Se on metka sana tuo ei. Sen merkitys opitaan jo taaperona, että ei on ei ja sillä siisti. Ei ota, ei mene, ei koskeja ei nyt. Mutta kun ikää tulee lisää, tapahtuu joidenkin ihmisten ymmärrykselle jotakin mystistä. Sanan eimerkitys alkaa hämärtyä, sen ehdottomuus taipua ja pian eitä käytetään sanojen ehkä, en oikein tiedä, kysy vielä viidesti ja myönnyn tai jopa kyllä tilalla.

Otetaanpa esimerkki tosielämästä:

Tässä muutama päivä takaperin törmäsin ihmiseen, joka oli kadottanut sanan ei todellisen merkityksen. Oli jokaviikkoisen hieronnan aika ja koska jouduin odottamaan hetken pääsyäni hierojan käsittelyyn, päätin piipahtaa viereisellä kirpputorilla. Marssin tyhjään liikkeeseen ja kävin käsiksi farkkuhyllyihin, kun näin sivusilmällä jonkun ilmestyvän taakseni. Pian takaani kuului miehen ääni, joka kysyi mielipidettäni kädessä roikottamaansa naistenpaitaan. Oivalsin samantien, että mies oli todennäköisesti seurannut minua jo ulkoa eikä todellakaan ollut silmäilemässä vaatteita. Ajattelin, että totuudenmukainen mielipide tuosta paidasta ehkä tappaisi hänen lähestymisyrityksen alkuunsa ja totesin, että paita oli ruma, näytti halvalta ja sen materiaali oli epämukava. Käänsin selkäni ja keskityin nyt True Religionin farkkuihin, jotka olivat lähes käyttämättömän näköiset, todennäköisesti sopivat ja maksoivat alle kaksikymppiä. Mies ei kuitenkaan ymmärtänyt haluttomuuttani jatkaa keskustelua vaan aloitti pitkän monologin elämästään. Periaatteessa olen aina valmis juttutuokioon tuntemattomien kanssa, mutta kyseisen jutustelun luonne oli turhan läpinäkyvä. Halusin mennä sovittamaan farkkuja, mutta tiesin jo etukäteen, että tuo mies, joka muuten oli ehtinyt esitellä itsensä Simoniksi, olisi taatusti jäänyt notkumaan sovituskoppien läheisyyteen makutuomariksi. Ärsytti.

Siirryin hyllyltä toiselle ja tyyppi seurasi sitkeästi perässä. Lopulta hän kakisti suustaan kysymyksen: lähtisinkö kahville tai jotain? Vastasin, että en, ei kiitos. Seurasi pitkä eipäs-juupas-keskustelu, jonka aikana käytiin läpi faktat, että olen naimisissa, en ole kiinnostunut, en halua ja olisi tässä vähän kiirekin. Mies jatkoi tivaamistaan, että voisiko kuitenkin soitella minulle, ihan kaverina vaan tottakai, ja minä vastasin, että ei ja se todella tarkoittaa ei. Koska painokkaatkaan sanani eivät tuntuneet tehoavan, laskin vastentahtoisesti löytämäni farkut kädestäni, ilmoitin, että täytyy mennä, poistuin nopeasti liikkeestä ja syöksyin sisään hierontapaikan ovista. Kului kymmenisen sekuntia ja aivan kuten aavistelinkin, sen lisäksi ettei mies ymmärtänyt puhetta, hän ei myöskään ymmärtänyt tekoja. Hän pyöri aikansa jalkakäytävällä liikkeen edessä, tähyili parkkipaikalle ja haroi hermostuneesti tukkaansa. Kiitin mielessäni hierontapaikan tummennettuja ikkunoita.

Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun käyn samankaltaista eipäs-juupas-väittelyä vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Muistatte ehkä vielä sen surkeimman iskuyrityksen ikinä, josta taannoin kirjoitin? Tuohon sinnikkääseen yrittäjään olen sitemmin törmännyt useampaankin otteeseen ja jatkamme eipäs-juupas-tivaamista aina siitä, mihin se edelliskerralla on jäänyt. Can I have your number? No. Please? No. C’mon!NO!!! But I want to call you. Holy f**, NO. Tämä totaalinen ei-sanan ymmärtämättömyys ei rajoitu pelkästään tänne Yhdysvaltoihin. Samaa tivaamista on käyty miesten kanssa myös Suomessa, pienemmillä paikkakunnilla, isommilla paikkakunnilla, vapaa-ajalla, töissä, internetissä ja maitokaupassa. Ja kyllä minä sen ymmärrän, että pitäähän sitä yrittää, sillä muuten jää ilman ja yrittäisin minäkin jos tarvetta olisi. Mutta kun vastapuoli toteaa jatkotoimenpide-ehdotukseen empimättä, että ei kiitos, voidaan toki keskustella vielä hetki säästä tai vaikka maitovalaista, mutta jatkon kannalta keskustelu on sitten siinä. Ei tarkoittaa ei.

Tuo muutaman päivän takainen tapahtuma kiukutti vielä hieronnan jälkeenkin. Mikä hiton kaapeli osalla miehistä on korvien välistä löysällä? Aikani miehiä kirottuani heräsi kuitenkin mielessäni epäilys, jonka jo Matti ja Teppo aikoinaan oivalsivat – kaiken takana on nainen. Mitä jos naiset ovatkin itse syypäitä siihen, ettei osa miehistä tunnu ymmärtävän ei-sanan merkitystä edellä mainituissa tilanteissa? Vaikka itse olenkin rehdin ja suorantoiminnan naisia, tykkää osa naisista pelailla. Ollaan vähän etäisiä, laitetaan mies töihin, esitetäänvaikeasti tavoiteltavaa. Toisin sanoen teeskennellään ensin, ettei olla kiinnostuneita, sanotaan ei ja ajatellaan, että jos mies on nyt tosissaan kiinnostunut, niin hän kysyy kyllä uudelleen. Kun kysymys sitten toistuu, sanotaan taas ei ja toistetaan sama rumba. Kolmannella tai neljännellä kerralla annetaan viimein periksi ja ei muuttuu myöntäväksi vastaukseksi. Koska miehet eivät ole niin tyhmiä etteivät ymmärtäisi pelin sääntöjä, he kyllä tietävät, että ei tarkoitti alunpitäenkin, että kysy vielä pari kertaa niin vastaan myöntävästi.

Onko siis mikään ihme, ettei ei enää tehoa? Että kiitos vaan, te vaikeasti tavoiteltavat naiset, kun jäin ilman hyviä ja halpoja farkkuja.