Yksi oudoimmista kampaamotarinoista ikinä

Tultuaan yllättäen ajelluksi kaljuksi kampaamokäynnillään, kyseli Laura muiden painajaismaisista kampaamokokemuksista. Ja kuinkas ollakaan, sen lisäksi että minulla on takataskussani maailman parhaat anoppitarinat, löytyy lähimenneisyydestäni tarina myös yhdestä oudoimmista kampaamokokemuksista.

Tapahtumat saivat alkuunsa melko pian Yhdysvaltoihin muuton jälkeen, jolloin asuimme vielä pohjoisempana,San Josen kaupungissa. Noihin aikoihin minulla oli runsaasti vaikeuksia englannin kanssa, joten kampaajalle meneminen jännitti, sillä pelkäsin tulevani ymmärretyksi väärin ja että lopputuloksena poistuisin salongista pettymyksestä parkuen. Ohitettuani juoksulenkilläni lähikampaamon ehkä sen viisikymmentä kertaa, minä lopulta rohkaisin mieleni ja marssin liikkeeseen ajanvarausta tekemään. Kampaajani oli mukavan ja kovasti homoseksuaalin oloinen (tämä tarkennus on erittäin aiheellinen jatkon kannalta) ja tuntui ymmärtävän haluni ryhtyä vaalentamaan sysimustaa tukkaani. Poistuin kampaamosta hyvillä mielin ja jäin odottelemaan ensimmäistä kampaamokäyntiäni.

Ensimmäisellä käynnillä mies tutki tukkaani ja totesi, että vanha väri olisi ensin poistettava ja tämän lisäksi hiukseni ovat niin huonossa kunnossa, että vaativat huoltotoimenpiteitä. Olin pettynyt, kun ensimmäisen ja toisen käynnin jälkeen tukkani ei muuttunut juurikaan vaaleammaksi, mutta minua lohdutti molemmilla kerroilla aineiden vaikutusaikana saatu 15 minuutin hartiahieronta. Kun kolmannella käynnillä värinpoistoa ja hiusten hoitotoimenpiteitä jatkettiin, mainitsi kampaajani ohimennen, että työskentelee silloin tällöin viereisen liiketilan hierontapaikassa ja koska hartiani ovat selvästi jumissa, haluaisi hän hieroa yläselkäni oikein kunnolla. Ennen kuin ehdin miettiä korrektia tapaa kieltäytyä, oli mies singahtanut viereiseen liiketilaan kysymään, olisiko yhtään hierontapaikkaa hetkeksi vapaana. Ja niin löysin itseni hierontapöydältä ennen kuin ehdin kampaajaa sanoa. Koko hierontasession ajan mietin kauhunsekaisin tuntein, että mitähän lysti mahtaa maksaa, kun eivät miehen kampaamopalvelutkaan ihan ilmaisia olleet. Tukkani näyttäessä edelleen melkolailla samalta kuin aiemmin, mutta oloni ollessa huomattavasti rennompi, kertoi kampaaja ilokseni ettei veloita hieronnasta mitään. Poistuin hyvillä mielin, vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että aivan kuten ilmaisia lounaita, ei myöskään ole olemassa ilmaisia hierontoja.

Kului taas kaksi viikkoa ja koitti uusi kampaamoaika. Kuten aina, myös tällä kertaa mieskampaajani tervehtiä minua halaamalla ja kutsumalla kullannupuksi. Tällä kertaa päästiin jo asiaan, eli vaalentamiseen, mutta lopputulos oli edelleen odotuksiini nähden aivan liian tumma. Sain kourallisen selityksiä projektin hitaalle edistymiselle ja vaikka en ymmärtänyt siitä puoliakaan, luotin edelleen kampaajani rautaiseen ammattitaitoon. Koska kampaajan mukaan olin sattumoisin päivän viimeinen asiakas, päädyin jälleen naapuriliikkeen hierontapöydälle. Kampaaja-hierojani pyysi minua riisuutumaan, sillä tällä kertaa hänellä olisi aikaa hieroa koko kroppa. Tein työtä käskettyä ja mietin mielessäni, että tämä täytyisi kyllä nyt huomioida tipissä. Mies olikin hyvä hieroja aina siihen saakka, kunnes reisiini siirtyessään hän totesi selvä pettymys äänessään, että sinähän et riisunutkaan alushousujasi enkä nyt voikaan hieroa koko kroppaa. Ajatus siitä, että kampaajani olisi homoseksuaali, katosi hetkessä kuin tuhka tuuleen. Muutamassa sekunissa ehdin suunnitella kuinka potkaisen miestä päähän ja pakenen paikalta jos hän tekee yhdenkään epäilyttävän liikkeen. Tunnelma oli muuttunut hetkessä hyvin, hyvin epämiellyttäväksi. Vaikka hälytyskellot soivat päässäni, päätin yrittää tilanteesta ulos rauhanomaisesti. Valehtelin, että minulla olisi hieman kiire, mieheni odottaa minua jo parkkipaikalla ja täytyisi tästä lähteä, nyt heti. Ja niin pukeuduin kädet vapisten ja poistuin paikalta nopeasti. Kotiin päästyäni mieheni kysyi, oliko tukalleni muka tehty jotain.

