Jokin aika sitten, jälleen yhtä kirkkaanpinkkiä vaatekappaletta kaupankassalle kiikuttaessani, jäin pohtimaan suurehkoa mieltymystäni kaikkea pinkkiä ja vaaleanpunaista kohtaan. Etenkin kun Teinivieras oli juuri muutama viikko aikaisemmin kieltäytynyt jyrkästi kaikista pinkinsävyisistä vaatekappaleista, tuntui oudolta, että minä – aikuinen ihminen, tartun aina tilaisuuden tullen siihen vaaleanpunaisinpaan vaihtoehtoon. Mikä ihme siinä pinkissä oikein aikuista ihmistä viehättää?

Selitys ilmiölle taisi löytyä pari päivää sitten, kun selailin isäni vanhoja valokuva-albumeita.

Näitä rehdisti punaiseen, ruskeaan ja sinapinkeltaiseen verhotun pirpanan kuvia katsellessani tajusin, että toisin kuin niin moni 90-luvun lapsi, ei minua ole 80-luvulla puettu oksennusrefleksiin asti vaaleanpunaisiin röyhelöihin.

Siispä kiitos 80-luvulle sekä äidille ja isälle, ettette ole traumatisoitunut minua vaaleanpunaista väriä kohtaan heti alkutaipaleella ja saan näin aikuisena nauttia värikkäästä elämästä.