Yli vuoden kestänyt kodittomuutemme alkaa vihdoin ja viimein olla loppusuoralla, sillä olemme ottaneet merkittävän askeleen kohti omaa kotia. Täysin omasta kodista ei kuitenkaan ole kyse, sillä maailmalla vietetyt vuodet ovat ainakin toistaiseksi karistaneet meistä halun toteuttaa perisuomalaista unelmaa oman talon muodossa. Sinikynällä rustatut nimikirjoitukset paperin alalaidassa oikeuttavat meidät kuitenkin asumaan vuokralla talossa, joka tuntui heti ensisilmäyksestä lähtien kodilta leivinuunineen ja ikkunasta avautuvine jokinäkymineen.
Varsinaiseen muuttopäivään on aikaa vielä reipas kaksi viikkoa, mutta odotan avainten luovutusta jo kuin kuuta nousevaa – siitäkin huolimatta, että varsinainen muuttokuorma saapuu Kaliforniasta vasta syyskuun puolivälin jälkeen ja sitä ennen olisi tultava toimeen sekalaisella Ikeasta ja kirpputoreilta hamstratulla, melko askeettisella tarpeistolla.
Todellisuudessa omassa kodissa tuntuu kuitenkin juuri nyt materiaa houkuttelevammalta ihan muut asiat.
Ajatella, että saan ensimmäistä kertaa 13 kuukauteen tyhjentää matkalaukkujen sisällön vaatekaappiin, täyttää jääkaapin omilla pöperöilläni ja vessankaapit omilla kosmetiikkapurnukoillani. Että saan valvoa niin pitkään kuin huvittaa muita häiritsemättä ja hipsiä sen jälkeen nukkumaan omaan sänkyyn. Aika mieletöntä!
Jännittää. Vähän kuin olisi taas teini ja muuttamassa ensi kertaa omaan kotiin.
Kuvat: Koitelinkoski, Kiiminki. Pari kivenheittoa uudesta kodista.
Talvisia sesonkimukeja.
Tästä mukista se alkoi.
Muumimammalla pitää pokka, vaikka penskat piirtävät seinille.
Pahat mielessä.
Onnenpäivä 