Eletään 80- ja 90-luvun vaihdetta. Makaan lattialla rustaamassa tikkukirjaimilla vastauksia kaverini Ystäväni-kirjaan. Perustietojen jälkeen kysytään lempitunteja koulussa eikä vastausta tarvitse kauan miettiä. Tykkään eniten kuvaamataidon ja musiikin tunneista, ruokatunneista jos ruokana on lasagnea ja välitunneista jos ei sada. Harrastuksia kysyttäessä kerron piirtäväni, soittavani pianoa, kirjoittavani tarinoita ja syöväni karkkia aina kun sitä on tarjolla.

Eli ei, en todellakaan ollut mikään liikunnallinen lapsi.

***

Elämän lähestyessä kahdettakymmenettä ikävuotta, jäivät lapsuuteni lempiharrastukset vähitellen aikuisuuden varjoon. Maalaaminen ja piirtäminen muuttuivat vähitellen työksi, graafiseksi suunnitteluksi tietokoneella, kirjoittamiselle ei lapsuuden tarinointien jälkeen ollut enää tarvetta kuin iskevissä mainoslauseissa ja pianonsoittokin vaihtui satunnaisia joululauluja lukuunottamatta toimistoradion puuduttavaan musiikkitarjontaan.

Jotenkin siinä aikuisuuden kynnyksellä tuntui siltä, ettei elämässä olisi enää aikaa ja tilaa niille lapsuuden höpöhöpö-harrastuksille, etenkään kun olin ihan vain keskivertoharrastelija vailla erikoislahjakkuuksia. Oli kiirettä ja velvollisuuksia, poikaystävä, uusi kuntosaliharrastus ja tärkeämpääkin tekemistä kuin jankata sointuja pianolla, kirjoitella pöytälaatikkoon homehtuvia runoja ja maalata amatööritauluja. Ennen niin rakkaat ja iloa tuottavat asiat jäivät lopulta ajan rattaisiin.

Pyyhkiessäni eräänä päivänä pölyjä pianon päältä muistin, kuinka minulla ennen oli tapana soittaa milloin ilon, milloin surun ja milloin yksinäisyyden inspiroimana. Vaikka en ollutkaan erityisen taitava soittaja, saivat korvakuulolta tai nuoteista soitetut kappaleet ajatukseni leijailemaan hetkeksi pois ympäröivästä maailmasta. Viime vuosina en ole enää soittanut pianoa kuin jouluisin, en tarttunut uuteen kappaleeseen, opetellut sitä nuotti nuotilta, kunnes sormet vähitellen löytävät oikeille paikoille oikeaan aikaan. Minkä ihmeen takia en?

On hyvin todennäköistä, että jos joku harrastus tai asia on tuottanut suurta iloa lapsena, tuottaa se sitä vieläkin. Kun kolme vuotta sitten keksin tarttua uudelleen kirjoittamiseen, tunsin täsmälleen samaa innostusta ja mielikuvituksen laukkaa kuin lapsena. Samalla tavalla aion nyt lämmitellä uudelleen suhdettani pianon kanssa, jonka olen muuttokontissa tuonut ison meren tälle puolen. Olen viime päivät verrytellyt muistinystyröitä ja sorminäppäryyttä Oskar Merikannon Valse Lenten kanssa ja aivan totta, soittaminen vie mennessään aivan kuten ennenkin ja tyhjentää mielen kaikesta muusta.

Onko teillä lukijoilla säilynyt jokin lapsuuden tai nuoruuden harrastus läpi elämän? Vai oletko kenties löytänyt vanhan harrastuksen pariin uudelleen? Jos vastaus on kieltävä, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan paluuta vanhojen ilonlähteiden äärelle!