Olen aina ajatellut, että treenaan niin kauan ja paljon, kun se on kivaa. Kuitenkin tänä aamuna kello kahdeksan, lomani viimeisenä päivänä, itseni sängystä aamucardiolle repiessäni, minä mietin onko tämä nyt ihan oikeasti mukava tapa aloittaa sunnuntai? En ole ammattiurheilija enkä edes vakavamielinen joukkuelajien harrastaja. En ole fitness-ammattilainen enkä fitness-malli. En osallistu vapaa-ajallani juoksu- tai muihinkaan liikuntatapahtumiin, en ole personal trainer enkä ryhmäliikuntaohjaaja. Silti harrastan liikuntaa melkein joka päivä, aamuin illoin.

Pikaisen pohdinnan tuloksena tajusin, että vaikkei liikkeellelähtö aamutuimaan ehkä juuri sillä hetkellä tunnukaan erityisen mukavalta, on se silti itselleni ainoa oikea tapa aloittaa päivä. Niinä päivinä, jolloin jätän aamuisen liikuntarituaalini tekemättä, olipä se sitten cardio salilla, juoksulenkki tai mitä tahansa, ei päiväni käynnisty ollenkaan, olen pahantuulinen ja väsynyt. Sama sääntö pätee myös illan punttitreeneihini. Mikäli jätän sen tekemättä, tunnen itseni laiskaksi ja oloni vetämättömäksi. Olen siis puolivahingossa kehittänyt itselleni liikunnasta eräänlaisen huumeen, joka tuottaa minulle suunnatonta mielihyvää ja jonka tekemättä jätettyäni saan vieroitusoireita.

Kokemuksesta tiedän, että addiktoidun helposti ja kun innostun jostain, on minun vaikea pysyä kohtuudessa. Vähintään yhtä vaikeaa on tiedostaa se, missä kohtuuden rajat kulkevat. Olen ajatellut, että kyllä kroppa kertoo milloin tulee levätä, mutta kun mieli huutaa treeniä välipäivänäkin ja samaan aikaan järki kehoittaa ottamaan rennosti, on vaikeaa päättää kumpaa kuuntelee. Pakko siis myöntää, että tietokonepelien, leipomisen, kirjoittamisen, internetin ja monien muiden kokemieni pakkomielteiden jälkeen olen tällä kertaa addiktoitunut liikunnasta.

Jostain syystä minun kulkemaltani polulta tuntuu puuttuvan kokonaan kultainen keskitie. On vain oja ja allikko. Mutta kun kuulee ihmisten jatkuvasti haaveilevan liikunnan ottamisesta osaksi jokapäiväistä elämää, niin ei kai liikunta-addiktio voi kovin paha asia olla? Eihän?