On vihdoin tullut aika saattaa päätökseen jo pari kuukautta sitten alkanut henkilökohtaisen historiikin -sarja. Kun edellisessä osassa seesteinen asuntovelallisen elämä laitettiin täysin uusiksi, pakattiin omaisuus merikonttiin ja ostettiin pelkät menoliput Yhdysvaltoihin, ollaan sarjan viimeisessä osassa, vajaa vuosi edellisten tapahtumien jälkeen, jo jalka tukevasti uudella mantereella. Tai niin minä olin kuvitellut, kunnes tajusin laskeneeni jalkani itseasiassa kovinkin huteralle pohjalle. Ihan kaikkein seesteisimpään hetkeen ei siis viimeinenkään annettu päivämäärä 17.7.2010 osunut.

Lue ensin: osa 1, osa 2, osa 3 sekä osa 4.

***

Kuljen asuntoesite kädessäni halki hämärän olohuoneen nuhruisella kokolattiamatolla lojuvia leluja väistellen. Asuntoesittelijän kimakka ääni kulman takaa kertoo myös jääkaapin ja pakastimen sisältyvän vuokraan. Vedän syvään henkeä ennen kuin käännän katseeni hitaasti kohti keittiötä. Pistävä curryn haju ja kellertäväksi värjäytyneet seinät kertovat mitä ruokaa taloudessa on tehty viimeiset kaksi vuotta. Saman faktan puolesta puhuvat ovettomasta alakaapista pursuavat kymmenen kilon riisipussit ja seinään haparoivin käsin piirretty kuva, jossa pikkutyttö hymyilee lautaselle, jonka sisältö on keltaisella ja oranssilla värikynällä tuherrettua ruskeahkoa mössöä. Tuo seinä maalataan kyllä ennen luovutuspäivää, lohduttaa epäuskoisen katseeni havainnut välittäjä. Kohteliaisuudesta kuljen esittelykierroksen loppuun ja hymyilen oven takaa kurkistavalle mustatukkaiselle pikkupojalle. Poika vastaa hymyyni näyttämällä kieltä ja läimäyttämällä oven nenäni edestä kiinni. Kompastelen kohti ulko-ovea ruokailutilaksi tarkoitetun huoneen halki, joka on jaettu isolla vanerin palalla kahdeksi lastenhuoneeksi. Kiitän välittäjää, palaan autolle ja vedän rastin päivän kuudennen asuntoesittelyn päälle.

Vielä kesän alkaessa oli elämä ollut seesteistä. Kulttuurishokkien, kielimuurien, yksinäisyyden ja raastavan ulkopuolisuuden tunteen jälkeen elämä oli vihdoin asettunut urilleen, aamut kuluivat työpöydän ääressä, iltapäivät salilla, tein ruokaa, siivosin ja sisustin kotia, hoidin takapihaa ja kasvatin yrttejä ikkunalla. Talven loputtoman tuntoinen vesisade San Franciscon eteläpuolella, San Josessa, oli vihdoin loppunut ja auringonvalo tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Alku uudessa maassa ei ollut erityisen helppo, mutta nyt minulla oli vihdoin tunne, että asiat ovat hallinnassani.

Tuo kesä oli maastopyöräilyn aikaa.

Ja juoksulenkkaritkin olivat kovassa käytössä.

Tein myös poikkeuksellisen paljon pihahommia, ällöttävän isoista hämähäkeistä huolimatta.

Rakensin pesästä pudonneelle kolibrin poikaselle sijaispesän kananmunakennosta ja ripustin sen takapihan ruusupensaaseen.

Kesälomien alkaessa päätimme tutustua uuteen kotimaahamme perusteellisemmin. Aloitimme uusien osavaltioiden läpi käymisen Hawaijilta, jonne lensimme viikoksi kaveripariskunnan seuraksi lepuuttamaan hermojamme. Huonot yhteydet ulkomaailmaan pitivät huolen siitä, että kaikki Big Islandin ulkopuolinen elämä menetti loman ajaksi merkityksensä. Aurinkoa, autioita laavakenttiä, sademetsiä, vesiputouksia, hiekkarantoja, koralliriuttoja, ylänköjä ja tulivuoria, niistä oli seitsemän vuorokautta tehty. Sivistyksen pariin palattuamme tunne asioiden hallinnasta koki aimo kolauksen sähköposteja avatessa; vuokrasopimuksemme päättyisi elokuun lopussa.

Hawaijilla lomaillessa elämä sujui vielä suunnitelmien mukaan. Eli hymy taitaa olla ihan aito.

