Kauneus

Vinkki sitkeän reisiselluliitin karkoittamiseksi

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Asiahan on valitettavasti niin, että vuosien mielipuolisesta treenimäärästä ja kohtuullisen siivosta ruokavaliosta huolimatta, on reisiini pikkuhiljaa pesiytynyt uskomattoman sinnikästä ja melko näkyvääkin selluliittia. Etenkin dieetin jälkeen harmitti kuin pientä oravaa, kun varsin mukavasti tasoittuneet muhkurat ilmestyivät takaisin ennätysvauhtia ja jos mahdollista, entistä näkyvämpänä. Surkuttelin jo mielessäni, että ainoa keino muhkuroiden tasoittamiseksi olisi uusi dieetti-rumba, kaikkien herkkujen boikotointi ja ökykalliit kauneushoidot. Mutta kuinkas sitten kävikään. Tällä viikolla huomasin hämmästyksekseni etureisien selluliittimuhkuroiden kadonneen lähes kokonaan, parissa päivässä.

Mitä oikein tapahtui? No, sunnuntaina kävin pikaisesti pyöräilemässä, jonka jälkeen kiipesin Mammoth Mountainin huipulle. Maanantaina ajoin kolmisen tuntia maastossa, jumituin pyörineni hiekkaan, talutin ne kohdat, joissa uskallus loppui kesken ja ajoin hieman lisää. Tiistaina kiipesin pyörällä puoliväliin samaista vuorta jolle vaelsin sunnuntaina, ajoin takaisin alas taitojeni äärirajoilla ja kävin vajaan tunnin kävelyllä metsässä ihmettelemässä tulivuorenpurkauksen synnyttämiä kraatereita. Keskiviikkona hyvästelin Mammoth Lakesin pariksi päiväksi pyöräilemällä tunnin ylämäkeen, jonka jälkeen ihme oli sitten tapahtunut. Maantiepölyä jaloista pestessäni, huomasin reisieni olevan kaiken treenin ja hevosmaisen syömisen jäljiltä niin pumpissa, että selluliititkin olivat lihaksien painostuksesta siloittuneet. Jee!

Pyöräile ylös alas…

Ja vielä vähän lisää…

Ja kiipeä vuorelle. Tadaa, selluliitit ovat poissa!

Riemua ei valitettavasti kestänyt pitkään, sillä välipäivän jälkeen selluliitit palasivat vanhoihin tuttuihin kohtiin samaa tahtia, kuin reiteni muuttuivat taas kokoa pienemmiksi. Mutta nyt ymmärrän paremmin sen, missä selluliittini dieetin aikana oikein piileskelivät. Koska reiteni olivat tuolloin kovassa käytössä päivittäin, piti jatkuva jalkajumi reisimuhkurat sileäksi pingotettuina. Niin, jos ei läski, niin ainakin selluliitti on ikuista.

Eli pikahoito reisiselluliittien kadottamiseksi toimii näin: ennen kuin puet päällesi shortsit tai lyhyen hameen, käy kyykkäämässä, kiipeä vuorelle tai tanssi vaikka ripaskaa. Voisin melkein vannoa, että äärimmäisellä reisilihasten kurituksella reisimuhkurat tasoittuvat ainakin hitusen siksi ratkaisevaksi hetkeksi, kun reidet pitää paljastaa kaikelle kansalle.

Epäkalifornialaistuva tukka

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Ja niin päättyi kalifornialais-blonditukan aikakausi kampaajan tuolissa viime viikon torstaina. Ensimmäinen vilkaisu peiliin operaation jälkeen veti jopa kaltaiseni suupaltin sanattomaksi. Kun blondiksi muuntautuminen oli tapahtunut pikkuhiljaa aste kerrallaan, kävi takaisin tummaksi palaaminen yhdeltä istumalta. Ja se muutos oli huima, aivan kuin peilistä olisi katsonut takaisin eri ihminen. Tuijottaessani tummaa tukkaani täysin mykistyneenä, kampaajani kysyi pieni huolenvire äänessään, että olenko lopputulokseen tyytyväinen. Ja olinhan minä, tuo kauan kadoksissa ollut peilikuva nimittäin näytti enemmän minulta kuin se vaaleatukkainen ikinä.

On uskomatonta, kuinka paljon pelkkä hiusten väri vaikuttaa ulkonäköön. Kun vaaleatukkaisena maastouduin täydellisesti muiden kalifornialaisrouvien sekaan, näytän tummatukkaisena juuri siltä, että olen kotoisin eksoottisesta pohjolasta, metsien ja turvesoiden keskeltä, Nivalasta. Ja näin on hyvä olla, ainakin vähän aikaa.

