Se on taas se päivä vuodesta, jolloin tekisi mieli vaipua maan alle. Joten kiitos ja kumarrus, vastaanotan taas tänäkin vuonna häpeillen vuoden kurjin kaveri -palkinnon.

Tiedättehän, olen se sellainen joka roikkuu Facebookin kaverilistalla, mutta jota kukaan ei ole nähnyt vuosikausiin. Se, jonka nimen nähdessään pysähtyy hetkeksi miettimään, että kukas se tuo on, kasvot kun tuovat etäisesti mieleen jonkun, mutta tukan väri on aivan väärä.

”Jaa, mutta sehän oli se yksi, joka muutti Kaliforniaan, lupasi tulla takaisin, mutta jota ei sen koomin ole näkynyt. Aika paska kaveri.”

Eikä tilanne ole juuri sen parempi niilläkään kavereilla, jotka asuvat kanssani samassa maassa.

”Oletko nähnyt Annea? Ai et, en minäkään, kuukausiin. Ihme tyyppi, se käy vaan siellä salilla. Ei se lähteny edes lounaalle. Se varmaan syö kotona jostain helvetin pakasterasiasta kanaa. Aika paska kaveri.”

Ja vähän käy sääliksi jo aviomiestäkin.

”Olisipa kiva lähteä johonkin matkalle talvilomalla, vaikka Karibialle. Ai mutta eihän me voida, kun sulla on tuo dieetti… Ja nyt oikeesti, ei kai me taas syödä kanaa?”

Tiedetään, tiedetään. Antakaa anteeksi. Tämä pistos sydämessäni kuitenkin kertoo siitä, että olette tärkeitä ja vaikka en olisikaan fyysisesti läsnä, ajattelen teitä paljon. Siis hyvää ystävänpäivää, tänään ja joka päivä. Ja erityiskiitos aviomiehelleni, joka kestää hienosti kaiken hulluudenkin keskellä.

Kivaa ystävänpäivää myös kaikille lukijoille!