Se alkaa muuten ihan näinä päivinä olla meikäläisellä viisi vuotta täynnä Amerikan maalla ellostelua. En tiedä olenko lopulta oppinut vuosien aikana paljoakaan tai tullut hullua hurskaammaksi, mutta ainakin joitain periamerikkalaisia juttuja olen onnistunut puolivahingossa omaksumaan. Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että:
• Ihan vakavissani katselen talveksi talvikenkiä, vaikka kylmimpienkin talvikuukausien aikana päivän ylin keskilämpötila pyörii siellä parinkymmenen tietämillä, plussan puolella. Mutta kun… no, äh, joulukuuhan on talvikuukausi. En ehkä voita pystejä parhaiten pukeutuvana, mutta silläkin uhalla aion kalifornialaiseen tapaan yhdistää talvisaappaat liian lyhyisiin farkkushortseihin. Kuten nykynaisen sananlasku sanoo, sen minkä takamuksessa jäähdyttää, sen varpaissa lämmittää.
• Saksin talteen mainoslehtisistä kaikki käyttökelpoiset kupongit. Näin voin säästää seuraavassa kauppalaskussa jopa parikymmentä senttiä! Sen verran olen kuponkien hamstraamiseen hurahtanut, että vaihdoin suurempaan lompakkoon jossa on oma lokerikkonsa niin kananmuna- kuin sushi-ravintolankin alennuskupongeille. Kuponkeilu (vapaa suomennos sanasta couponing) on täällä Yhdysvalloissa kuulkaatotista hommaa.
• En koskaan vastaa puheluihin tuntemattomista numeroista. Jos en tunnista puhelimessa vilkkuvaa numeroa, annan puhelun mennä vastaajaan, sillä linjan toisessa päässä on aina puhelinmyyjä. Kun toteutin samaa oppia Suomessa käydessäni, missasin sekä lääkärin, terveydenhoitajan että parin ystävänikin puhelut.
• On ihan ok jonottaa ihan hemmetin kauan. Jos jotain täällä Yhdysvalloissa oppii, niin ainakin kärsivällisyyttä. Jonottamisen kulttuuriin opetetaan heti maahan saapuessa, kun maahantulotarkastuksen jonossa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Eikä jonottaminen jonottamalla lopu. Sitä enemmän on huvia tiedossa, mitä pidempään aiot maassa viihtyä. Oivallisia paikkoja itsekurin ja kärsivällisyyden harjoittamiseen tarjoavat kaikki julkiset virastot, moottoritiet, kauppakeskukset ja nähtävyydet.
• Shoppailu on ajanvietettä. Uskottavan O.C.-kotirouvan tavoin saatan helposti viettää vaikka koko päivän ostarilla vaatteita, kodin krääsää, kenkiä ja laukkuja hipelöiden. Koska tavallisen kuolevaisen varannot eivät sitä salli ja koska minulla oikeastaan on jo kaikkea mitä tarvitsen, en läheskään aina osta mitään. Mietin tässä vain, että missäköhän vaiheessa ne alkavat läheisessä vaatekaupassa epäillä minua hämärähommista, kun pyörin hyllyjen välissä tuntikausia, sovitan puolta liikkeen vaatteista ja poistun yleensä muualta kuin kassan kautta.
• Ylinopeutta ajaminen. Kukkahattuiset kääntäkööt katseensa nyt muualle, mutta huristelen ylinopeutta sekä moottoripyörällä että autolla lähes aina. Syytän tästä paikallista ajokulttuuria, jossa kaikki kiinalaisia mummoja lukuunottamatta ajavat enemmän tai vähemmän yli rajoitusten. Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun kaikki ajavat ylinopeutta saman verran ja kaikki taas huonosti, jos yksi porukasta ajaa rajoitusten mukaisesti.
• O niin kuin Oprah. Ehkä noloin paljastus ikinä, mutta minulle tulee kestotilauksena O, The Oprah Magazine. En sentään katso Oprah Showta televisiosta, mutta tuon talk show -kuningataren lehti on ihan oikeasti viihdyttävää ja asiapitoistakin luettavaa, kunhan suhtautuu pienellä varauksella dr. Philinnimikkopalstaan.
Montakohan vuotta lisää tarvitaan, että teen ensimmäiset TV-Shoppailuni? Milloinkohan menen katsomaan paikan päälle Oprah Shown kuvauksia? Entä milloin opin pitämään Hersheyksen suklaasta ja joko ensi vuonna uskallan viedä uusille naapureille omenapiirakan? Maltan tuskin odottaa mitä USA tekee minulle tulevina vuosina. Alamäki on alkanut.
Onnenpäivä 