Rakas vuokralainen

Sinä muutit tänään pois talosta, jossa asuit vuokralla yli kaksi vuotta. Minä kuvittelin, että sinä tietäisit, mitä vuokralla asuminen tarkoittaa. Ajattelin, että ymmärtäisit käyttäväsi jotain, joka on toisen omaa. Jotain, joka on ehkä ollut jonkun toisen koti ja jolla on tunnearvoa. Jotain, jolla on monen sadantuhannen rahallinen arvo. Mutta et sinä kai ymmärtänyt.

Sinä tiesit muuttavasi täysin remontoituun asuntoon. Sellaiseen, jonka keittiötasoa ei kukaan ennen sinua ollut käyttänyt. Tiesitkö muuten, että sitä vessankaapistoa, jonka laatikot sotkit jollain mustalla, jota ei saa pesemällä pois, ei ollut kukaan muu täyttänyt tavaroillaan ennen sinua? Kyllä sinä varmasti tiesit, mutta ehkä halusit siihen oman kädenjälkesi. Oli muuten ystävällistä, että olit laittanut sen toisen kaapiston vuotavan vesilukon alle viilipurkin, mutta mitä ihmettä kaapin kahtia haljenneelle ovelle oli tapahtunut? Entä mihin vessanovesta katosi lukko?

Minäkin tykkään tehdä vuokra-asunnosta itseni näköisen pienillä yksityiskohdilla. En silti olisi liimannut valkoisiin oviin ja ikkunoihin mustia, takapuolen kokoisia, tribaalikuvioisia sisustustarroja, joita ei saa irti. Jos haluat, voit tulla hakemaan tarrasi takaisin, vaihtokauppana voisin vaikka ottaa sen makuuhuoneen kattovalaisimen, joka lähti mukaasi. Huomaan myös, että sinusta oli mukavaa vaihdella asuntoomme lukkoja, mutta miksi ihmeessä laitoit makuuhuoneen välioveen ulko-oven lukon? Ehken edes halua tietää mitä teillä siellä visusti lukittujen ovien takana tapahtui, mutta voisinko silti saada takaisin sen alkuperäisen lukkopesän?

Ihailen kaikesta paistavaa sinnikkyyttäsi. Sinä porasit olohuoneen seinään reiän, jotta saisit television myös makuuhuoneeseen. Et lannistunut, vaikka ensimmäinen porauksesi osui runkopalkkiin. Sinä porasit uudelleen pari senttiä sivuun. Sekin reikä osui runkopalkkiin, mutta jatkoit sinnikkäästi yrittämistä. Kolmas kerta toden sanoo. Kolmas, se kaikkein suurin ja rosoisin reikä meni lopulta läpi makuuhuoneeseen saakka. Jos olisit soittanut minulle, olisin voinut kertoa, että läpivetoaukko oli jo olemassa. No, nythän niitä on sitten kaksi kokonaista ja kaksi puolikasta. En tiedä oliko enemmän onni vai harmi, ettet osunut poratessasi sähköjohtoihin.

On hienoa, että jälkikasvusi on kiinnostunut kuvataiteesta. Voisin kuitenkin kuvitella, että mikäli sinulla on vara maksaa puolentoista tuhannen vuokraa, olisi sinulla vara ostaa lapsellesi piirrustuspaperia. Liekö paperit sitten päässeet loppumaan, mutta lapsesi ehti reilun kahden vuoden aikana piirtää kolmen eri huoneen seinille. Niin myös sille tapetille, jollaista en muistanut asuntoon edes laittaneeni. Koska en erityisemmin nauti tapettien irti repimisestä, olisi mielestäni vähintäänkin kohtuullista, että sinä tekisit sen, olethan tapetin seinään liisteröinytkin. Havaitsin muuten, että olet viihtynyt poranvarressa myös siinä huoneessa, jossa lapsesi harjoitti taiteita. Samalla tavalla, kuten ei lapsesi erottanut piirrustuspaperia seinästä, et sinäkään osannut porata reikää seinän lävitse suoraan, tuhoamatta seinän toisella puolella ollutta käsin petsattua jalkalistaa. Enkä muuten tiennyt, että kukaan voisi hukata kattolistaa, mutta sinä mestari onnistuit siinäkin.

Eniten minua harmittaa se aivan uusi parketti. En ole vielä kysynyt, mutta olen melko varma, että 150 neliötä erikoisvärjättyä parkettia on melko kallista hioa, petsata ja lakata uudelleen. Samalla, kun sinä parkettien partaveitsi ilmeisesti rullaluistelit parketeillamme, olet kai tullut törmäilleeksi niihin allergiaystävällisiin, mutta pinnaltaan herkkiin maa-ainesmaalein maalattuihin seiniin. En nimittäin löytänyt yhtään seinää, jota ei tarvitsisi paklata ja maalata uudelleen.

