Avioliiton kylkiäiset

Näin aikuisiällä kun pariutuu, tulee puolison mukana usein kaikenlaisia kaupanpäällisiä. Siinä kun edellisen suhteen mukana tuli lapsia, tuli tämänkertainen kylkiäinen koirien muodossa. Ruokatalouteemme kuuluu siis tällä hetkellä kaksi belgianpaimenkoira malinoisia, joista toinen on mieheni virkakoira Kosto ja toinen meidän kotikoira Voltti. Lähitulevaisuudessa joukkoon liittyy vielä yksi koiranpentu, joka aloittaa opintiensä kohti poliisikoiran tehtäviä.

Kosto partioi.

Koiratalouteen hyppääminen ei ollut kohdallani mikään läpihuutojuttu, vaan prosessi on vaatinut tukkupakkauksittain nenäliinoja ja astmalääkkeitä varmasti saman verran kuin keskiverto norjalaishiihtäjä käyttää kisakauden aikana. Minä olen nimittäin vähän rodusta riippuen joko allerginen tai helvetin allerginen koirille. Ja tietysti malinoisit osoittautuivat kuuluvan siihen jälkimmäiseen ryhmään. Nuhasta, vuotavista silmistä ja kutisevasta ihosta huolimatta olen touhunnut koirien kanssa niin paljon, että allergiani on vajaan vuoden aikana siedättynyt liki oireettomaksi ja pystyn operoimaan koirien kanssa melko huoletta.

Voltti mukana häämatkalla.

Toisin kuin mieheni, joka kouluttaa ja ohjaa koiria työkseen, en edes väitä ymmärtäväni sellaisesta paljoakaan. Koirien kanssa suurin saavutukseni onkin lienee se, kun lapsena opetin koirani sekoamaan kuullessaan sanan pannukakku. Siitä huolimatta lähden koiratreeneihin mukaan aina kun mahdollista, sillä on äärimmäisen kiehtovaa seurata koiran ja isännän saumatonta yhteistyötä. Siinä koiran loistosuorituksia seuratessa unohtuu tyystin se, että tuo sama hörökorva söi aamulla kaninpaskaa, kauriinpaskaa ja jotain muuta paskaa, sukelsi vahingossa metsälampeen palloa jahdatessaan, törmäsi seinään ja haukkui naapurin papparaisen pystyyn kolmesti kahden minuutin sisään.

Kosto vapaalla.

Molemmista koirista on tullut minulle hyvin rakkaita ja etenkin Voltin kanssa vietän kaksin paljon aikaa kotona ja lenkkipolulla. Ja kun puuhaan pihalla, on mukana touhuamassa aina vähintään yksi koira. Myönnän kuitenkin käyttäväni toisinaan koirien kanssa samaa korttia kuin lapsipuoltenkin kanssa, eli ne ovat tilanteesta riippuen joko minun, miehen tai meidän. Esimerkiksi silloin, kun joku koirista on syönyt pihalta sen väärän paskan ja huuto-oksennusripuloinut ympäriinsä, ovat koirat ehdottomasti miehen. Kun taas joku koirista syö murtomieheltä käden, ovat koirat meidän. Naapurin papparaisen kädestä vastuu siirtyy jälleen miehelle.

Voltti sylikoirana.

Näihin koiriin liittyy vielä yksi rakastettava asia, nimittäin mies. Rakkaus ja kunnioitus eläimiä ja luontoa kohtaan on aivan älyttömän hieno, ja ehkä hieman aliarvostettukin piirre ihmisessä. Mutta se on takuuvarma reitti minun sydämeeni, joka on tätänykyä täynnä tassunjälkiä ja pupunpapanoita.

Ps. Kiinnostuneille tiedoksi, että Kostolta löytyy oma Instagram- ja Facebook-sivu nimimerkillä @k9kosto ja lisäksi nimimerkillä @racielsk9 löytyy meidän yleinen koirahommiin liittyvä Instagram- ja Facebook-sivu.

