Kun tunnen itseni erilaiseksi

Sopeutuminen elämään Kaliforniassa on ollut kohdallani melko hidas prosessi. Kun tottuminen käytännön asioihin sujui lopulta melko kivuttomastikin, niin hieman yllättäen kaikkein eniten sulattelua vaati oman erilaisuuden hyväksyminen.

Vaikka Yhdysvallat ei olekaan suomalaiselle se hankalin paikka asettua ja sopeutua, kulttuurierot kun eivät lopulta ole niin kovin suuret moneen muuhun maahan verrattuna, tuntuu minusta silti täällä Orange Countyssa toisinaan kovastikin erilaiselta ja sen myötä vähän ulkopuoliseltakin. Asia on nimittäin niin, että OC:n naisten perusluonteessaan on jotain sellaista yli-inhimillistä innostusta, että näin suomalaisena tunnen itseni väkisinkin hieman vakavamieliseksi, vaikka en sitä koskaan ennen ole ollut.

Kyky ajatella arkisiakin askareita ihan mielettömänä kokemuksena, hyppiä ilosta käsiään taputtaen pienimmästäkin syystä, leperrellä lapselle niin, että se saa suomalaisäidin kuulostamaan lähinnä sisäoppilaitoksen opettajalta, käyttää yhdessä lauseessa jopa viittä ylistävää adjektiivia ja virittää äänihuulet innostuessa niin korkealle, että pikkulinnut putoavat puista, on jotain sellaista, joka saadaan äidinmaidosta eikä sitä yli kolmekymppinen, Pohjois-Pohjanmaan hämärässä kasvanut suomalainen voi enää millään oppia, tai edes ymmärtää.

Ääninäyte.

Etenkin alkuaikoina tuo äärimmäinen innostuminen joka asiasta, lässyttäminen aikuiselle niin kuin puhuisi lapselle, tasajalkaa hyppelehtiminen, jatkuva ylistyssanojen käyttäminen, ilosta kiljuminen jaoumaigaaaaaaaaaaaadin hokeminen sai oloni lähinnä vaivautuneeksi. Muistan, kuinka joskus seisoin hämmennyksestä jähmettyneenä, kun paikallinen aikuinen nainen tarttui minua molemmista käsistä ja alkoi hyppiä ja kiljua riemusta vain, koska olin saanut syntymäpäivälahjaksi pyörän. Iiiiiihanaaaaa, nyt me voidaan pyöräillä yhdessä, iiiiiiiiiiiiiih! Boing, boing, boing… No juu, olihan se hienoa ja kyllä minäkin olin innostunut, iloinen ja riemuissani, suomalaisella mittapuulla varmasti jopa tavallista enemmän, mutta en edes osaa kuvitella mitä pitäisi tapahtua tai montako tequila-shottia tarvittaisiin, että innostuksen voimasta 66 kiloinen ruhoni hyppelehtisi ilmaan. Kyllä se siis ihan paikkaansa pitää, että suomalainen on tässä maailman kolkassa juro, vaikka olisikin kotipuolessa nauravainen, puhelias ja sosiaalinen.

Nykyisin olen jo tottunut paikalliseen tapaan, osaan filtteröidä ylenpalttisen hehkutuksen seasta sen todellisen sanoman ja painaa sisäistä mute-nappulaa kimityksen käydessä korvia vihlovaksi. Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että maassa maan tavalla, niin en vaan millään kykene itse samaan, sillä se tuntuisi väkisinkin teeskentelyltä ja helvetin huonolta näyttelijäsuoritukselta. Eikä se haittaa, paikallisen perusluonteen ansiosta tunnun kelpaavan tällaisenakin. Jokin aika sitten eräs tuttavani kysyi mitä pidin tilaamastani aivan ihanan värisestä drinkistä ja totesin sen olevan ihan hirveän makuista. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän hihkaisi:Oh my god, you’re so funny, I love you!

 

ps. Anteeksi yleistäminen. Kaikki paikalliset naiset eivät suinkaan ole kuvailemani kaltaisia, vaan joukosta löytyy ihmisluonteita laidasta laitaan.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s