Hiljalleen se suomalainenkin amerikkalaistuu

Se alkaa muuten ihan näinä päivinä olla meikäläisellä viisi vuotta täynnä Amerikan maalla ellostelua. En tiedä olenko lopulta oppinut vuosien aikana paljoakaan tai tullut hullua hurskaammaksi, mutta ainakin joitain periamerikkalaisia juttuja olen onnistunut puolivahingossa omaksumaan. Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että:
Ihan vakavissani katselen talveksi talvikenkiä, vaikka kylmimpienkin talvikuukausien aikana päivän ylin keskilämpötila pyörii siellä parinkymmenen tietämillä, plussan puolella. Mutta kun… no, äh, joulukuuhan on talvikuukausi. En ehkä voita pystejä parhaiten pukeutuvana, mutta silläkin uhalla aion kalifornialaiseen tapaan yhdistää talvisaappaat liian lyhyisiin farkkushortseihin. Kuten nykynaisen sananlasku sanoo, sen minkä takamuksessa jäähdyttää, sen varpaissa lämmittää.

Saksin talteen mainoslehtisistä kaikki käyttökelpoiset kupongit. Näin voin säästää seuraavassa kauppalaskussa jopa parikymmentä senttiä! Sen verran olen kuponkien hamstraamiseen hurahtanut, että vaihdoin suurempaan lompakkoon jossa on oma lokerikkonsa niin kananmuna- kuin sushi-ravintolankin alennuskupongeille. Kuponkeilu (vapaa suomennos sanasta couponing) on täällä Yhdysvalloissa kuulkaatotista hommaa.

En koskaan vastaa puheluihin tuntemattomista numeroista. Jos en tunnista puhelimessa vilkkuvaa numeroa, annan puhelun mennä vastaajaan, sillä linjan toisessa päässä on aina puhelinmyyjä. Kun toteutin samaa oppia Suomessa käydessäni, missasin sekä lääkärin, terveydenhoitajan että parin ystävänikin puhelut.

On ihan ok jonottaa ihan hemmetin kauan. Jos jotain täällä Yhdysvalloissa oppii, niin ainakin kärsivällisyyttä. Jonottamisen kulttuuriin opetetaan heti maahan saapuessa, kun maahantulotarkastuksen jonossa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Eikä jonottaminen jonottamalla lopu. Sitä enemmän on huvia tiedossa, mitä pidempään aiot maassa viihtyä. Oivallisia paikkoja itsekurin ja kärsivällisyyden harjoittamiseen tarjoavat kaikki julkiset virastot, moottoritiet, kauppakeskukset ja nähtävyydet.

Shoppailu on ajanvietettä. Uskottavan O.C.-kotirouvan tavoin saatan helposti viettää vaikka koko päivän ostarilla vaatteita, kodin krääsää, kenkiä ja laukkuja hipelöiden. Koska tavallisen kuolevaisen varannot eivät sitä salli ja koska minulla oikeastaan on jo kaikkea mitä tarvitsen, en läheskään aina osta mitään. Mietin tässä vain, että missäköhän vaiheessa ne alkavat läheisessä vaatekaupassa epäillä minua hämärähommista, kun pyörin hyllyjen välissä tuntikausia, sovitan puolta liikkeen vaatteista ja poistun yleensä muualta kuin kassan kautta.

Ylinopeutta ajaminen. Kukkahattuiset kääntäkööt katseensa nyt muualle, mutta huristelen ylinopeutta sekä moottoripyörällä että autolla lähes aina. Syytän tästä paikallista ajokulttuuria, jossa kaikki kiinalaisia mummoja lukuunottamatta ajavat enemmän tai vähemmän yli rajoitusten. Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun kaikki ajavat ylinopeutta saman verran ja kaikki taas huonosti, jos yksi porukasta ajaa rajoitusten mukaisesti.

• O niin kuin Oprah. Ehkä noloin paljastus ikinä, mutta minulle tulee kestotilauksena O, The Oprah Magazine. En sentään katso Oprah Showta televisiosta, mutta tuon talk show -kuningataren lehti on ihan oikeasti viihdyttävää ja asiapitoistakin luettavaa, kunhan suhtautuu pienellä varauksella dr. Philinnimikkopalstaan.

 

Montakohan vuotta lisää tarvitaan, että teen ensimmäiset TV-Shoppailuni? Milloinkohan menen katsomaan paikan päälle Oprah Shown kuvauksia? Entä milloin opin pitämään Hersheyksen suklaasta ja joko ensi vuonna uskallan viedä uusille naapureille omenapiirakan? Maltan tuskin odottaa mitä USA tekee minulle tulevina vuosina. Alamäki on alkanut.

Syksy on täällä!

Eilen, yhtenä kauneimmista kesäpäivistä Suomen suvessa, jakoi postiauto laatikoihin vinon pinon mainoslehtisiä. Kevyt kahvituokio mainoslehtisiä selaillen päättyi samanlaiseen järkytykseen kuin vuosia sitten vielä Suomessa asuessani. Reppuja, kyniä ja kumeja, tarvikkeita koulun aloittaville ja sinne palaaville. ”Koulun alun aakkoset”, huutaa otsikko. R niin kuin reppu. K niin kuin koulutarvikkeet. V niin kuin vitutus.

Koulut alkaa! Syksy tulee! Vesisade, pimeys, aikaiset aamut ja arki ovat täällä ihan kohta! Osta heti!

