Kuluneella viikolla oli aikaa ajatella. Tunteja ja taas tunteja autossa istuttuani, Nevadan, Utahin ja Arizonan vaihtuvia maisemia katsellessani, harhailivat ajatukseni koti-Suomeen ja vanhempieni luokse. Koti-ikävän nostaessa päätään, tunsin sydämessäni ikävän piston. Olemme USA-vuosinamme reissanneet autolla paljon, ristiin rastiin Kaliforniaa ja naapuriosavaltioita, toisinaan tuntikausien päähänkin vain muutaman päivän vuoksi. Tässä suuressa maassa ovat etäisyydet kutistuneet ja ajoaika menettänyt merkitystään. Välimatka ei enää ole este jos johonkin haluaa päästä.

Toisin oli Suomessa asuessani ja siksi se pisto sydänalassa niin terävältä tuntuukin. Aivan liian monta kertaa jäi vanhempien luona käymättä vain sen takia, ettei kaupunkilaistunutta nuorta huvittanut istua autossa yli viittä tuntia, matka oli muka pitkä ja elämä kiireinen. Lopulta tuo matka tuli taitettua aivan liian harvoin. Viikonloput olivat liian lyhyitä reissaamiseen ja niin vanhempien luona tuli piipahdettua vain pidemmillä lomilla, eli kerran pari vuodessa. Ehtiihän sitä sitten myöhemminkin.

No, nyt eletään sitä hetkeä, jota joskus kutsuin myöhemmäksi. Enpä tullut silloin ajatelleeksi, että muuttaisin Suomen äärirajoilta vieläkin kauemmaksi kotoa – niin kauas, että pelkkään matkantekoon kuluu viikonlopun verran aikaa ja hillittömän pitkän automatkan verran bensarahaa. Ja se on se ainoa asia, joka maailmalla asumisessa haraa pahasti vastaan. Kun haluaisi käydä useammin kotona, olla auttamassa vanhempia pihanlaitossa, puuhommissa tai talon maalaamisessa, olla paikalla silloin kun tarvitaan. Kun olisi valmis ajamaan maalle sen viisi tuntia, vaikka vain kahvilla käydäkseen.

Koska kieriskelen nyt itse vielä kuukauden verran ikävissäni täällä rapakon takana ja mulkoilen itseäni syyttävästi peiliin, haastan kaikki muut käymään pikavisiitillä kotipuolessa mikäli siihen vain suinkin on mahdollisuus. Uskokaa, kun vanhempi täti sanoo, että joskus voi vielä harmittaa, kun kiire ja oma napa meni ihmisten edelle.