Anteeksi. Tunsin lievää sydänkohtausta muistuttavan piston sydämessäni, kun edellisen juttuni kommenteissa niin moni kertoi pitävänsä erityisesti liikunta-aiheisista jutuistani. Ja niitä juttujahan ei viime aikoina ole ollut hirmuisen monta, vaikka liikuntaa kyllä on piisannut. Mutta ja kun. Minä nyt vaan en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat mielekkäänä sarjapituuksista ja -painoista koostuvan blogin kirjoittamisen, olenhan liian laiska kirjoittamaan niitä ylös edes itselleni. Minä vain menen salille, teen juttuni niillä painoilla kuin käsiin sattuu osumaan, teen niin monta toistoa kuin jaksan, tulen kotiin, unohdan koko homman ja kirjoitan blogiin jotain sekavaa juustohöylästä. Että sellainen liikunta-bloggaaja minä olen.

Mutta ryhdistäydytäänpä taas hieman ja aloitetaan tämänhetkisen treenitilanteen ja kunnon sanoiksi purkaminen vaikkapa siitä tavoitteesta, jonka itselleni ennen Suomeen lähtöä asetin. Niin, olin itsekin jo melkein unohtanut – se duathlon. Tuo unelmahan oli jo lähestulkoon toteutettavissa, mitä nyt en pystynyt juoksemaan ja painoakin piti saada alaspäin, jotta näyttäisin katu-uskottavalta kestävyysurheilijalta. Hakattuani päätäni seinään riittävän pitkään, muutin juoksutekniikkaa Suomessa ollessani ja juoksemiseen liittyvä ongelma oli ratkaistu. Sitten oli vielä se painonpudotus-projekti, jonka sysäsin suosiolla syksyyn ja kotiinpaluuseen. Niitä testaamista odottavia uutuusjäätelöitä oli nimittäin Suomessa aika monta.

Sen verran tuli Suomessa juoksutekniikkaa harjoiteltua, vaihteettomalla pyörällä ajeltua ja pikkukaupunkien saleja koluttua, että paino ei ylenpalttisesta ruisleivän, mämmin, jäätelöiden, suklaan, pullien, piirakoiden ja lettujen syömisestä juuri noussut. Itse asiassa en uhrannut ruokailulle montaakaan ajatusta koko viiden viikon aikana. Kun sitten palasin kotiin, oli mieli ja kroppa rentona ja olin enemmän kuin valmis palaamaan normaaliin treenirytmiin ja -ruokailuun. Mutta niinhän siinä taas kävi, kuten monta kertaa aikaisemminin, että toin tuliaiskarkkien lisäksi Suomesta mukanani yskän. Ja niin siirrettiin painonpudotusprojektia, juoksutreenejä ja pyöräilyjä jälleen kerran.

Kun flunssan pahin vaihe oli ohitse, aloitin juoksuharjoittelut uudelleen intervalli-treeneinä juoksumatolla ja pidemmillä lenkeillä ulkosalla. Mahdollisten uuden tekniikan mukanaan tuomien rasitusvammojen pelossa sekä flunssasta jääneiden lievien astmaoireiden ja kuumuuden vuoksi, en kuitenkaan ole uskaltanut juosta kuin kolmisen kertaa viikossa ja häpeäkseni on tunnustettava, että ihan oikean pyörän päälle en ole saanut aikaiseksi nousta vielä kertaakaan. Jalkojen palautumista odotellessani se hiivatin salikärpänen sitten istahti olkapäälleni ja hätistellessäni sitä pois pikkusormella, se puraisi ja vei mukanaan koko käden. Hupsista.

Niinhän siinä sitten kävi, että tehtyäni koko kesän lähinnä lihaskuntoa ylläpitävää, kuntopiiri-tyyppistä saliharjoittelua, kävi halu palata takaisin tositoimiin liian kovaksi. Ja kuunnelkaapa tarkasti, sillä tämä on se syy miksi jaksan treenata niin paljon. Siinä juoksumatolla intervalleja juostessani ja juoksijaksi aivan liian jykevää vartaloa peilistä katsellessani, minä sen sitten päätin. Aikaisemmista duathlonin suorittamiseen liittyvistä treenisuunnitelmistani poiketen, tein treeniohjelmaani hieman lisää tilaa sille lajille, jolle sydän sykkii tällä hetkellä eniten ja mikä minusta nyt tuntuu eniten mielekkäältä. Ja niin löysin kalenteristani viisijakoisen salitreeniohjelman, kaksi pidempää juoksulenkkiä, intervalli-juoksut mielialan mukaan ja jokusen aamucardion parhaalla katsomallani tavalla miehen seurana. Nopeasti laskeskeltuna tiedossa on siis tuttuun tyyliin 10-11 treeniä per viikko, joista puolet liittyvät tavalla tai toisella raudan siirtämiseen lihasvoimin.

Mutta se painonpudotus, siitä minä en ole luopunut. Kevään ja kesän aikana sairastellessani elopainoni nousi tuonne 67 kilon tietämille ja hetkittäin ylikin, mutta nyt syksyn alkutaipaleella olen saanut sen putoamaan 65 kiloon. Vertailun vuoksi sanottakoon, että se on noin 1,5 kiloa enemmän, kuin viime huhtikuussa. Noudattaakseni kerrankin omia neuvojani on sanottava, ettei se paino lopulta koko totuutta kerro. Olen minä nimittäin aika kaukana dieetin jälkeisestä kunnosta, vaikka painoeroa onkin varsin minimaalisesti. Tavoite onkin nyt pitää paino alle 65 kilon, koska oloni on kevyempänä kaikin puolin parempi. Enkä edes väitä, että timmimpänä olo merkitsisi minulle vain sisäistä hyvinvointia. Onhan selvä, että tunnen oloni nätimmäksi vähemmän pöhöttyneenä, minä kun en muutenkaan ole tyttö pienimmästä päästä.

Palataan vielä myöhemmin vähän syvällisemmin salitreenin sisältöön, painonpudotukseen ja ruokailuihin. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin taas jostain ihan muusta. Ihanaa sohvaperunointia niille, jotka eivät treenaamisesta välitä ja kivoja treenejä niille, joiden sydän sykkii liikunnalle!

Kuvat tältä aamulta, hetkeä ennen jalkapuntille lähtöä.