Se iskee kuin metrinen halko ja pysäyttää paikoilleen isoimmankin körilään.  Se voi iskeä milloin vain, missä vain etkä aina edes tiedä miksi. Joskus se saa alkuunsa variksen raakkumisesta, joskus taivaan täyttävistä vesipisaroista. Toisinaan sen laukaisee naapurustossa alati metelöivien ruohonleikkureiden käynnistämisen väliin jäävä yht’äkkinen hiljaisuus tai vastaavasti jostain kaukaa kantautuva, muistojen syövereistä tuttu moottorisahan ääni. Tänään se leijaili luokseni ruisleivän tuoksun muodossa ja kietoi minut tiukasti otteeseensa – Suomi-ikävä!

Olen viipynyt reissullani yli kaksi vuotta. Alkuperäisen suunnitelman mukaisen paluumuuton piti tapahtua viime elokuussa. Suunnitelmaan tuli kuitenkin muutos, samoin varasuunnitelmaan ja lopulta tajusin lopettaa suunnittelemisen kokonaan. En silti ole katunut ensimmäistäkään maailmalla vietettyä päivää. En edes silloin, kun kaikki käytännönasiat menivät päin seiniä, matto vedettiin jalkojen alta heti kun selkänsä käänsi enkä stressiltäni enää saanut unta. Jokainen päivä on ollut seikkailu.

Ehkä juuri tuosta syystä minä toisinaan kaipaan kovasti kotimaatani. Kun jokaisena aamuna oven avatessani, on edessäni jotakin uutta ja ihmeellistä, minä silloin tällöin huomaankin kaipaavani sitä, että kaikki olisi taas pientä ja tuttua. Lähikaupassa olisi kolme hyllyväliä ja niin sanotussa valikoimassa kahta erilaista kahvilaatua. Tiet, talot ja niiden asukkaat olisivat tuttuja, viereiseltä Nesteeltä saisi Fazerin sinistä ja naapurin isäntäkin kiroilisi suomeksi. Palstaltani loppuisi tila kesken jos yrittäisin kertoa, kuinka paljon kaipaan perhettäni, ystäviäni ja työkavereitani.

Joskus minä kaipaan jopa pakkasta. Sitä ei kolme vuotta sitten

kuvaa ottaessani puuttunut.

Vaikka tällaisina päivinä tuntuukin, että olen maailman yksinäisin, kaukana kaikesta – ja ennen kaikkeakaikista, en halua koskaan turtua Suomi-ikävääni, en unohtaa mistä tulen ja mitä olen. Olen ylpeästi suomalainen, täynnä maalaisjärkeä ja omasta mielestäni maailman jalointa kansaa. Ja onhan kielemmekin kaunis ja rikas kaikkine kirosanoineen.

En kuitenkaan ole kiirehtimässä takaisin. Tulen sitten, kun hetki tuntuu oikealta ja tuulensuunta on suotuisa. Tällaisina päivinä, kun Suomi-ikävä valtaa mieleni, minä kaivan esille Google mapsin ja klikkailen itseni takaisin tutummille kulmille. Johonkin on ehkä ilmestynyt uusi ostari, mutta leikkimökkini on kuvista päätellen edelleen siellä, mihin se viimeisten leikkien jäljiltä jäi.

Otanpa palasen sitä juuri leipomaani ruisleipää. Se sentään on samanlaista kuin Suomessa. Itse asiassa jopa parempaa, kuin se kaupasta ostettu.