Toinen tuleminen

Olen miettinyt kuukausia sopivaa aloitusta kirjoitukselleni. Sillä tiedättehän, kun katoaa ensin jälkiä jättämättä melkein kolmeksi vuodeksi ja palaa sitten takaisin kun kukaan ei enää edes odota, pitäisi kai osata sanoa jotain järkevää. No, tässä olen. Se riittäkööt, olipa järkevää tai ei.

Edellinen kirjoitukseni on julkaistu kesäkuussa 2017. Se oli ihan tavallinen postaus eikä vihjannut tulevasta tauosta puolella sanallakaan. Eikä ihme. Tauko kun ei ollut mitenkään suunniteltu; eräänä päivänä en vaan tiennyt enää mitä kirjoittaa.

Olen aina halunnut pitää Onnenpäivän rehellisenä blogina, jossa avaan itseni sellaisena kuin olen. Tuona kesänä ajauduin kuitenkin elämäntilanteeseen, josta en siinä hetkessä pystynyt puhumaan, edes terapeutille. Tuntui naurettavalta kirjoitella ilosesti tomaatinkasvatuksesta, pyörälenkeistä tai muusta sellaisesta, kun elämä ja oma mieli hajosi pala palalta pirstaleiksi. Enkä minä olisi kyllä kirjoittamiseen kyennytkään, kun itseni lisäksi kadotin myös luovuuden.

180220_2

Jos näin jälkikäteen kuitenkin käydään tapahtumat läpi
pikakelauksella, niin olen:

  • eronnut
  • karannut
  • eronnut
  • palannut
  • seonnut
  • hankkinut lääkityksen
  • karannut
  • aloittanut terapian
  • eronnut
  • palannut
  • karannut
  • avioeronnut
  • muuttanut
  • vittuuntunut
  • eronnut
  • lopettanut sekä terapian että lääkkeet
  • muuttanut
  • rauhoittunut
  • mennyt naimisiin

Onhan tässä ollut aineksia helposti ainakin pariin Salkkareiden tuotantokauteen. Harmi vaan, ettei tosielämässä ole sitä stop-nappia jolla pysäyttää paskan katselu, tai edes mahdollisuutta kelata noloimmat kohtaukset ohitse. Kiitos blogitauon, niitä juttuja ei sentään tarvitse enää omasta blogista katsella uudelleen.

Jotenkin tuntuu, että tämä ei ehkä ole aivan se sellainen käänne jota minulta olisi odotettu, mutta kaikkien mutkien jälkeen olen päätynyt asumaan pienehköön saareen Ahvenanmaalle; on aviomies, uusi nimi, oma punainen talo, kasvihuone, kaksi koiraa ja neljä jättikania.

180220_1

Näistä lähtökohdista herää Onnenpäivä toiseen tulemiseen. Mitä teille muille kuuluu?

 

Kiitos aviomiehelleni Timolle, joka viikko toisensa jälkeen on kannustanut minua takaisin kirjoittamisen pariin, vaikka itse ajattelin ettei minusta siihen enää ole. Olit ihan oikeassa, tämä tuntuu tosi hyvältä, vaikka jännittää ihan helvetisti.

 

Kyllä sua kohta vituttaa

Odotahan vaan, kun tulee pimeys etkä enää tiedä onko yö vai päivä. Odotahan vaan, kun sataa lunta ja joudut lumitöihin. Odotahan vaan, kun pakkaset tulevat ja on niin kylmä, ettet kykene menemään ulos. Odotahan vaan, kun ne lumet sulavat ja loskaa ja koiranpaskaa on kaikkialla. Odotahan vaan, ne sanovat.

Odotahan vaan, kun haluaisit ostaa jotain erikoista mitä ei kylän kolmesta kaupasta löydy. Odotahan vaan, kun haluaisit lähteä illanviettoon, mutta taksi isolle kirkolle maksaa enemmän kuin itse ravintolalasku. Odotahan vaan, kun haluaisit harrastaa jotain erikoisempaa mitä ei omalla kylällä ole tarjota. Odotahan vaan, kun tunnistat kaikki vastaantulijat. Odotahan vaan, kun ei ole sitä eikä tätä eikä mitään tekemistä. Odotahan vaan, ne sanovat.