Ja mikäpä näissä maisemissa olisi voinut hyvää oloa nujertaa.

Vähän aiheen sivusta, mutta olipa mielenkiintoista vilkaista yli kolme vuotta vanhaa bikinikuvaa. Silloin viitisen kiloa kevyempänä olin aika paljon… hmm… naisellisempi. Saakohan näin edes sanoa?

Yhdysvaltojen eteläisin kärki Hawaijin Big Islandilla.

Sademetsää Big Islandilla.

Ryhdyimme etsimään uutta kotia samalta istumalta. Aikaa ei ollut liikaa, sillä olimme lähdössä pian uudelle matkalle, tällä kertaa moottoripyörien selässä tutustumaan Kalifornian monipuolisiin maisemiin. Tuon reissun jälkeen olisi tiedossa vielä matka Suomeen eikä sieltä palattuamme olisi aikaa muuttoon kuin puolitoista viikkoa. Uusi koti pitäisi siis löytyä nopeasti, joten sovin ensimmäisen näytön heti seuraavalle päivälle ja ryhdyin pikkuhiljaa pakkaamaan omaisuutta muuttolaatikoihin, vain vajaa vuosi edellisen muuton jälkeen.

Ensimmäinen meille esitelty asunto hipoi täydellisyyttä. Se oli vain parin kilometrin päässä vanhasta kodista, sen kaikki pinnat oli uusittu, keittiö oli kaunis ja takapihalla taivaalle kurottelivat hedelmäpuut. Jätimme hakemuksen samalta istumalta ja jo illalla soi puhelin. Talon omistaja halusi tavata meidät uudestaan. Talossa ikänsä asunut vanhempi pariskunta oli selvästi huolissaan siitä, millaisiin käsiin heidän talonsa joutuisi. Mies kertoi jo hylänneensä meidät vuokralaisina suoriltaan, kun näki mieheni päällä Harley-Davidsonin t-paidan. Katsoimme hämmästyneinä toisiamme ja kerroimme huolestuneelle vanhalle miehelle, että itse asiassa taloudessamme on vain Kawasakeja. Pyörän valmistusmaa muutti tilanteen täysin ja sovimme allekirjoittavamme vuoden mittaisen vuokrasopimuksen heti, kun palaisimme road tripiltämme. Tämähän meni kivuttomasti, minä erehdyin ajattelemaan.

Heinäkuisen aamun sarastaessa pakkasimme tankkilaukkuihin ja selkäreppuihin varusteet viikon ajaksi ja käänsimme keulat kohti etelää. Redondo Beach Los Angelesin kupeessa, San Diego itsenäisyyspäivän juhlineen, vuoristomaisemia Big Bearissa, kuumaa aavikkoa ja lisää vuoristoa Mammoth Lakesilla. Siellä vuorilla, auringonlaskua ihaillessamme, soi miehen puhelin. Tämä on työpuhelu, sanoi mies ja katosi hotellihuoneen parvekkeelle. Tuli epämiellyttävä olo. Työpuhelu loman aikana ei koskaan tiedä mitään hyvää ja oikeassa olin. Viimeisetkin kuvitelmat siitä, että ohjaisimme itse elämäämme, pyyhkäistiin pöydältä yhdellä puhelinsoitolla. Työnantaja ilmoitti, ettei puolen vuoden päästä vanhentuvia viisumeitamme todennäköisesti uusittaisi ja viimeisen miehen sammuttaessa toimiston valot lähtiessään, ajettaisiin USA:n toimipiste hiljalleen alas ja palaisimme kotiin puoli vuotta sopimuskauden päättymistä aiemmin. Voi vittujen kevät.

Tyynenmeren rannalla matkalla etelään.

Pommi pommikoneen kanssa San Diegossa.

Matkalla halki Kalifornian.

Kuvaa ottaessa oli yli kolmekymmentä astetta lämmintä, taustalla olevilla vuorilla oli kuitenkin vielä lunta.

Pilvien yläpuolella.

Mammoth Lakesilla, ennen kohtalokasta puhelua.

Paniikki. Emme missään tapauksessa voisi allekirjoittaa vuoden mittaista vuokrasopimusta. Kaiken lisäksi meillä on pihassa aivan väärä auto. Ei kukaan halua viedä Suomeen muuttoautona keltaista, pienen kerrostalon kokoista järkälettä, joka imaisee puoli tankillista bensaa pelkällä käynnistyksellä. Entä sitten asunto Suomessa, sekin on vuokrattuna ja sen irtisanomisaika olisi puoli vuotta. Ja mitä jos viisumit uusitaan sittenkin? Alakuloisissa tunnelmissa Yosemiten kansallispuiston läpi kotiin ajettuamme, aloitimme käytännönasioiden hoitamisen. Soitto tulevalle vuokraisännälle paljasti, etteivät he vuokraisi taloa puolen vuoden sopimuksella. Se siitä sitten. Pian olisimme vielä kodittomiakin.