Vaikka en olisi halunnut, oli jäljellä vielä yksi maksettu kampaamokäynti. Ajattelin ensin peruvani ajan, mutta keksinkin siirtää sen aamupäivälle, jotta en olisi päivän viimeinen asiakas. Kampaajani halasi minua heti liikkeeseen tultuani, tarjosi kupin kahvia ja kehui kauneuteni maasta taivaaseen. Olin kuitenkin rauhallisin mielin, sillä paikalla oli myös muita asiakkaita ja vihdoin tukkanikin alkoi näyttämään vaaleammalta. Kun sitten tein lähtöä, pahoitteli hierova kampaajani ettemme tällä kertaa pystyisi ottamaan edelliskertaa uusiksi, mutta työnsi minulle puhelinnumeronsa ja pyysi minua osallistumaan kotona pitämiinsä hengellisiin harjoituksiin, joissa hän ja hänen naispuoliset ystävänsä istuvat alasti ringissä meditoimassa. Kun vihdoin istahdin parkkipaikalla autooni, sain hysteerisen naurukohtauksen.

Kiitos, mutta ei kiitos.

 

ps. Tiedusteltuani useiden värihuuhteluiden ja hoitotoimenpiteiden tarpeellisuutta nykyiseltä kampaajaltani, kertoi hän kuten hieman pelkäsinkin, että minua on vedätetty. Lopputulos, jonka olin halunnut, olisi voitu hoitaa yhdellä tai maksimissaan kahdella kampaamokäynnillä.

Mitä yhteistä on isoilla pojilla ja pikkutytöllä?

Ja jälleen oli vähällä joutua aamukahvit väärään kurkkuun, kun uutisia lueskellessani silmääni sattui poliisin julkaisema osittainen listaus erään nimeltä mainitsemattoman moottoripyöräkerhon säännöistä. Kiskoessani itseäni takaisin tuolille ja muovattuani kasvot takaisin peruslukemille, tuli sellainen hassu olo, kuin olisin nähnyt samankaltaisia sääntöjä ennenkin.

Isojen poikien kerhosääntöjä.
(kuva: Suomen Poliisi)

Ja kyllä. Riennettyäni yläkertaan ja tongittuani esiin kaapin kätköistä pienen vaaleanpunakantisen kirjan, löytyi yhtäläisyys 10-vuotiaana kirjatuista päiväkirjamerkinnöistä. Noihin aikoihin tytöillä oli tapana perustaa jos jonkinlaisia kerhoja, joiden avulla oli tarkoitus saada enemmän ja parempia kavereita. Oli heppakerhoja, askartelukerhoja ja näytelmäkerhoja, joihin pyydettiin mukaan harvoja ja valittuja. Allekirjoittaneen kerhosuunnitelmat eivät koskaan edenneet käytännön tasolle, mutta vanha päiväkirja kätkee sisäänsä varsin kattavan suunnitelman Possuklubi-nimisestä kerhosta, sen tapahtumista, hahmotelman jäsenkortista ja kerhon säännöistä. Tarinaa sympaattisen nimen taustalla en enää muista, mutta koska kerhon toimintaan näyttäisi liittyvän paljon karkkia ja herkuttelua, päättelen nimen viittaavaan kerhon teemaan, sikailuun. Mutta mennäänpä Possuklubin sääntöihin. Kerhon teeman lisäksi löydätte ehkä myös niistä jotain yhteneväisyyksiä isojen poikien kerhotoimintaan.