Olen odottanut puoli vuotta. Katsellut ikkunasta lumisadetta ja miettinyt, että jokohan tänään. Olen odotellut päiväkausia näkeväni auringon ja miettinyt, että jokohan kohta. Olen ajanut kastanjatahnan perässä Ouluun ja mennessäni miettinyt, että jokohan nyt sitten. Olen treenannut samalla salilla ihmisen kanssa, joka laittaa tukkaani ja sen, joka raplaa hampaitani, ja ihmetellyt, että nytkös sitten pitäisi. Mutta ei. Vielä ei ole vituttanut.

210217_1

Selvästikin Kalifornia muutti minussa jotain. Tai ehkä paremminkin kaikki se paluumuuttoon liittyvä säätö, mitä tapahtui sen jälkeen. Mutta jotenkin tapani suhtautua asioihin on muuttunut.

Koska minulta on kysytty, että minkälaisella itseni huijaus -metodilla minä täällä semitunturissa pidän itseni järjissäni, niin antakaas kun kerron.

Enää en anna asioiden määrittää suhtautumistani, vaan paremminkin suhtautumiseni määrittää asioita. Säätila, kastanjatahna tai mahdollisuus kävellä baari-illan jälkeen kotiin eivät enää hetkauta elämänlaatuani juurikaan, ne ovat vain asioita. Lopulta elämänlaatuun vaikuttaakin olosuhteita enemmän se, kuinka vallitseviin olosuhteisiin oikein suhtautuu.

Niin, miksi harmitella kaikkea sitä mikä ei ole mahdollista, kun voi iloita kaikesta siitä, mikä on mahdollista? Miksi harmitella loskaa tai pakkasta, kun samaan aikaan voi olla onnellinen siitä, että lenkin sijaan on hyvä syy jäädä köllöttelemään sohvalle?

 

 

Olen pahoillani

Bloggaajilla on kaikenlaisia etikettisääntöjä. Niistä yksi on, ettei blogihiljaisuutta tai harvenevaa päivitystahtia tulisi koskaan pahoitella, sillä ei sitä kuitenkaan kukaan huomaa, ei ennen kuin sanot sen ääneen. Näin minäkin ajattelin, kunnes joku sitten kuitenkin huomasi. Että sinä perkele vaan päivität sitä liikuntablogiasi, mutta et tätä alkuperäistä enää ollenkaan.

Enpä ole päivittänyt en. Vaikka vähän harmittaakin, että lukija antaa jopa hivenen närkästynyttä palautetta harrastuksestani, voin onnekseni todeta, että Onnenpäivän tauko on johtunut ihan positiivisesta syystä, hyvästä kiireestä, vaikkei se tietenkään tee tauosta yhtään sen lyhyempää.

Nyt on nimittäin käynyt sillä tavalla kivasti, että Suomeen palaaminen on mahdollistanut minulle aika paljon uusia asioita. On ollut mahdollisuus tehdä enemmän ja erilaisia töitä sekä viritellä blogiyhteistyökuvioita. Ja se on kuulkaa semikotirouvalle paljon se.

190217_1

 

Innostuksissani olen siis tullut työntäneeksi lusikkani melko moneen, ja ehkä hivenen yllättäväänkin soppaan. Koska olen ihmisenä velvollisuudentuntoinen, hoidan ensin ne asiat, joihin on vedetty nimi alle sekä ne, millä maksetaan vuokra ja ostetaan seuraavassa kuussa ruokaa. Näiden lisääntyneiden velvollisuuksien myötä on ollut pakko priorisoida tekemisiä, etenkin kun olen halunnut päivän päätteeksi tehdä elämässäni muutakin kuin vain suorittaa ja tuottaa.

Niinpä Onnenpäivä, tämä puhtaasti harrastuspohjalla pyörivä blogi, on viime aikoina jäänyt auttamattomasti prioriteettilistan siihen kohtaan, jossa vuorokaudesta loppuvat tunnit. Tavoitteeni kuitenkin on, että saisin lusikoitua kitusiini edes osan niistä sooseista joihin olen lusikkani työntänyt ja sen myötä järjesteltyä työn ja vapaa-ajan suhteen taas sille mallille, että ehtisin kirjoittamaan enemmän. Sillä siitähän tässä blogissa on aina ollut enemmän kyse, kirjoittamisesta, kun taas sponsoroidussa Onnenpäivä Sportissa on kyse enemmänkin liikunnasta.

