Olen viime viikkoina, tai oikeastaan kuukausina, kieriskellyt tämän tästä pohjamudissa huonon omatunnon kouristellessa vatsanpohjassa. Meikäläinen on nimittäin ollut kertakaikkisen paska kaveri.

Meillä ihmisillä on tapana reagoida vastoinkäymisiin eri tavoin. Kun toiset ostavat pullon viiniä ja viettävät tuntikausia ystävien kanssa tuntemuksistaan puhuen, sulkevat toiset kaiken sisälleen ja vetäytyvät kuoreensa käsittelemään asioita itsekseen. Minä, joka muutenkin olen erakoitumiseen taipuvainen ja viihdyn erinomaisen hyvin omassa seurassani, kuulun ryhmistä jälkimmäiseen.

Siitä lähtien, kun elämä lähti luisumaan alamäkeen ja olen tiennyt, että joudumme vastentahtoisesti muuttamaan maasta, olen kai liiankin usein jättänyt vastaamatta viesteihin, sähköposteihin ja puheluihin, jättänyt menemättä tapahtumiin, kieltäytynyt kutsuista ja ollut sopimatta menoja. Kaikki ne kysymykset, ”Mitä te nyt aiotte tehdä? Mihin te nyt muutatte ja kuinka te nyt selviätte?”, ovat tuntuneet hyvistä tarkoitusperistään huolimatta lähinnä pahalta, sillä hädin tuskin uskallan kysyä niitä edes itseltäni. Todellisuudessa minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, mistään. Juttuni kiertävät kehää toivottoman tilanteen ympärillä ja ovat niin alakuloisia, että ne masentavat itseänikin.

Voisi helposti kuvitella, että haluaisin viettää mahdollisimman monet kissanristiäiset vielä ennen lähtöä, ravata kyläpaikasta toiseen, vaihtaa kuulumisia ja juoda viiniä litroittain hyvässä seurassa. Todellisuudessa olen kuitenkin viettänyt suurimman osan viikonlopuista itsekseni. Ne muutamat aivan-liian-hauskat illanvietot ovat nimittäin päättyneet aina kotiovelle päästessä kyyneliin ja hetken elämä on tuntunut entistä epäreilummalta. Mitä kivempaa minulla täällä on, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä.

Ensinnäkin, anteeksi ystävät Suomessa, etten vielä osaa olla kovin innoissani paluumuutosta. Olen ikävöinyt teitä kuusi vuotta, katsellut kateellisena kuvia tyttöjenilloista ja nyt kun olen tulossa takaisin, en kykene edes iloitsemaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Ja te kamut täällä Kaliforniassa, anteeksi kun olen vetäytynyt omiin oloihini lähes tyystin viime kuukausien aikana. Totuus on se, että minulla tulee teitä kaikkia aivan järjettömän kova ikävä (tai oikeastaan on jo!). Te teitte tästä meille kodin.

Seitsemän päivää muuttoon ja sydämeni on ihan murskana jo nyt.

ps. Anteeksi lukijatkin, sillä myös blogi on ollut hitusen hiljainen viime kuukausina näiden kaikkien sattumusten johdosta. Mutta kunhan tämä tästä, niin kyllä tämä tästä.