Olen tänä vuonna matkustanut ennätyksellisen paljon. Olen matkannut Costa Ricaan, Dubaihin ja Singaporeen, reissannut USA:n sisälläkin sinne, tänne ja takaisin. Näinkin hienoista paikoista huolimatta, on vuoden odotetuin matka kuitenkin vasta edessä. Kunhan lennosta selviän, tulen viettämään seuraavat kuusi viikkoa Suomessa.

Matkatavarat ovat nyt kasassa, kaikki välttämätön yhteen isoon ja yhteen pienempään matkalaukkuun sullottuna. Näillä varusteilla sitä pitäisi taas selvitä niin helteestä, vesisateesta, viimasta ja tuulesta, olinpa sitten moottoripyörän, polkupyörän, lenkkareiden tai korkkareiden päällä. Voin kertoa, ettei mihinkään muuhun kohteeseen matkatessa ole pakkaaminen yhtä hankalaa.

Tosin eipä taida olla tunnepuolellakaan samanlaista myllerrystä mihinkään muualle matkatessa. Olo on yhtä aikaa iloinen ja onnellinen ja toisaalta taas haikea ja surullinenkin, kun mies jää vielä hetkeksi tänne rapakon taakse. Joka kerta Suomeen matkatessa minua kutittaa sillä tavalla oudosti vatsanpohjasta, jännittää miltä sitten perillä tuntuu. Jotenkin sitä pelkää, että asiat ovat muuttuneet, että se tunne, että tänne minä kuulun, katoaa. Vaikka asun täällä kaukana, onnellisestikin, en silti halua napanuoran kotimaahan katkeavan. Sen jälkeen en tuntisi enää kuuluvani oikein mihinkään.

Mutta tuskinpa se tunne on ainakaan vielä kadonnut. Minä nimittäin voin jo melkein haistaa ukkosmyräkät siellä, kostean maan ja metsän sateen jälkeen, tuntea kosteuden ja kesätuulen iholla ja kuulla, kuinka vesi putoaa räystäästä ja pikkulinnut aloittavat konserttinsa tummien pilvien hälvettyä. Toivottavasti vaistoni eivät mene pahasti vikaan.

Nyt on edessä enää se vajaan vuorokauden mittainen matka. Ja hitsinpimpulat, että hermostuttaa. Niin paljon kuin tässä on jo matkusteltu, niin silti yksin lentäminen aina vaan jännittää, lentokentät pelottaa ja matkustajien karjamainen kohtelu ahdistaa. Mutta ei auta.

Los Angeles – Kajaani, matka alkaa nyt!