Päiväkirjamerkintä vuodelta 1992:
Possuklubin säännöt:
– Jäseneksi haluavan pitää olla mukava
– Ei saa olla paljon perustajaa nuorempi
– Poikien pitää olla jonkun sukua
– Jäsenmaksu on karkkipussi, joka jaetaan jäsenien kesken
– Jäsenet ei saa kiusata pienempiä, isompia jos on hyvä syy
– Jos joku kiusaa jäsentä, pitää kertoa kerhossa ja kotona
– Kostetaan yhdessä jos keksitään sellainen keino ettei jäädä kiinni
– Ei saa varastaa toiselta kerholaiselta tai muiltakaan
– Ei saa sotkea ja keittiö pitää siivota kokkaamisen jälkeen
– Äidin meikkipussille ei saa mennä
– Ei saa puhua pahaa muista, paitsi jos on hyvä syy
– Ei saa lainata ilman lupaa Barbien vaatteita tai muuta tavaraa
– Ei saa rikkoa toisen pyörää tai muutakaan
– Älä kerro kerhon juttuja eteenpäin, leivonnaisia saa viedä kotiin jos on hyviä
– Jos jollain on tietokone, Sega tai Nintendo, kaikki saa pelata
– Jos joku tuo karkkia, ei saa syödä kaikkea yksin
– Lomalta lähetetään kerholle kortti, mielellään joku eläinkortti
– Ei saa viedä toisen hoitohevosta
– Jouluna ostetaan jäsenille lahjoja
– Pitää olla kivaa
Kovasti samankaltaisia ajatuksia, sekä isoilla pojilla että pikkutytöllä. Mutta mitä eroa heillä sitten on? No, pikkutyttö kasvoi jossain vaiheessa aikuiseksi.

Päiväni miehenä

Älkää kysykö. En todellakaan tiedä mistä tämä mieleeni juolahti, mutta juolahti nyt kuitenkin.

Miltähän tuntuisi olla mies? Ja jos olisin mies, niin mitä tekisin?

Aamulla pitäisi varmaan ajaa parta. Minä en aja, jotta voisin asiantuntevasti hivellä leukaperiäni pitkin päivää, vaikka todellisuudessa haluaisin vain tietää miltä se tuntuu, kun naamakertoimesta pukkaa sänkeä hirvittävää tahtia.

Parrankasvua odotellessa suuntaan salille ja nostan penkistä ihan vain lämmitelläkseni 120 kiloa. Sitten kyykätään – sanotaan nyt, että ainakin 250 kilolla. Taisin touhutessa rikkoa selkäni, mutta kieltäydyn jyrkästi lähtemästä lääkäriin. Minä kyllä selviän. Minä olen mies. Ja onhan meillä buranaa. Testimielessä pyrähdän vielä uima-altaalla kokeilemassa miten paljon nopeammin siroilla koon 46 jaloilla pystyykään uimaan. Altaasta noustessani kuivaan ensin partani ja sitten rintakarvani.

Sitten autoillaan! Päätän tehdä muutaman ylimääräisen mutkan matkalla ruokakauppaan, jonne vaimo on minut lähettänyt. On ihan pakko kokeilla muuttuuko minusta miehuuden myötä oman elämäni Kankkunen. ”Katsokaa, ilman käsiä!”, huudan ja hivelen molemmin käsin partaani. Ohitan auton, sitten toisen ja ripustan mielessäni ohitettujen naisautoilijoiden päänahkoja takapuskuriin. Sanonnassa ”nainen ratissa” saattaa todella olla jotain perää.

Kaupasta palatessani vaimo huomaa, että olen unohtanut ostaa puolet siitä mitä lähdin hakemaan ja hänen ilmeensä kertoo, ettei hän ole ihan tyytyväinen. Todellisuudessa en kuitenkaan kuule mitä hän sanoo, sillä korvani ikään kuin sulkeutuvat ja vaimon suusta tuleva nalkutus muuttuu puuroksi. Jossain taustalla alkaa soida Iron Maiden.

Koiranpentukatseella vaimo laantuu ja pyytää, että ripustaisin seinälle shoppailemansa taulut. Mikä ettei! Tartun työkalupakkini kahvaan ja kappas – tunnen selvästi jonkin sähköisen yhteyden välillämme. Huomaan ruuvivääntimen sopivan käteeni kuin hansikkaan. Tästä hurmaantuneena koskettelen läpi kaikki talouden työkalut ja peilaan tyytyväisenä partaani sahanterästä. Huomenna minä rakennan talon.

