Muutama päivä sitten salilla treenikollegan kanssa käyty kuulumistenvaihto sai yllättävän käänteen, kun keskustelu ajautui muutaman mutkan kautta tämän vähän vanhemman mieshenkilön naisihanteisiin ja lopulta toteamukseen, ettei hän voisi deittailla liian lihaksikasta naista. Vastasin, ettei siinä ole mitään väärää – jokaisella on oikeus hakea itselleen sellaista kumppania, jonka kokee viehättäväksi myös ulkoisesti. Samaan hengenvetoon lisäsin vielä, että on se vaan hyvä, että olen naimisissa niin ei tarvitse miettiä, että miellyttääkö ruumiinrakenteeni aviomiestäni vai ei. Tähän treenikollegani naapuristepperin päältä heitti tarkentavan kysymyksen, ”näytitkö siis samalta jo silloin, kun tapasit miehesi?”. Tuo kysymys herätti minut miettimään asiaa uudelleen. Ei, en kyllä näyttänyt silloin vuosia sitten ollenkaan samalta. Itse asiassa kehoni on kokenut melkoisen muodonmuutoksen yhdeksän yhteisen vuotemme aikana, kun olen muuttunut hitaasti pullamössöstä atleettiseksi. Eikä kyllä tullut mielen viereenkään, että olisin pohtinut miellyttääkö uusi ulkomuotoni turvonneine lihaksineen mieheni silmää vai ei.

Ryntäsin tietysti heti kotiin päästyäni tiedustelemaan mieheltäni, että olenko ilo silmälle enää laisinkaan, kun en näytä lähimainkaan samalta kuin vuosia sitten, kun hän ensikerran iski minuun silmänsä. Tiesinhän minä sen, että vastaus olisi myöntävä, sillä kyllähän entistä kilpaurheilijaa atleettinen naisvartalo ilahduttaa. Mutta toisaalta olen kyllä melko varma, että mikäli olisin yhdessäolomme aikana lihonnut kolmisenkymmentä kiloa ilman erityistä syytä tai vaikkapa laihduttanut tietoisesti jokaikisen luuni näkyville, olisi näistä kumpainenkin melko kaukana hänen naisihanteestaan ja kaikesta puolisoonsa kohdistuvasta kunnioituksesta huolimatta, olisi hän varmasti puuttunut asiaan ja esittänyt jonkinsortin vastalauseen ennemmin tai myöhemmin. Minä ainakin olisin, jos tilanne olisi toisinpäin.

Onko siinä sitten jotain väärää, että puuttuu puolison muuttuneeseen ulkomuotoon, mikäli se liukuu kovin kauas siitä alkuperäisestä ihastuksen kohteesta? Onhan ihan selvä, että vaikka ihastuessa pääpaino toisen viehätyksessä olisikin muissa kun ulkoisissa piirteissä, niin kyllä sillä ulkonäölläkin on väliä, ainakin vähän. Miksi ulkonäön merkitys sitten häviäisi sen jälkeen, kun heitetään virallisesti hynttyyt yhteen?

On totta, että kun intohimon ja polttavana roihuvan hullaantumisen rinnalle ajan saatossa astuu kumppanuus, kunnioitus, yhteenkuuluvuudentunne ja pintaa syvempi rakkaus, ei lihomisiin tai laihtumisiin enää sillä tavalla kiinnitetä huomiota. Mutta suurissa ulkonäöllisissä muutoksissa on usein kyse muustakin, kuin vain vaatekoon pienenemisestä tai suurenemisesta. Jos luonnolliset syyt, kuten ikääntyminen, raskaus tai muut terveydellisistä seikoista johtuvat muutokset jätetään laskuista pois, löytyy suurien ulkoisten muutosten taustalta niin asenne- kuin elämäntapamuutoksiakin. Ja nämä, ihmisen sisimmässä tapahtuneet muutokset käsikädessä ulkonäön kanssa, ovat mielestäni ihan käypä syy nostaa kissa pöydälle ja käydä pientä kehityskeskustelua. Onko se hulluna hauissuonet pullistellen urheileva puoliso ylipäätään sama ihminen, kuin silloin joskus kauan sitten? Tai se sohvaperunaksi muuttunut aviomies, joka ei enää kirveelläkään suostu lenkille eikä toisaalta enää kyllä mahtuisi vanhoihin verkkareihinsakaan?

Mitä mieltä te olette, tarvitseeko sitä edes miettiä, että miellyttääkö puolisoaan ulkoisesti vielä kymmenen tai kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin vai meneekö puolisolla valitusoikeus umpeen päivänä, jolloin ryhdytään parisuhteeseen?