Siitä minä kuitenkin olen onnellinen, että et enää muuttanut vuokralle, vaan tajusit rakentaa oman talon. Toivottavasti otit mukaasi ne kummitukset, joita sanoit talossamme vaeltavan.

Joulukuusi amerikkalaisittain

Kun Jingle Bells kajahti korvaani ensimmäistä kertaa kauppareissulla, elettiin marraskuun alkupuolta. Virallisesti joulunodotuksen kuuluisi alkaa vasta kiitospäivän jälkeen marraskuun lopussa, mutta muutamat yli-innokkaat kauppiaat aloittivat joulukoristeiden myymisen ja joululaulujen soittamisen heti halloweenista toivuttuaan.

Kuusenkoristeloistoa Macy’silla.

Jouluun valmistautuminen onkin syytä aloittaa tässä maassa hyvissä ajoin. Ensimmäisenä Yhdysvalloissa vietettynä jouluna jätin tietämättömyyttäni joulukoristeiden hankinnan täkäläisittäin erittäin viimetinkaan. Suuntasin kuusenkoristeostoksille viikkoa ennen jouluaattoa, joka mielestäni on täysin normaali, ehkä jopa aikainenkin ajankohta koristeostoksille. Kaupassa minua kuitenkin odotti karmaiseva yllätys; kaikki joulukoristehyllyt ammottivat tyhjyyttään ja niiden tilalle oli tullut yhtä sun toista tilpehööriä uuden vuoden juhlintaa varten. Kolmannessa kaupassa lopulta onnisti ja sain ostettua kaupan vihoviimeisen joulupallopaketin.

Vahingosta viisastuneena kävin kuvaamassa blogiani varten paikallisia koriste-ihanuuksia Macy’sin tavaratalossa hyvissä ajoin, jo marraskuun puolenvälin tienoilla. Kuvien julkaiseminen tosin tuntui mielekkäältä vasta tänään. Joten, tässä niitä nyt olisi – joulukuusia koristeineen amerikan malliin!

Tämän joulukuusen teema liittynee keijukaisiin. 

Tiedä sitten kuinka jouluista se on?

Tällainen apina on pakko saada omaankin kuuseen!

Yksi kauneimmista kuusenpallukoista ikinä!

Tässä kuusessa roikkui kakkujen lisäksi leivoksia, muffinsseja sekä donitseja. Muuta herkullista tässä kuusessa ei sitten ollutkaan.

Kuuseen voi ripustaa myös metsäneläimiä! Aika ihana!

Tämä kuusi ei esittelyjä kaipaa. Hello, kitty!

Valtavan kaunis enkelikoriste.

Joulukuusi voi olla myös meriaiheinen, ainakin Amerikassa.

Kauppakierrokselta kotiuduttuani postimies kantoi minulle vielä joulukoriste-katalogin. Juuri, kun kuvittelin nähneeni kaiken, löytyi viimeiseltä aukeamalta nämä. Kyllä, ne ovat kuusenkoristeita.

Millaisia kuusenkoristeita meidän kuusessamme sitten on? No, meidän kuusessamme roikkuu palloja. Sellaisia punaisia, tiedättehän.

Kun oma koti vuokralle laitettiin

Suomalainen unelma on oma talo. Tai ainakin oma asunto. Suomalainen haluaa itse päättää mitä kodilleen tekee ja muokata siitä mieleisensä, kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Lopulta myös me kyllästyimme vuokra-asunnon repsottavien kaappien ja väärän väristen seinien tuijotteluun ja liityimme n. 1,2 miljoonan muun suomalaisen asuntovelallisen joukkoon.

Unelmien paritalon puolikas löytyi ensimmäiseltä asuntonäytöltä Tuusulasta, luonnon helmasta keskeltä metsää. Tuo rutkasti potentiaalia vanhojen kuoriensa sisään kätkevä talo tuntui heti omalta. Tässä talossa tulisimme asumaan pitkään eikä kukaan enää koskaan uhkailisi meitä vuokrasopimuksen irtisanomisella. Se oli hieno ja järkevä suunnitelma. Harmi vain, että minä harvoin kuljen järjen kanssa käsi kädessä, ainakaan kovin pitkään. Ja tässä minä nyt kirjoitan blogiani, oman talon sijasta vuokratalon sohvalta.

