Ystävänpäivänä vietettiin Lilyn 1-vuotissyntymäpäiviä. Minä en ollut siellä. En tutustunut muihin bloggaajiin enkä ahminut niitä leivonnaisia, joita kaikki nyt palstoillaan kilvan kehuvat.

Minä en myöskään ollut paikalla silloin, kun ystäväni täytti kolmekymmentä ja toinen neljäkymmentä. Enkä ollut paikalla, kun serkkuni pääsi ripille ja toisesta tuli ylioppilas. En ollut paikalla, kun perheeni kokoontui jättämään jäähyväiset mummoni sairasvuoteen äärelle, enkä ollut paikalla, kun vietettiin hänen hautajaisiaan. En ole tavannut ystävieni lapsia, jotka ovat syntyneet viime vuonna tai sitä edellisenä enkä osallistunut työpaikkani pikkujouluihin tai muihinkaan juhlallisuuksiin.

Olen useinmiten paikassa nimeltä Muualla tai Toisaalla.

Ja tiedoksi kaikille niille, jotka ensi kesänä menevät naimisiin, minä en ole paikalla. En myöskään ole paikalla tupaantuliaisissa, grillibileissä tai muissakaan kissanristiäisissä. En ole paikalla edes silloin, kun vanhempani täyttävät kuusikymmentä. Jos teistä kuka tahansa saa nyt sydänkohtauksen, minä en ole siellä, sillä minä olen täällä. Ettekä tekään ole paikalla, kun minä täytän kolmekymmentä.

Maailman toisella laidalla asumisessa on se huono puoli, että aika monet asiat tapahtuvat edelleen Suomessa, 16 tunnin ja 800 dollarin lentolipun päässä. Varsinkin, kun elämää on tällä pallonpuoliskolla takana vasta 2,5 vuotta, ovat ne tärkeimmät ja kiinteimmät ystävyyssuhteet edelleen Suomessa, puhumattakaan omasta perheestä. Toki tapahtumia riittää täälläkin ja ovathan ne jopa lisääntymään päin, mutta silti on aika usein sellainen olo, kuin jäisi jostain paitsi.

Joku tekoviisas tähän varmasti sanoisi, että mitäs läksit. Mielestäni kuitenkin se, että pelkää mitä kaikkea voi menettää, on huono syy olla lähtemättä. Mutta se, mitä kaikkea uutta voi löytää, on ihan kelpo syy lähteä. No, kuten isälläni on tapana sanoa, tuleehan näitä jouluja, syntymäpäiviä ja hautajaisia myöhemminkin.