Kun treeneistä puuttuu se juttu

Toisinaan se treeni-into on meikäläiselläkin koetuksella. Varsinaisesta motivaation puutteesta ei kuitenkaan tällä kertaa ole kyse, päinvastoin. Motivaatiota ja tavoitteita olisi, mutta se jokin juttu on vaan viime aikoina treeneistä uupunut. Ja se juttu on oma mies.

Olemme treenanneet yhdessä yhdeksän vuotta, juosseet, pyöräilleet ja nostaneet rautaa. Välillä on sujunut, välillä ei ja kun toinen on hyytynyt, on toinen potkinut eteenpäin. Viime aikoina olen kuitenkin yhä useammin joutunut treenaamaan yksin. Pullistuneen välilevyn vaurioitettua jalan hermostoa, ei mies ole enää muutamaan vuoteen pystynyt osallistumaan juoksulenkeille tai pidemmille vaelluksille. Samainen vaiva yhdistettynä vanhaan olkapäävammaan on tämän tästä pakottanut miehen tauolle myös salitreeneistä ja lopulta viime syksynä rattiin nukahtanut autoilija oli lopettaa miehen urheiluharrastukset lopullisesti. Vaikka mies selvisikin tällistä lopulta vähällä, hajosi rytäkässä se ehjempi olkapää ja mahdollisuudet saliharrastamiseen kuihtuivat entisestään. Pyöräilyn jäädessä lopulta ainoaksi sellaiseksi harrastukseksi, jota pystyimme tekemään molemmat, loppui viimein sekin hauskuus, kun kiipesin vuorelle ja hajotin polveni. Se niistä yhteisistä pyörälenkeistäkin sitten.

Niin kurjia kuin kaikki terveysongelmat ja hajonneet paikat jo itsessäänkin ovat, latistaa treenifiilistäni vielä entisestään yksinäisyys. Treenaaminen on aina ollut meille yhteinen harrastus ja intohimo, jonka parissa olemme viettäneet valtaosan vapaa-ajastamme. Nyt kun lähden salille ja jätän miehen yksin kotiin, tunnen lähestulkoon syyllisyyttä. Tuntuu kurjalta, että se ennen yhdessä vietetty vapaa-aika kuluukin nyt erikseen ja epäreilulta, kun minä voin treenata ja mies ei. Puhumattakaan sitten siitä, kuinka paljon koko homma harmittaa miehen puolesta.

Ei ole enää treenikuviakaan, kun ei ole kameramiestä!

Toki minä salitreenistä pidän edelleen, suoriudun yksin ihan hyvin ja peesaamaankin löytyy aina joku vieraileva uros, mutta silti kaipaisin omaa miestä kaverikseni. Tiedän, että moni haluaa tietoisestikin treenata ilman puolisoa – onhan suurin osa meidänkin perheriidoista saanut alkuunsa salilla adrenaliinin jyllätessä – mutta kaipaan siitäkin huolimatta miestä spekuloimaan, opastamaan, pelleilemään sarjojen välissä, peesaamaan ja auttamaan oudoissa liikekokeiluissa. Yksin salilla käyminen on vain…. no, salilla käymistä, hyvä jos ei nyt melkein tylsääkin. Ja se on muuten meikäläiselle ihan uutta se.

Pakko siis myöntää, että aina silloin tällöin tekisi kovastikin mieli jättää treenit välistä tai ainakin hoitaa ne alta pois tavallista nopeammin, jotta saisin työpäivän jälkeen viettää laatuaikaa miehen kanssa puuhaillen. Onneksi tilanne tästä vielä joskus parantuu, kunhan itse kunkin raajat on leikattu ja parsittu uudelleen kasaan.

Toivottavasti teillä muilla on treeni-into huipussaan ja treenikaverit terveenä. Meikäläisen treeni-into kamppailee täällä nyt vähän suurempien tunteiden kanssa, mutta onneksi mies potkii minua treeneissä eteenpäin puoli-invalidinakin ja on vähän sitä mieltä, että minun pitäisi oikeastaan treenata nyt kahden edestä.

Asiallista kommentointia, kiitos!

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s