Meitä salitreenaajia on kahdenlaisia. On niitä, jotka treenaavat kiinteytyäkseen eli saadakseen olemassa olevan massan tiiviimpään pakettiin ja niitä, joilla tähtäimessä on voiman, lihasmassan ja sitä myötä koko olemuksen kasvaminen. Itse olen kuulunut ryhmistä jälkimmäiseen edelliset kahdeksan vuotta ja viimeisen neljän vuoden aikana se on myös alkanut hitaasti näkyä päälle päin.

Kolmisen vuotta sitten laitoin kierrätykseen ensimmäiset housut, kun reiteni eivät enää mahtuneet niiden lahkeista sisään. Ongelma ratkesi ostamalla suurempia housuja ja niin saatiin taas lisätä rautaa tankoon. Sitten alkoivat käydä pieniksi pitkähihaiset paidat, kun eivät hauikset enää mahtuneetkaan hihojen sisälle. Tämä ongelma ratkesi ostamalla hihoistaan väljempiä paitoja ja taas tehtiin hyvillä mielin lisää pudotussarjoja. Tänä syksynä en sitten mahtunut enää takkeihini. Selkä, olkapäät ja käsivarret nyt vaan eivät enää millään sopineet vanhojen vaatteiden sisään. Niinpä marssin kauppaan ja ostin takin kokoa L. Lisää rautaa…!

En oikeastaan koskaan ajatellut, että minun tarvitsisi miettiä koko asiaa, naisella kun eivät lihakset kohisten kasva. Mutta mitäs sitten tehdään, kun joskus saavutan sen koon, jota suuremmaksi en enää halua kasvaa? Enpä olisi uskonut, että koskaan sanoisin seuraavaa naisille tyypillistä lausetta, joka yleensä aiheuttaa minussa jonkinlaisen puistatusrefleksin ja päänsäryn, mutta ”mä en ehkä halua, että mun lihakset kasvaa isommaksi”.

Hei mulla on olkapäät!

Hyvä on, lause pitää paikkaansa tällä hetkellä vasta jalkojen osalta, mutta jo sekin aiheuttaa toimenpiteitä ja muutoksia treenitapoihin. Yläkropassa sen sijaan on vielä vähän kasvunvaraa, vaikka olkapäät ovatkin oman treenipäivän myötä saaneet tämän vuoden aikana selvästi muotoa lisää. Selvää kuitenkin on, että olen lähestymässä hyvää vauhtia risteysaluetta ja tuosta risteyksestä lähtee kaksi tietä. Annanko lihasteni kasvaa niin paljon kuin ne luontaisesti ovat kasvaakseen vai pitäisikö kehitystä alkaa hieman jarruttelemaan ja pelastaa ne naisellisuuden rippeet mitä jäljellä vielä on?

Ja sinä siellä, joka hymähdit takarivissä – tiedän kyllä, etten ole maailman, tai edes Suomen mittakaavassa vielä erityisen iso tyttö, mutta tämä on nyt kuitenkin se piste, jossa itse olen ryhtynyt pohtimaan tavoitteitani ja sitä mihin treenaamiseni tätä menoa johtaa. Lihasmassaa on nimittäin jo sen verran paljon, että mikäli annan sen päälle kertyä normaalin naisen rasvaprosentin verran ihraa, alan oikeasti ja vakavasti puhuen olla melkoinen rohjake.

Ne hirviöjalat.

Nurinkurista kyllä, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että minun kohdallani ennallaan pysyminen tai pienentyminen vaatisi enemmän keskittymistä ja tahdonvoimaa kuin treenaaminen kasvumielessä. Jos puuhasteluni jatkuu ennallaan, se johtaa treenitottumuksillani ja ylettömällä ruokahalullani väistämättä siihen, että kasvan kasvamistaan aina siihen saakka, kuin se ilman lisäaineita on mahdollista. Reisien kasvua hillitäkseni olen jo kutistanut jalkatreenit kertaan viikossa ja ylenpalttisen punttaamisen sijaan yritän juosta niin paljon kuin juoksemista vastustavat jalkani kestävät. Mutta yläkropalle en sitten osaakaan antaa armoa. Kovien viikkojen sarjat loppuvat pudotussarjoihin, pakkotoistoihin, irvistyksiin ja armottomaan lihaspoltteeseen. Ja niin, siitä mitä pidän, se on koko salitreenaamisen suola. Mutta selvähän se on, että kun lihassyyt revitään kappaleiksi kuudesti viikossa, niin kasvaahan se pala. Ajatus siitä, etten enää pyrkisi tarttumaan niihin suurempiin käsipainoihin kuin kuukausi sitten, etten enää laittaisi tankoon enemmän limppuja kuin edellisellä kerralla ja etten enää tarvitsisi peesaajaa tuoksinnan keskellä, tuntuu vieraalta, tylsältä. Miksi harrastaa jotain lajia ilman halua kehittyä? Mutta toisaalta, olisihan se kiva mahtua tänä vuonna hankittuihin vaatteisiin vielä ensi vuonnakin.

Ei noussut ihan oman painon verran penkistä. Pakko treenata lisää.

Kuten ehkä huomaatte, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan taikka toiseen. Sen sijaan olen leikitellyt erinäisillä ajatuksilla. Jos vähentäisin salitreenit kolmeen kertaan viikossa ja antaisin enemmän aikaa muille liikuntaharrastuksille, kuten vaikka herättäisin henkiin sen toistaiseksi kuopatun unelman duathlon-kisaan osallistumisesta. Tai mitä jos antaisin intohimon viedä, kasvattaisin yläkroppaani vielä lisää, säikyttelisin ihmisiä uimarannalla ja ehkä joku päivä astelisin kilpalavalle? Niin, tuota kisaamistakin olen viime aikoina pohtinut tosissani ainakin sen puolen ajatuksen verran, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kisaamisessa ei kuitenkaan olisi enää kyse pelkästä treenaamisesta ja dieettaamisesta, vaan myös rahasta kaikkine kisamaksuineen ja valmennuspalkkioineen. Tai ehkä kutistaisin tämän järjettömän 14-16 viikkotunnin treenimäärän kolmannekseen ja keskittyisin kirjoittamiseen ja lukemiseen, kaivaisin öljyvärit ja pensselit naftaliinista ja vaihtaisin sporttailut ehtaan taiteilijaelämään. Mutta äh, se tarkoittaisi sitä, että pitäisi syödäkin vähemmän. Ja syöminen on kivaa.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia tänään. Mitenkäs teidän muiden lihakset, kasvavatko holtittomasti vai junnaako kehitys paikallaan?