Vähän eri maailmoista

Selitelläänpä ensin viime päivien hitaanpuoleista päivitystahtiani. Kuten joku varmasti Onnenpäivän Facebook-sivulta huomasikin, vietin alkuviikon Las Vegasissa syntymäpäiviäni juhlistaen. Kun juhlat oli juhlittu, ajoimme takaisin Kalifornian puolelle ja suuntasimme muiden suomalaisten kanssa pitkän viikonlopun viettoonHauli Huvilalle (tämä selittänee hieman edellistä postaustani). Ja täytyy sanoa, että pieni tauko jenkeistä sattui kyllä erinomaiseen saumaan.

Olen viime kuukausina kärsinyt enenevässä määrin suomi-ikävästä. Vielä enemmän kuin tuttuja maisemia, viljapellon tuoksua ja käen kukuntaa, minä olen kaivannut omaa melankolista kansakuntaani,suomalaisia. Vaikka amerikkalaiset ovatkin helposti lähestyttäviä, iloisia ja ystävällisiä eivätkä kulttuurierotkaan ole välillämme kovin suuret, olemme silti kuin eri maailmoista. Oltuani Kaliforniassa kohta neljä vuotta, ei minulla edelleenkään ole kuin muutama paikallinen ystävä ja se tuntuu hullulta, olenhan niitä ihmisiä, jotka ystävystyvät todella helposti – suomalaisten kanssa. Yhteisen sävelen löytyminen on vain hirveän vaikeaa, kun toinen haluaa jatkuvasti soittaa duurissa kovaa ja korkealta ja itse haluaisin käyttää koko koskettimistoa, aina matalista äänistä ja mollivoittoisista sävelistä lähtien. Lopputuloksena on pääsääntöisesti ihan kivasti yhteensopivaa soitantaa, kunnes väistämättäkin jossain vaiheessa eteen tullut riitasointu sekoittaa koko orkesterin.

Olen usein miettinyt, että mikä yhtälössämme oikein mättää. Ehkei kyse ole maanlaajuisesta, vaan pelkästään Kaliforniassa, lähinnä naisten keskuudessa esiintyvästä ilmiöstä, mutta en vain pääse mukaan siihen jatkuvaanoumaigaadin hokemiseen, riemunkiljahduksiin, jokapäiväiseen shoppailuun ja aikuisten ihmisten toisilleen kuin lapsille lässyttämiseen. Vaikka nauran, puhun ja hymyilen suomalaisella mittapuulla paljon, en siltikään osaa olla niin super excited ruokakauppaan menosta tai hyppiä tasajalkaa ja taputtaa käsiäni yhteen, kun näen tuttavani uuden käsilaukun. Suoraan sanottuna, en edes tiedä mitä pitäisi tapahtua ja millaisella lääkityksellä, että innostuisin yhtä paljon kuin paikalliset naiset nähdessään Tiffanyn TV-mainoksen. Kun katselen kirkuvaa naisjoukkoa vieressäni, en juuri voisi tuntea itseäni ulkopuolisemmaksi.

Toinen vaikeus liittyy syvällisempään keskusteluun, lähinnä erilaisten ongelmien puimiseen, sillä käsityksemme ongelmista ja niiden vakavuudesta ovat hyvin erilaiset. Keskustelu kaatuu usein suustani tahattomasti lipsahtaneeseen kysymykseen: ”…niin mikä siinä on ongelma?”. Minä kun en useinkaan näe ongelmaa siellä, missä heidän mielestään on maailmassa valtavan suuri virhe. Pahimmiksi keskustelunaiheiksi paikallisten kanssa ovatkin osoittautuneet parisuhdeongelmat, tai ihan vain parisuhde ilman ongelmaa. Näkemyksemme aiheista ovat usein niin kaukana toisistaan, että tuntuu yht’äkkiä hyvinkin järkevältä, että olemme syntyneet eri puolille maapalloa.


No, tunne on varmasti molemminpuolinen ja olen paikallisten silmissä yhtä omituinen, kuin hekin ovat minun silmissäni. Ylenpalttisesta kikatuksesta, riemunkiljahtelusta, tukan haromisesta ja lässytyksestä huolimatta ovat paikalliset mukavia ihmisiä eikä Kalifornia muutenkaan ole yhtään hassumpi paikka elää. Mutta syvällisempien aiheiden käsittelyn jätän kyllä suosiolla seuraavaan suomalaistapaamiseen tai tulevaan Suomen matkaan.

Mitenkäs te muut, oletteko löytäneet sydänystäviä maailman eri kolkista vai tuntuuko siltä, että lopulta vain suomalainen voi ymmärtää suomalaista?

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s