190217_2

Olkoonkin, että tämä rikkoo blogietikettiä, niin sanottakoon se silti. Olen pahoillani Onnenpäivän hidastuneesta päivitystahdista. Toivon kuitenkin, että ymmärrätte.

 

Uusi vuosi, uusia juttuja

Loppuvuosi oli sanalla sanoen melkoinen. Muutamaan kuukauteen mahtui valtavasti uusia ideoita, uusia mahdollisuuksia ja niiden väliin kaikenlaista päättömyyttä. Luulisi, ettei täällä semitunturissa tapahdu paljoakaan, etenkin kun blogi on viettänyt hiljaiseloa lähes koko joulukuun, mutta niin se kuulkaa on, että mitä hiljaisempaa on blogissa, sitä enemmän bloggaajalla on rautoja tulessa muualla.

Nyt voinkin ylpeänä julistaa, että yksi työn alla olleista projekteista on viimein nähnyt päivänvalon. Tai no, päivänvalon ja päivänvalon, sitä nyt on aika vähän tarjolla näillä leveyksillä tähän aikaan vuodesta. Mutta oli miten oli, Onnenpäivä on nyt jakaantunut kahdeksi erilliseksi blogiksi. Tämä vanha, kaikkea perseestä perämoottoriin -lifestyleblogi jatkaa eloaan vanhaan malliin (toivottavasti jopa hivenen aktiivisempana pahimpien kiireiden väistyttyä), ainoastaan liikuntajutut ilmestyvät tästä lähtien Onnenpäivän Sport-versioon.

030117_1

 

Miksi näin? Ensinnäkin siksi, että avautui mahdollisuus. Toisekseen siksi, että tiedän lukijakunnassa olevan melko paljon niitä, jotka haluaisivat tietää enemmänkin treenikuvioistani ja sitten taas toisaalta niitä, joita hikoiluni ei voisi vähempää kiinnostaa. Tähän asti olen koittanut parhaani mukaan ottaa huomioon molemmat lukijakunnat, kirjoittaa liikunnasta vähän, mutta ei liikaa, ja sitten kuitenkin sen verran, että kiinnostuneille tipahtelisi informaatiota edes silloin tällöin. Toivonkin, että liikuntaosion irtoaminen omaksi blogikseen koettaisiin lähinnä selventävänä tekijänä!

Lisää uudesta blogista löytyy Onnenpäivä Sportin ihka ensimmäisestä postauksesta. Toivottavasti tykkäätte!

 

Päiväviinillä

Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen, pääsin vihdoin ja viimein viime perjantaina tapaamaan kahta suosikkibloggaajaani kasvotusten. On sitä odotettukin! Pumpui-blogin Lotan olin tosin jo kerran tavannutkin pikaisesti, mutta Fitness Führer-blogin Sofian kanssa olemme olleet vuosikausia tekemisissä vain Facebookin välityksellä. Nämä kaksi neitoa (sekä Miia) muodostavat liikunta- ja hörhöilyryhmän nimeltään Teräsmeduusat, jota fanitan lähes yhtä paljon kuin Nykäsen Mattia. Taka-ajatukseni porukkaan soluttautumisella onkin tietysti se, että näin Suomen kamaralle palattuani pääsisin vielä jonain päivänä treenitaustani varjolla osalliseksi urheilusekoilujansa.

Tällä kertaa tarkoituksemme oli kuitenkin mennä ihan vaan klassisesti päiväkaljoille, mutta iltapäivän tunnit kääntyivät astetta glamourimmaksi lounaspaikan tarjotessa ruoan kylkiäisinä mieluummin viinilasillista. No, alkoholi kuin alkoholi, juttujen taso laskee samalla tavalla. Kun lounasravintola alkoi käydä jutuillemme jo hitusen ahtaaksi, siirryimme vielä toisaalle terästetylle glögille, kutsuvieraina, tottakai. Tässä vaiheessa ulkosuomalaisen bloggaajan silmät aukenivat kaikelle sille, mitä ulkomaan vuosinani on mennyt ohi suun; trendikkäät lounaat kanssabloggaajien seurassa keskellä arkipäivää, kultturellit päiväviinit(/-kännit) sekä muun ilmaisen alkoholin ja materian perässä juoksentelu.

