Liipasimella

Sekä Onnenpäivä että bloggaaja itse ovat viime aikoina kohdanneet historiansa suurimman kriisin. Niin rakas kuin bloggaaminen on harrastuksena minulle ollut ja niin luontevalta kuin itsensä ilmaiseminen bittiavaruuden kautta on tuntunutkin, katosivat sekä tekstin tuottamisen ilo että ajatusten jakamisen halu lähes tyystin jokin aika sitten. Yht’äkkiä en enää tiennyt mitä – tai edes miksi kirjoittaa. En halunnut kertoa mitään, en itsestäni, en elämästäni, en kodistani, en harrastuksistani, en edes takapihan uusista istutuksista. Ehkä Onnenpäivän tarjoama elämänkoulun lyhyt oppimäärä olisi nyt sitten tässä.

Tekemisen ilon katoaminen bloggaamisesta (tai oikeammin kutsuttuna harrastamisesta, sillä sitähän tämä on siinä missä villasukkien kutominenkin) sai alkuunsa saamastani ryöpytyksestä keskustelufoorumilla, jonne ei päivänvalo paista. Lopulta minua ei niinkään harmittanut tai satuttanut se mitä minusta puhuttiin tai millaisin sanankääntein minua kuvailtiin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ei, sillä väärä tai valheellinen tieto ei juuri satuta ja se osuus mikä kirjoituksissa oli totta, kuten maininta rumasta otsasuonestani ja epänaisellisista reisistäni, ei sekään tullut järkytyksenä.

Ei. Eniten minua jäi vaivaamaan se, että ihmiset ovat niin jumalattoman riidanhaluisia. Vihaisia. Muiden ihmisten satuttamisesta ja lyttäämisestä nauttivia. Sellaisia, jotka lukevat 7 päivää -lehteä vain, jotta tuntisivat itsensä paremmiksi ihmisiksi. Niitä, jotka tarvitsevat silmätikun.

Vaikka kirjoitan usein myös keveistä aiheista, treeneistä ja muusta maailmankaikkeuden kannalta turhanpäiväisestä, olen myös antanut täällä suuren palan itsestäni. Olen kirjoittanut julkisesti asioista, joita moni ei ilkeäisi myöntää edes itselleen. Olen laittanut itseni ja selväpäisen naisen maineeni likoon vain siksi, että edes yksi ihminen saisi kirjoituksistani iloa ja vinkkejä, ehkä ottaisi opiksi virheistäni tai ymmärtäisi itseään hieman paremmin. Vaaleanpunaisten lasieni takaa ajattelin blogiani hyvänmielen blogina, sellaisena, josta ihmisille jäisi pääasiassa hyvä fiilis, vaikka mielipiteet eivät aina kohtaisikaan.

Mutta itseni likoon laitettuani päätäni ryhdyttiin painamaan säälimättä pinnan alle. Tunsin itseni petetyksi. Olin äärettömän pettynyt ihmisten pahansuopaisuuteen ja uskoni tuntemattomienkin ihmisten hyvyyteen horjahti, kaatui ja vähän loukkasikin.

Tuntui, että sitä mitä olin antanut itsestäni, käytettiin nyt minua vastaan. Sanojani vääristeltiin, taivuteltiin pieniksi sanansäiliksi ja iskettiin armotta selkääni. Kaikki se vihapuhe ja halveksunta kasautui mustaksi möykyksi Onnenpäivän ylle. Aina uutta juttua kirjoittaessani mietin, kuinka sanoisin sanottavani niin, ettei sitä voisi ymmärtää taas väärin ja kuinka se ei päätyisi keskustelupalstoille vääristeltynä totuutena. Haluanko enää sanoa mitä ajattelen ja miltä nyt tuntuu? Lopulta sanani kuolivat, loppuivat.

Niin yksi vihapuheenvuoro oli kasvanut suoraksi huudoksi, liian suuri määrä maailmankaikkeuden energiaa muuttunut negatiivisuuden koneistossa vihaksi. Enkä minä ole ainoa, jonka negatiivisuuden voima saavutti. Se tarttui jokaiseen, joka viestiketjua luki, niihin, jotka olivat puolesta ja niihin, jotka olivat vastaan. Vihapuheessa ei ole voittajia. Se ei edistä, se ei voimaannuta. Se ei muuta maailmaa paremmaksi eikä asenteita hyväksyvämmäksi. Eikä sillä ole mitään tekemistä terveen kritiikin kanssa.

Niin vihapuhe nieli minulta ilon rakkaimpaan harrastukseeni, vaikka tiesinkin, että suurin osa lukijoistani on hyväntahtoisia, terveellä järjellä varustettuja ihmisiä, jotka uskovat positiivisuuden, ilon ja valon voimaan. Mutta kun tuulettimeen osui paskaa saavitolkulla, oli vaikeaa muistaa, että tuulettimesta oli joskus ollut jotain iloakin.

Mietittyäni asiaa tovin ja hiljalleen nieleskeltyäni pettymyksen, päätin vielä yrittää. Sillä jos tämä kirjoitus, jonka itseni ja muiden bloggaajien puolesta kirjoitan, saa edes yhden vihapuheen edistäjän miettimään tekemisiään ja oivaltamaan, kuinka laajalle yksikin negatiivinen puheenvuoro voi levitä, kuinka nopeasti se kasvaa ja kuinka paljon negatiivisuutta se yhteiseen maailmaamme sylkee, on Onnenpäivä taas oikeilla raiteilla. Miettikää ihmiset, miettikää. Ja jos joku siellä nyt taputtaa yhteen karvaisia käsiään, kun on onnistunut minua satuttamaan, niin tutkiskele itseäsi. Minkälainen ihminen saa nautintoa muiden sortamisesta?

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s