Joo joo, markkinointi täytyy aloittaa ajoissa, kyllähän minä sen ammattilaisena tiedän, muttei se tee niistä koulurepuista ja syyslehdistä keskellä kesää yhtään sen mielekkäämpiä. Nuo syksyn väistämättömästä tulosta muistuttavat mainoslehtiset aiheuttavat alitajunnassa asennemuutoksen ja kesästä nauttiminen muuttuu hitaaksi syksyn odotteluksi. Ei tämä enää kauan kestä. Mitä sitä venettäkään turhaa vesille laskee. Antaa sen moottoripyöränkin vaan olla seisonnassa ja ikkunoiden pesemättä, kohtahan ne kuukausia kestävät vesi- ja räntäsateet alkavat kuitenkin. Ja joulu, sekin on ihan kohta.

Juodaan nyt kahvitkin sitten joulumuumista, kohtahan se on jo joulukin.

En tiedä teistä, mutta minulle näistä syysmainoksista tulee oikeasti kurja olo siitäkin huolimatta, etten syksyä edes erityisesti vastusta ja kaiken lisäksi lennän syksyn tullen takaisin Kaliforniaan. Mutta äh, kun tämä Suomen kesä on muutenkin niin lyhyt (eikös tämä vasta pari viikkoa sitten alkanut…) niin voitaisiinko niiden pakollisten myyntiä edistävien lappusten otsikot muuttaa Koulut alkaa! sijasta vaikka Kesä jatkuu! -muotoon?

80-luvun lapsi

Jokin aika sitten, jälleen yhtä kirkkaanpinkkiä vaatekappaletta kaupankassalle kiikuttaessani, jäin pohtimaan suurehkoa mieltymystäni kaikkea pinkkiä ja vaaleanpunaista kohtaan. Etenkin kun Teinivieras oli juuri muutama viikko aikaisemmin kieltäytynyt jyrkästi kaikista pinkinsävyisistä vaatekappaleista, tuntui oudolta, että minä – aikuinen ihminen, tartun aina tilaisuuden tullen siihen vaaleanpunaisinpaan vaihtoehtoon. Mikä ihme siinä pinkissä oikein aikuista ihmistä viehättää?

Selitys ilmiölle taisi löytyä pari päivää sitten, kun selailin isäni vanhoja valokuva-albumeita.


Näitä rehdisti punaiseen, ruskeaan ja sinapinkeltaiseen verhotun pirpanan kuvia katsellessani tajusin, että toisin kuin niin moni 90-luvun lapsi, ei minua ole 80-luvulla puettu oksennusrefleksiin asti vaaleanpunaisiin röyhelöihin.

Siispä kiitos 80-luvulle sekä äidille ja isälle, ettette ole traumatisoitunut minua vaaleanpunaista väriä kohtaan heti alkutaipaleella ja saan näin aikuisena nauttia värikkäästä elämästä.

Kuinka kuva muuttuu

Edellisen, kovasti kuvapitoisen postauksen kommenteissa muuan lukija kysäisi, että onko todella niin, että sekä minä että mieheni ja nyt jo meidän kaveritkin, osaavat kaikki ottaa hyviä kuvia vai olenko vain velho kuvankäsittelyssä. Totuus on lienee jotain sieltä välimaastosta.

Rakastan ihmisten ja asioiden kuvaamista, mutta teknisesti en ole erityisen taitava kamerankäyttäjä, en tunne virallisia termejä ja teoriakin on hämärän peitossa. Tarkoitukseni on ollut viimeiset neljä vuotta opiskella teoriaa ihan tositarkoituksella, mutta se on sitten aina jäänyt ja olen säädellyt kameraani enemmän perstuntumalla kuin taidolla. Näkemystä minulta ei sen sijaan puutu, tarvitsenhan sitä työssäni Art Directorina, ja usein tuhahtelenkin turhautuneena, kun en saa otettua kuvaa sellaisena kuin sen mielessäni näen. Vahvasta näkemyksestäni joutuu miehenikin kärsimään, sillä tiedän tasan tarkkaa millaisen kuvan itsestäni haluan, mutta kun telepatia-yhteys pätkii, joutuu mieheni räpsimään melkoisen määrän ruutuja ennen kuin kuvakulma ja asettelu ovat sitä mitä mielessäni olen ajatellut.

Koska tekninen osaamiseni ei ole hääppöinen, en oikeastaan koskaan käytä kuvia sellaisenaan suoraan muistikortilta. Julkaisukelpoisia kuvista tulee vasta, kun annan niille loppusilauksen Photoshopissa. Jos ei siis kamerankäyttöni ole kovin ammattimaista, niin kuvien käsittely sen sijaan on, teenhän sitä työkseni.

Kaivoin teille esimerkiksi lomamatkamme suosikkikuvan, jonka kaverini venematkalla minusta ja miehestäni räpsäisi. Ensisilmäyksellä kuva ei ole hääppöinen; huono valotus, puhki palanut taivas, vino horisontti ja katkenneet nilkat (onneksi kyseisestä kuvasta sentään rajautui pois pöytä, tupakka-askit ja kaljatölkit…).

Näin tuossa kuvassa kuitenkin potentiaalia ja oli vähän pakkokin nähdä, sillä meistä ei turhan montaa yhteiskuvaa reissulta ole, minä kun olen aina kameran väärällä puolella. Kuva tarvitsi vain hieman kovakouraisempaa käsittelyä. Kas näin.

Kuvaa olisi voinut hinkata enemmänkin, mutta koska käsittelypöydällä oli loman jälkeen noin tuhannesta kuvasta viitisenkymmentä parasta, en kuluttanut räpeltämiseen juuri viittä minuuttia kauempaa. Mutta jo vain, tiukemmalla rajauksella, säätämisellä ja kääntämisellä kuvasta tuli kovin tunnelmallinen ja silti aito.

 

Ps. vielä: kaikki blogini kuvat eivät suinkaan ole otettu kunnon kameralla vaan esimerkiksi suurin osa treenikuvista on peräisin kännykkäkamerasta, jonka laatu on mitä on.