131215_1

Vakavasti puhuen, kyllähän bloggaamisen suolasta iso ripaus tulee yhteisöllisyydestä muiden bloggaajien kanssa. Olenkin harmitellut viimeisen neljän vuoden aikana useamman kerran sitä, että olen jäänyt paitsi kaikista hauskoista kissanristiäisistä ja yhteistyöjutuista, koska olen aina ollut väärällä pallonpuoliskolla. Jos joku on ollut minulle kateellinen Kalifornian auringosta, niin voin kertoa, että itse olen katsellut kateellisena blogien kuvista, kuinka kanssabloggaajat ovat taas tehneet jotain kivaa keskenään.

Nyt kun olen ainakin hetkellisesti takaisin Suomessa, toivon ottavani edes vähän vahinkoa takaisinpäin. Niin vastentahtoinen kuin paluumuuttoni onkaan ollut, lievittää harmitustani huomattavasti se fakta, että olen vihdoin sillä mantereella, missä kaikki rakkaimpaan harrastukseeni liittyvä, ja sitä kehittävä, oikeasti tapahtuu.

Aika huisia! Tiedä monetko päiväkaljat tässä vielä odottaa.

Kuva: Lotan arkistoista.

Räntä, olen valmis

Jos joku Suomeen muuttamisessa on epäilyttänyt, niin keli. Etenkin se, että mahdollinen paluumuutto ajoittuu talven synkimpään hetkeen, jolloin taivaan auetessa sataa lumen sijaan niskaan märkiä tiskirättejä, on aiheuttanut kylmänväristyksiä jo pelkästään ajatustasolla. Eikä tilannetta varsinaisesti helpota se, että suomalaiset Facebook-kaverini ovat alkaneet lisääntyvissä määrin purnaamaan vallitsevista sääolosuhteista. On märkää. On pimeää. On talvi.

191115_1

Oikeassa elämässä on kuitenkin suurempiakin asioita murehdittavana kuin vallitsevat sääolosuhteet, joten olen päättänyt minimoida talven vaikutukset olotilaani. Kun pitää kropan ja mielen lämpimänä, on enemmän aikaa keskittyä olennaiseen, eli elämän uudelleenrakentamiseen.

191115_2

Koska itse palelen ensimmäisenä varpaista ja sormista (jos oikein muistan…), päätin aloittaa kylmäntorjumisen kunnon jalkineista. Ja koska niillä leveyksillä joille todennäköisimmin laskeudun, on yleisempää pikkupakkanen ja loskakeli kuin oikea supertalvi, aloitin varustautumiseni Sorelin vedenpitävillä ja semilämpimillä talvisaappailla.

191115_3

Sen verran olen ostoskäyttäytymisessäni amerikkalaistunut, että vietin nettikaupoissa tuntikausia aiheeseen liittyviä arvosteluja lukien. Kanadalaisten Sorelien arvostelut olivat kuitenkin sen verran vakuuttavat, että valinta oli lopulta siltä osin helppo.

Ainoa mikä saappaissa epäilytti, oli melkoisen suolainen hinta (tai ehkä se on vain työttömän vaimo jolle kaikki on kallista!). Muutama viikko lisää epäröintia ja hintojen vertailua kuitenkin kannatti ja kuin tilauksesta saappaat tulivat tuntuvaan alennukseen Bloomingdalen nettikaupassa. Ei muuta kuin klik, klik ja odottelemaan pakettia saapuvaksi kotiovelle.

191115_4

Vielä vajaat kolme viikkoa(!) ja nähdään kuinka selviän. En minä siitä talvesta ja kylmyydestä ole niinkään huolissani, mutta tätä nettishoppailun helppoutta saattaa kyllä tulla ikävä.