Aikaa Suomen matkaan oli vain pari viikkoa. Kävimme asuntoesittelyissä, selvittelimme suostuisiko kukaan vuokraamaan asuntoa puoleksi vuodeksi kerrallaan ja otimme pettyneinä vastaan lukemattomat kieltävät vastaukset. Samaan aikaan mies kävi taistoa työpaikkansa ja USA:n toimipisteen puolesta, minä pakkasin omaisuutta laatikoihin ja yritin työn, treenaamisen ja bloggaamisen* avulla pysyä järjissäni ja arjen syrjässä kiinni. Itketti ja valahdin kylpyhuoneen nurkkaan kasvot käsiini haudattuina. Upeasti alkaneen kesän jälkeen pettymys koko ulkomaanpestiä kohtaan muuttui silkaksi vihaksi. Minä vihasin tätä maata, minä vihasin tätä taloa, minä vihasin miehen työnantajaa ja minä vihasin lähikaupan kassaa, hitto vie. Nousin hitaasti ja nojasin kaksin käsin kylpyhuoneen pöydän viileisiin laattoihin. Kohotin katseeni ja näin itseni peilistä; surkean, nurkkaan ajetun, epätoivoisen ja muserretun naisen, sen mitä olin ollut joskus ennenkin, kauan sitten. Eniten minä vihaan itseäni tällaisena ja se loppuu nyt. Pesin ja kuivasin kasvoni, hengitin hetken syvään ja suoristin selkäni. Edessä olisi kuusi asuntonäyttöä tälle päivälle. Kaikki järjestyy, varmasti.

***

Vanhemman iän pika-analyysi:
Se, että oikeasti nousin jaloilleni ja suoristin selkäni, vaati tuon jälkeen vielä paljon aikaa ja varsinaisen pohjakosketuksen. Vaikka asunto lopulta löytyi, vain hetkeä ennen suomilomalle lähtöä, jatkui stressi ja alleen laskeneen yrityksen ulosteissa tarpominen vielä vuoden verran. Mitä kovempi stressi oli, sitä enemmän juoksin. Mitä vähemmän asiat olivat omassa hallinnassani, sitä enemmän siivosin ja järjestelin kotona. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän vetäydyin olemaan itsekseni. En enää suunnitellut mitään, en haaveillut mistään enkä ostanut mitään. Kun leivänpaahdin osoitti hajoamisen merkkejä, en uskaltanut ostaa uutta, sillä se ei toimisi Suomessa. Odotin vain ajan kulumista ja sitä, että saisin taas jonain päivänä päättää itse omasta elämästäni, oli se sitten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Sen sijaan, että olisin nauttinut jokaisesta minulle suodusta päivästä, minä lakkasin elämästä.

Siihen, että olen edelleen Kaliforniassa, joskin etelässä, tarvittiin monta mutkaa, vielä yksi muutto, pään hakkaamista seinään ja aimo annos hyvää tuuria. Vasta etelään muuton jälkeen selkäni oikeasti suoristui ja rymysin ylös pohjamudista. Pieni vilkaisu taakse riitti kertomaan, että olin juuri hukannut elämästäni vuoden verran murehtiakseni asioita, joille en oikeastaan voinut yhtään mitään. Oli aika herätä henkiin uudelleen. On elämä toki vieläkin melko epävakaalla pohjalla, mutta en enää ajattele asiaa aktiivisesti, vaan elän hetkessä. En oikeastaan suunnitele tulevaisuutta enkä kamalasti uskalla edes haaveilla mistään, mutta yritän silti nauttia jokaisesta päivästä sellaisena kuin se on eteeni sattunut. Jotain hyvää tai pahaa tapahtuu tulevaisuudessa varmasti vielä paljonkin, mutta sillä ei ole suurtakaan merkitystä siihen mitä on tässä ja nyt. 

 

*Kirjoituksessa mainitsemani blogi oli tuon aikainen pestini Malacon karkkibloggaajana. Sen aikaisia kirjoituksia löytyy täältä (kirjoitin nimellä Anne). On muuten ilo huomata, että oma kirjoitustaito on kehittynyt huimasti noista ajoista!