Radikaalissa ulkonäkömuutoksessa on toki huonojakin puolia. Osa vaatteistani ei nimittäin näytä päälläni enää lähimainkaan yhtä hyvältä kuin blondina ja rusketuskin muuttui tummien kutrien myötä astetta vaaleammaksi. Mutta toisaalta, brunettina sovin kyllä paremmin yhteen perheen kulkuneuvojen kanssa.

Aika hankkiutua eroon juurikasvusta, mutta miten?

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Se olisi varmaan taas kampaamokäynti paikallaan, ajattelin katsellessani Instagramiin lataamaani kuvaa. Kalifornialaistetun, vaalennetun tukkani tyvestä kun puskee armotta esiin se todellinen alkuperäni, karu pohjola maailman laidalla, jossa ei aurinko turhan paljon hiuksia vaalenna. Ja niin tartuin puhelimeen ja varasin ajan kampaajalle heti ensi viikolle.

Minusta hieman tuntuu, että aikakauteni vaaleatukkaisena alkaa tällä erää lähestyä loppuaan. Olen nimittäin viimeisten kuukausien aika haikaillut useampaankin otteeseen tumman tukkani perään ja katsellut vanhoja kuvia, joissa hiukseni ovat vielä mustat. Sen verran työlästä (ja hintavaakin) on hiusteni vaalentaminen kuitenkin ollut, etten aivan yhdeltä kampaamoistumalta haluaisi siitä luopua. Mitähän näille hiuksille sitten tekisi? Onneksi on Google ja Googlen kuvahaku.

Yhden vesiselvän vastauksen sijaan Google kuitenkin antoi vaihtoehtoja vähän liiaksikin. Kallistun vahvasti liukuvärjäyksen puoleen, mutta väristä en ihan vielä ole päässyt itseni kanssa yhteisymmärrykseen. Ehkä te osaisitte auttaa päätöksen teossa?

Ensin muutama punaruskea, pehmeästi liukuva vaihtoehto.

Sitten muutama, joissa on tumman ja vaalean välillä selkeä kontrasti.

Ja lopuksi ah, niin ihana, mutta lyhyttä huoltoväliä vaativa punainen vaihtoehto.

Jaa, että millainen se oma tukka nyt sitten tällä hetkellä on?
No se on tällainen, föönaamaton, aamuinen, laiskan ihmisen luonnonkihara takkutukka.

 

Mitä mieltä olette? Ensimmäinen vaihtoehto on tuollainen enemmän luonnollinen ja menee todennäköisesti kaikkein pisimmällä huoltovälillä. Toinen vaihtoehto on jo selvästi vähän erilainen ja erilainen on yleensä hyvä. Kolmas vaihtoehto ei ole erityisen aikuismainen enkä ole minäkään, mutta tuo punainen kyllä haalistuu alta aikayksikön Kalifornian auringossa. On se vaan vaikeaa olla nainen.

Se mikä tekee naisesta kauniin

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Edellinen kirjoitukseni rönsyili itse aiheesta myös keskusteluun siitä, minkälainen nainen on kenenkin mielestä kaunis. Toisille kauneinta naisvartaloa edustaa se naisellisen pyöreä malli, toisille taas urheilullinen. Toiset pitävät kauneimpana siroa, toiset pitkää ja toiset pätkää naista. Joku tykkää tummasta, toinen vaaleasta ja kolmas vannoo punatukkaisten nimeen.

Näistä jokainen pitää varmasti paikkaansa ja toisaalta taas ei yksikään. On nimittäin yksi piirre, jota ilman kaikki muu on tyhjää. Ja minä uskon, että teistä aika moni on kanssani samaa mieltä.

Omat ajatukseni asian tiimoilta ovat vaihdelleet vuosien varrella suurestikin. Iän karttuessa ja monien hyvää oloa koskevien asioiden oivaltamisen myötä, on yksi ulkoinen piirre ihmisiä tarkastellessa noussut ylitse muiden. Tämä maaginen piirre, joka tekee ihmisestä kuin ihmisestä kauniin ruumiinrakenteesta, ihonväristä, pituudesta tai rasvaprosentista riippumatta, on tietysti hymy.