Palataanpa vielä 3,5 vuotta ajassa taaksepäin. Olimme juuri ostaneet unelmiemme talon. Talon, jossa oli tarkoitus viettää, jos ei nyt loppuelämää, niin pirun monta vuotta kuitenkin. Olimme täynnä intoa ja suunnitelmia, vasarat ja porakone valmiina tositoimiin. Kaadettiin seiniä. Rakennettiin seiniä. Tasoitettiin, hiottiin, maalattiin ja tapetoitiin. Valettiin, laatoitettiin, pakkeloitiin ja saumattiin. Kirottiin, huudettiin, naurettiin ja itkettiin. Pian 160 neliön asunnosta tuli jokainen neliösentti tutuksi.

Tuli kesä, tuli talvi ja tuli taas kesä. Ja remontti senkun jatkui. Parisuhdekin oli tiukilla, vaimolla kun eivät koneet aina pysyneet kädessä niin kuin mies oli ennen talon ostoa kuvitellut. Rakennusmateriaalien ostamisesta tuli oma taiteenlajinsa kaikkine hintavertailuineen ja laskelmineen. Onneksi toinen meistä oli insinööri ja vain toinen taiteilija. Sitten tuli talouskriisi. Se sama kriisi, jonka ei pitänyt koskettaa Suomea. Tuli YT:t ja tuli hätä. Säästöt olivat kaikonneet unelmien kodin rakenteisiin ja miehen työn jatkuminen vanhassa työpaikassa käynyt yhä epävarmemmaksi. Ja remontti sen kuin loisti keskeneräisyydellään.

Kesän mittaan avautui uusi ja yllättävä ovi, osittain tietoisesti, osittain vahingossa. Millä tahansa muulla hetkellä miehelle tarjottu työpaikka Kaliforniasta olisi saanut meidät hyppimään silkasta ilosta, mutta nyt tunnelmaa latisti valmistumaisillaan olevan kodin kohtalo. Lyhyehkön harkinnan jälkeen tarjous kuitenkin osoittautui vastustamattomaksi, omaisuus pakattiin merikonttiin ja aloitettiin vuokra-asunnon etsiminen ison meren tuolta puolen. Lentolipuissa oleva päiväys paljasti, että aikaa remontin loppuun saattamiselle olisi kuusi viikkoa. Enää ei remontoitu kotia itselle, remontoitiin kotia vuokralaiselle.

Kuuden patjalla nukutun viikon jälkeen talo valmistui kuin valmistuikin aikataulussa. Ehdimme nauttia kuudentoista remonttikuukauden jälkeen valmiista kodistamme 14 tuntia ennen kuin lentokone nousi ilmaan ja vei meidät mennessään. Mitä entiselle kodillemme sitten kuuluu nyt? En tiedä. En ole kyennyt käymään siellä sen jälkeen, kun lukitsin oven perässäni lähtiessäni lentokentälle. Sen tiedän, että talonpuolikkaamme etsii uusia vuokralaisia oltuaan vuokrattuna kaksi vuotta ja nykyisten vuokralaisten rakennettua oman kodin. Ja entä sitten me? Me olemme muuttaneet kahden vuoden aikana kolmesti. Tavallista vuokralaisen arkea.

Lilyn kahvikuppihaaste: rakkaudesta muumimukeihin

Oma vastineeni Lilyn kahvikuppihaasteeseen on tietenkin muumimuki. Sain ensimmäisen muumimukini 15 vuotta sitten ensimmäiseltä poikaystävältäni. Se oli vaaleanpunainen Rakkaus-muki. Tuon mukin jälkeen on poikaystävä vaihtunut useampaankin kertaan ja kokoelmiini liittyny noin viitisenkymmentä muuta mukia – osa kaupasta uutena ostettuina, osa kirpputorilta tai huuto.netistä löydettyinä. Tarkasta luvusta en ole enää varma, sillä mukikokoelmani on kasvanut siskoni toimesta sillä aikaa, kun olen asunut ulkomailla.

Mikäpä kuppi sopisi paremmin Kalifornian aurinkoon kuin Seikkailu-muki

 

En tavallisesti käytä muumimukejani ja valtaosa mukeistani onkin säilytyksessä Suomessa, mummolan vintissä suureen pahvilaatikkoon pakattuina. En uskaltanut ottaa riskiä, että yksikään muki olisi hajonnut muuttokuormassa ison meren taakse. Kaliforniassa minulla on mukanani ainoastaan kaksi mukia ja nämä mukit ovat myös käytössä, mutta vain sunnuntaisin.

Vuonna 2009 minusta ja mukeistani tehtiin juttu Iltalehteen. Olen melko varma, että tuo artikkeli sinetöi maineeni kylähulluna. Minulla on myös ärsyttävä tapa kertoa ystävilleni minkä arvoisia muumimukeja heillä on kaapeissaan ja kuinka niiden arvo laskee käytössä.