Illan alkaessa hämärtää, grillaan itselleni puolen kilon pihvin ja maistelen tummaa olutta, jonka kurkusta alas valumista miehiset, selvästi kehittyneemmät makunystyräni jouduttavat. Puoli kiloa lihaa lautasellani ei yht´äkkiä vaikutakaan kämmeniini verrattuna niin suurelta annokselta, mutta sen verran tuhdilta kuitenkin, ettei tässä nyt mitään salaattia aleta enää pupeltamaan. Tyytyväisenä leukaani hivellessä huomaan, että parrasta saa jo melkein otteen. Hittolainen. Taidanpa vielä soittaa pomolle ja pyytää palkankorotusta.

Vaimo, tuotko toisen oluen!

 

Minkälainen olisi sinun päiväsi vastakkaisen sukupuolen edustajana?

Kolme suosikkimiestäni

Aloitetaanpa kevyesti näin Onnenpäivän ja koko Lilyn ensimmäisenä kuolleista heräämispäivänä. Minulla on nimittäin tänään aivan erityinen syy esitellä teille kolme miestä, jotka saavat sukat pyörimään jaloissani.

D. Johnson, painija & näyttelijä

 

V. Diesel, näyttelijä

 

 

H. Sinivaara, insinööri & aviomies

 

Asiahan on niin, että näiden poikain kanssa me aina silloin tällöin käymme kolmestaan, joskus jopa neljästään, elokuvissa. Kahden ensimmäisen herran, D. Johnsonin ja V. Dieselin kanssa olemme tunteneet jo hieman pidempään, mutta tänään tuli kuluneeksi tasan kahdeksan vuotta siitä, kun suosikkimiesteni lista piteni 190 senttimetrillä H. Sinivaaran viedessä jalat lopullisesti altani. On varmaan turha väittää, etteikö jakauksella olisi ollut asian kanssa jotain tekemistä.

Mitä yhteistä on koiralla ja lapsella?

Jokin yhteinen, salakavala kyky näillä otuksilla on, sillä molemmat saavat aikuisen ihmisen käyttäytymään ihan hassusti. Toimittuani hoitotätinä kahdelle nelijalkaiselle ystävälle neljän päivän ajan, onnistuivat he kaivamaan minusta esiin aivan uusia luonteenpiirteitä. Olenkin viime päivinä yllättänyt itseni useaan otteeseen niistä lapsiperheille ominaisista käytösmalleista, joille itse olen aikaisemmin vain naureskellut. Yht’äkkiä minä tavallaan ymmärrän, että se vauvankakka puhuttaa niinkin paljon.

Kuluneen neljän päivän aikana:

• Kameran muistikortti on täyttynyt koirakuvista. Koira istuu, hyppää, leikkii, syö ja makaa. Ja katso, nyt sillä on tosi hassu ilme! Pakko ottaa kuva. Ja toinen. Ja hei, tästä muuten saa tosi hauskan videon!

• Kuvat on tietysti pakko jakaa Facebookissa, koska ovathan juuri meidän hoitokoirat poikkeuksellisen söpöjä.

• Koirista on paljastunut erityistaitoja lähes päivittäin. Nappaat todisteeksi kymmenen kuvaa, joita lähettelet tekstiviestitse ystävillesi ja lataat todisteeksi Facebookiin.

• Tajuat, että oman kehosi ulkopuolisten ruumiinnesteiden ja ulosteiden siivoaminen ei enää aiheutakaan välitöntä oksennusrefleksiä.

• Poimiessasi koiran ulostetta, huomioit heti sen poikkeavan koostumuksen ja spekuloit asiaa puolisosi kanssa. Hitsi, olenkohan pudottanut lattialle jotain, jonka koira on salaa syönyt?

• Keksit käsittämättömän määrän erilaisia lempinimiä. Nöpöliini, karvaperse, pylleröpallero, mussuliini ja turvelo ovat vain alkusoittoa.

• Lepertelet ja kujertelet koirille, vaikka normaalisti ärsyynnyt, kun kuulet ihmisten lässyttävän.

• Pohdit tosissasi, että pitäisikö koiran television katselua rajoittaa.

 

Apua. Mitä minulle on oikein tapahtunut?