Jokin yhteinen, salakavala kyky näillä otuksilla on, sillä molemmat saavat aikuisen ihmisen käyttäytymään ihan hassusti. Toimittuani hoitotätinä kahdelle nelijalkaiselle ystävälle neljän päivän ajan, onnistuivat he kaivamaan minusta esiin aivan uusia luonteenpiirteitä. Olenkin viime päivinä yllättänyt itseni useaan otteeseen niistä lapsiperheille ominaisista käytösmalleista, joille itse olen aikaisemmin vain naureskellut. Yht’äkkiä minä tavallaan ymmärrän, että se vauvankakka puhuttaa niinkin paljon.

Kuluneen neljän päivän aikana:

• Kameran muistikortti on täyttynyt koirakuvista. Koira istuu, hyppää, leikkii, syö ja makaa. Ja katso, nyt sillä on tosi hassu ilme! Pakko ottaa kuva. Ja toinen. Ja hei, tästä muuten saa tosi hauskan videon!

• Kuvat on tietysti pakko jakaa Facebookissa, koska ovathan juuri meidän hoitokoirat poikkeuksellisen söpöjä.

• Koirista on paljastunut erityistaitoja lähes päivittäin. Nappaat todisteeksi kymmenen kuvaa, joita lähettelet tekstiviestitse ystävillesi ja lataat todisteeksi Facebookiin.

• Tajuat, että oman kehosi ulkopuolisten ruumiinnesteiden ja ulosteiden siivoaminen ei enää aiheutakaan välitöntä oksennusrefleksiä.

• Poimiessasi koiran ulostetta, huomioit heti sen poikkeavan koostumuksen ja spekuloit asiaa puolisosi kanssa. Hitsi, olenkohan pudottanut lattialle jotain, jonka koira on salaa syönyt?

• Keksit käsittämättömän määrän erilaisia lempinimiä. Nöpöliini, karvaperse, pylleröpallero, mussuliini ja turvelo ovat vain alkusoittoa.

• Lepertelet ja kujertelet koirille, vaikka normaalisti ärsyynnyt, kun kuulet ihmisten lässyttävän.

• Pohdit tosissasi, että pitäisikö koiran television katselua rajoittaa.

Apua. Mitä minulle on oikein tapahtunut?