Miten aikuinen löytää ystäviä?

Kun nyt mieheni on ollut pian viikon päivät tiedustelumatkallaan rapakon takana eikä paluuta näy, olen tullut kovastikin tietoiseksi siitä, että olen yksin vieraalla paikkakunnalla, väliaikaisessa kotikaupungissamme Äänekoskella. Hyvä on, en nyt aivan yksin, sillä pidänhän majaa äitini luona, mutta silti. Kodin seinien ulkopuolelta en tunne 100 kilometrin säteellä yhtäkään ihmistä, edes nimeltä.

Eihän sitä ystävien puutetta töitä tehdessä huomaa, mutta kun tulee aika lähteä salille, juoksulenkille, shoppailemaan vai vaikka yksille, ei olekaan ketään ketä pyytäisi seuraksi. Puhumattakaan sitten näistä viikonlopuista, jolloin olisi oikeasti aikaa tehdä kavereiden kesken kaikenlaista kivaa.

280216_1

Yleisimmin ihmissuhteet syntyvät kai jo lapsuudessa tai viimeistään opiskelujen tai työn ohessa, mutta koska vaihdan asuinpaikkaa kuin sukkia, en opiskele, teen töitä kotoa käsin eikä minulla ole lapsiakaan joiden kautta tutustuisin hiekkalaatikon reunoja potkiskeleviin vanhempiin, rajoittuvat internetin ulkopuolella olevat ihmiskontaktini täällä Äänekoskella lähinnä salin seinien sisäpuolelle. Ja ikävä kyllä, kuntosaliharjoittelu ei ole se kaikkein sosiaalisin harrastus.

Näin aikuisiällä ystävyyssuhteiden luomista vaikeuttaa myös se tosiasia, että aika harva ylipäätään tarvitsee uusia ystäviä, näin raa’asti sanottuna. Kun aika on kortilla, työt painavat päälle ja lapsiakin alkaa olla joka sormelle, on täysi työ tavata säännöllisesti edes niitä vanhoja ystäviä.

280216_2

Näillä eväillä odotan vähän kauhunsekaisinkin tuntein tulevaa kevättä ja kesää, jotka melko todennäköisesti vietämme jälleen uusissa maisemissa, mahdollisesti maan rajojen ulkopuolella. Jos aikuiselle ihmiselle uusien ystävyyssuhteiden solmiminen tuntuu jo Äänekoskella hivenen hankalalta, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, ettei se ainakaan sen helpompaa ole vieraalla maaperällä.

Tulevaisuutta, tai vaikka vain lähiviikkoja silmällä pitäen, otan hyviä vinkkejä vastaan. Kuinka töissä tai koulussa käymätön aikuinen ihminen löytää kaveriseuraa uudessa ympäristössä? Internetistäkö? Vai onko tässä pakko ryhtyä haalimaan sosiaalisempia harrastuksia?

ps. Lähtiskö joku salille?

Kuvat: Äänekoskea ja tehtaanpiippuja

 

Paska kaveri

Olen viime viikkoina, tai oikeastaan kuukausina, kieriskellyt tämän tästä pohjamudissa huonon omatunnon kouristellessa vatsanpohjassa. Meikäläinen on nimittäin ollut kertakaikkisen paska kaveri.

Meillä ihmisillä on tapana reagoida vastoinkäymisiin eri tavoin. Kun toiset ostavat pullon viiniä ja viettävät tuntikausia ystävien kanssa tuntemuksistaan puhuen, sulkevat toiset kaiken sisälleen ja vetäytyvät kuoreensa käsittelemään asioita itsekseen. Minä, joka muutenkin olen erakoitumiseen taipuvainen ja viihdyn erinomaisen hyvin omassa seurassani, kuulun ryhmistä jälkimmäiseen.

021215_1

Siitä lähtien, kun elämä lähti luisumaan alamäkeen ja olen tiennyt, että joudumme vastentahtoisesti muuttamaan maasta, olen kai liiankin usein jättänyt vastaamatta viesteihin, sähköposteihin ja puheluihin, jättänyt menemättä tapahtumiin, kieltäytynyt kutsuista ja ollut sopimatta menoja. Kaikki ne kysymykset, ”Mitä te nyt aiotte tehdä? Mihin te nyt muutatte ja kuinka te nyt selviätte?”, ovat tuntuneet hyvistä tarkoitusperistään huolimatta lähinnä pahalta, sillä hädin tuskin uskallan kysyä niitä edes itseltäni. Todellisuudessa minulla ei ole paljonkaan kerrottavaa, mistään. Juttuni kiertävät kehää toivottoman tilanteen ympärillä ja ovat niin alakuloisia, että ne masentavat itseänikin.

Voisi helposti kuvitella, että haluaisin viettää mahdollisimman monet kissanristiäiset vielä ennen lähtöä, ravata kyläpaikasta toiseen, vaihtaa kuulumisia ja juoda viiniä litroittain hyvässä seurassa. Todellisuudessa olen kuitenkin viettänyt suurimman osan viikonlopuista itsekseni. Ne muutamat aivan-liian-hauskat illanvietot ovat nimittäin päättyneet aina kotiovelle päästessä kyyneliin ja hetken elämä on tuntunut entistä epäreilummalta. Mitä kivempaa minulla täällä on, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä.

021215_2

 

Ensinnäkin, anteeksi ystävät Suomessa, etten vielä osaa olla kovin innoissani paluumuutosta. Olen ikävöinyt teitä kuusi vuotta, katsellut kateellisena kuvia tyttöjenilloista ja nyt kun olen tulossa takaisin, en kykene edes iloitsemaan. Anteeksi, anteeksi, anteeksi.

Ja te kamut täällä Kaliforniassa, anteeksi kun olen vetäytynyt omiin oloihini lähes tyystin viime kuukausien aikana. Totuus on se, että minulla tulee teitä kaikkia aivan järjettömän kova ikävä (tai oikeastaan on jo!). Te teitte tästä meille kodin.

Seitsemän päivää muuttoon ja sydämeni on ihan murskana jo nyt.

 

ps. Anteeksi lukijatkin, sillä myös blogi on ollut hitusen hiljainen viime kuukausina näiden kaikkien sattumusten johdosta. Mutta kunhan tämä tästä, niin kyllä tämä tästä.