Hymy on niin paljon enemmän, kuin yksikään muu ulkoinen piirre. Se herättää tunteita, vetää puoleensa, tarttuu sydämiin ja jää muistoihin. Hersyvä nauru, elämänilo ja kasvoilta paistava onnellisuus koskettavat enemmän, kuin hajuton, väritön ja mauton kiiltokuvakauneus, tyhjä katse, pöyhitty tukka ja uhmakas ilme. Hymy on se, joka herättää tyhjän ulkokuoren henkiin. Onnellisuus se, joka vetoaa verkkokalvoja syvemmälle, aina sydämeen saakka.

Enemmän, kuin olla kaunis, koska näytän hoikalta tai treenatulta, minä haluaisin olla kaunis, koska näytänonnelliselta.

 

 

Kuva: Tyree Phillips

Lihaksikas nainen ei ole kaunis

/ A. K. Nikkinen / 2 kommenttia

Lihaksikas nainen on ruma ja näyttää ihan mieheltä. Tämä yleensä miehen suusta kuultu mantra on varmasti jokaiselle vähänkään paremmassa lihassa olevalle naiselle tuttu. Varoittelua katoavasta naisellisuudesta, tiedustelua mahdollisesta parrankasvusta ja estotonta huomauttelua pelottavasta ulkomuodosta ja pullottavista verisuonista. Hyi helvetti, huutavat miehet yhteen ääneen.

Kun kyse on lihaksista, on ihan hyväksyttävää, että niiden vastenmielisyydestä kerrotaan kantajalleen päin näköä.

Viimeisen vuoden aikana olen minäkin saanut osani toisinaan melko suorasanaisestakin huomauttelusta. En yleensä ota kohtuutonta stressiä ihmisten puheista, mutta pitkän ja työlään dieetin päätteeksi saadut ikävät huomautukset ja sivulauseet taisivat silti vähän kirpaista. Vaikka olenkin niitä ihmisiä, joille huumorin piikkiin menee toisinaan turhankin paljon, ei edes minua naurattanut enää kymmenennen kerran jälkeen, kun joku kutsui minua Markuksi.

Vaikka yleisesti ottaen ihmisten ulkonäön mollaamista pidetäänkin moukkamaisena, on naisten lihaksiin liittyvä huomauttelu syystä tai toisesta ihan hyväksyttyä. Kun viime vuonna lihoin, ei kukaan tuttavistani sanonut minulle, että tekisit itsellesi jotain, oletpa ällöttävän pullea ja nimitellyt perään pullamössöksi. Eipä tietenkään. Kuka nyt ylipainoista tuttavaansa päin näköä haukkuisi, sehän on tosi junttia. Kun sitten laihtuessani rasvan alta paljastuivat lihakset ja verisuonet, olin jälleen vapaata riistaa arvosteltavaksi.

Älkääkä nyt ammattimaiset loukkaantujat käsittäkö väärin. En minä sitä sano, etteikö enemmän tai vähemmän lihaksikkaita naisia saisi pitää vastenmielisinä. Tottakai saa, jokaisella on oikeus mielipiteeseen. On hienoa, että suurin osa miehistä pitää edelleen kauneimpana sitä perinteistä naisvartalomallia ja uskokaa tai älkää, niin minäkin pidän. Haluaisin silti muistuttaa pienestä kultaisesta säännöstä ennen kuin seuraavan kerran avaatte sanallisen arkkunne: jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Mielipide on mielipide vaikkei sitä sanoisikaan ääneen.

Mikä kumma saa sitten miehisen itsesensuurin pettämään niin pahasti lihaksikkaan naisen nähdessään, että on pakko käydä tönäisemässä tätä ilkeästi sanansäilällä? Ärsyttääkö verkkokalvoille ilmestyvä hauis näköhermoja niin paljon, että se sokaisee järjenkin? Enhän minäkään katso asiakseni nälviä jokaista epäurheilullista ja vatsakasta miestä, osoittaa sormella ja kertoa, kuinka he mielestäni näyttävät raskaana olevilta naisilta tai vanhoilta mummoilta riippuvine rintoineen.

Tiedänhän minä sen itsekin, etten ole treenatessani tai pullistelukuvissani erityisen naisellinen ja joskus peiliin vilkaistessa pelotan vähän itseänikin. Mutta lopulta en varmastikaan ole yhtään keskivertoa yleisurheilijaa lihaksikkaampi ja ilman turhaa pullistelua näytänkin vielä ihan tavalliselta kaduntallaajalta.

No hyvä on, ehken minä enää halattaessa tunnu niin naismaisen pehmeältä kuin ennen, mutta ei se silti tee minusta niin kovaa, että kestäisin kaikki törkykommentit säröilemättä.

 

Kuvat: Tyree Phillips