti sen perässä ajella reilut 2000 km, per suunta. No, mitäpä sitä nyt ei auton vuoksi tekisi…

Kuusi päivää kestänyt ajelu sujui yllättävän kivuttomasti. Kalifornian ruuhkien ja Nevadan rutikuivan autiomaan jälkeen maisemat muuttuivat pikkuhiljaa mielenkiintoisemmiksi ja ajelu Utahin, Idahon, Montanan ja Wyomingin halki sujui ikkunoista tuijotellen ja kuvia räpsien. Valitettavasti ajoaikataulu oli kuitenkin sen verran tiukka, ettei matkalla jäänyt juurikaan aikaa ylimääräisille pysähdyksille tai paikallisten nähtävyyksien ihmettelylle. Etenkin Idahon perunamuseokierroksen väliin jääminen jäi harmittamaan kovasti. Tai sitten ei.

Saapumassa Salt Lake Cityyn Utahissa.

Aurinkolaseista heijastuu Idahon maaseutu.

Ihanan vehreä Idaho.

Parhaimmillaan ajelimme yli tuhat kilometriä päivässä ja mikäs siinä ajellessa, kun liikennettä ei ollut nimeksikään verrattuna Kaliforniaan, tiet olivat erinomaisessa kunnossa ja nopeusrajoituksetkin sallivat lähes 150 km/h matkanopeuden. Muutenkin oli virkistävää nähdä ja kokea liikennekulttuuria kaliforniakuplan ulkopuolelta. Tuli hieman yllätyksenäkin, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä paremmin ihmiset osaavat ajaa autoa. Kun Kaliforniassa ei tiedetä tuon taivaallista jouhevasta ajamisesta tai siitä, että vasen kaista on ohittamista, ei ilmahinaamista varten, antoivat ihmiset kauniisti tietä ohittaville autoille pohjoisemmissa osavaltioissa. Turhalta kiroilulta säästyttiin myös sen vuoksi, että maaseudulla osataan käyttää vilkkua, joka täällä Kaliforniassa tuntuu olevan etenkin naiskuskeille hyvin hankala vempain käyttää.

Montanaan saapuessa ilma ei todellakaan ollut kuin morsian. Tai no, riippuu morsiamesta…

Lumihuippuja näkyi joka suunnassa.

Suomityttö tunsi hetken olonsa varsin kotoisaksi.

Yöpymiset hoidettiin näppärästi sellaisissa hotelleissa, joiden huoneissa oli joko keittiö tai ainakin mikro. Päivällinen venyi nimittäin joka päivä niin myöhään, että kävimme vain pikaisesti ennen hotelliin menoa kaupan kautta ja ostimme jotain mitä lämmittää sitten hotellihuoneessa. Hotellivaraukset tein kännykällä tien päältä aina sen mukaan, minne saakka arvioin meidän sinä päivänä ennättävän.

Montana päivän kirkastuessa.

Maaseudun rauhaa.

Reissu meni pääasiassa hyvin, vaikka venyikin autoteknisten asioiden vuoksi päivän pidemmäksi kuin alunperin suunnittelimme. Tämä ei kuitenkaan lopulta haitannut, sillä työni kulkivat näppärästi mukana läppärilaukussa ja saimmehan lisäpäivän ansiosta enemmän aikaa ajella halki Yellowstonin kansallispuiston. Sieltä otetut kuvat jätän kuitenkin omaan postaukseensa, sillä niitä on valtavasti ja paikka ansaitsee ehdottomasti oman juttunsa.

Sateet tekivät tuloaan ja tuuli pyöritti propelleita Montanan takamailla.

Laiduntava ja kakkaava biisoni Montanassa (onneksi tässä ei ole zoomia).

Tätä oli pakko pysähtyä kuvaamaan.

Jälleen yksi ajopäivä takana.

Kunhan tästä pääsen vielä kunnolla kesälaitumille, on tiedossa lisää pieniä reissuja ja juttuja niistä. Joten hoi te reissaamisesta kiinnostuneet, pysykäähän kuulolla!