Koti & sisustus

Entinen elämä paketissa

/ A. K. Nikkinen / 9 kommenttia

Yksi aikakausi elämässämme tuli tiensä päähän lauantaina, kun suljimme vanhan kotimme oven viimeistä kertaa. Ehkä kaikki tunteet oli jo kulutettu loppuun, tai ehkä olin vain niin väsynyt kaikesta pakkaamisesta ja siivoamisesta, etten lähtiessäni tuntenut oikein mitään. Tai jos jotain tunsinkin, oli se surun sijaan enemmänkin helpotusta ja vähän iloakin siitä, että tuo pakollinen urakka oli nyt poissa päiväjärjestyksestä ja olemme vihdoin askeleen lähempänä elämän seuraavaa vaihetta, missä ja mitä se sitten ikinä tulee olemaankaan.

Olen aika ylpeä itsestäni, sekä tietysti miehestäni, että olemme selvinneet tästä massiivisesta elämänmuutosprojektista selväjärkisinä, ainakin tähän saakka. Vasta nyt, pari päivää henkeä vedettyäni, alan pikkuhiljaa tajuta, kuinka väsynyt oikeastaan olen. Sunnuntai, ensimmäinen päivä viikkokausiin jolloin ei tarvinnut tehdä mitään, sujui lähinnä sohvalla maaten ja telkkaria katsellen. Ja okei, taisi minulla kyllä olla vähän krapulakin.

Suonette siis anteeksi taukoni bloggaamisesta. Muutamat lukijat ovatkin jo ehtineet hieman huolestuneina kysellä, että mikä on kun ei blogi päivity. Viime viikko oli kuitenkin sanalla sanoen kaaosta. Jäljellä olevan omaisuuden muuttaminen yhteen, itsensä muuttaminen toiseen ja miehen harrasteauton muuttaminen kolmanteen osoitteeseen pitivät kiireisenä päiväkausia. Sain myös kulutettua kokonaista neljä päivää loppusiivoukseen, vaikka periaatteessa olisi kai tarvinnut vain imuroida ja pyyhkäistä pölyt keittiötasoilta. Niiden lisäksi tulin kuitenkin leikanneeksi pihalta puut ja pensaat, kitkeneeksi kukkapenkit, kuuranneeksi lattiat ja jalkalistat, pesseeksi hyllyt ja käsitelleeksi puiset keittiönovet. Mutta olihan se omistajan helpottunut ilme ja takaisin saatu takuuvuokra toki sen arvoista.

Täysin ilman kommelluksia ei muutosta kuitenkaan selvitty. Tai selvittiin sitten lopulta, vaadittiin vain yksi hysteerinen kiukkuitkuraivari urakan päätteeksi. Tajusin yht’äkkiä muuton jälkeen, etten yhtään tiedä missä passimme ovat. Samaan syssyyn huomasin sekä usean tuhannen taalan arvoisten kierrätyskuittien että pankkitunnuksieni olevan kateissa. Olin numeroinut jokaisen muuttolaatikon huolellisesti sekä kirjannut niiden sisällön tarkasti ylös ja ollut muutenkin äärimmäisen järjestelmällinen, mutta onnistuin silti kadottamaan varsin tärkeitä papereita taivaan tuuliin. Hetken hysteerisesti pillitettyäni tajusin kuitenkin vilkaista käsilaukkuni sivutaskuun ja löysin kuin löysinkin koko nivaskan sieltä, varmasta tallesta.

Nyt olemme siis uuden ja jännän äärellä. Emme edelleenkään tiedä olemmeko palaamassa Suomeen, jäämässä tänne vai menossa Balille juomaan halpaa olutta, mutta entinen elämä on nyt kuitenkin paketissa ja uusi vielä avaamatta.

Kuvat: Tyhjä, entinen koti.

Tavaroista luopumisen helppous

/ A. K. Nikkinen / 10 kommenttia

Vaikka viimeaikaiset tapahtumat ovatkin olleet melko lamaannuttavia, on ollut pakko potkia itseään persuksille ja ryhtyä hetimiten järjestelemään mahdollista paluumuuttoa Suomeen.

Aikaisemmissa pitkissä muutoissa on maksumiehenä toiminut aina miehen työnantaja. Niinpä itse ei ole muuttojen eteen tarvinnut – tai edes saanut – laittaa montaakaan tikkua ristiin, sen kun on katsellut päältä, kun kaikki tavarat on pakannut, muuttanut ja purkanut joku muu. Nyt kun mannertenvälinen muutto näyttäisi menevän omasta pussista, on tilanne hieman eri.

Jokaisen laivakontin lisäkuution maksaessa lisää, olemme joutuneet vähentämään omaisuuden määrää merkittävästi. Parin viikon myyntirumban jälkeen on huonekaluista jäljellä enää ruokapöytä tuoleineen, sohvat, sänky, viinitynnyri, vitriini ja yksi pieni lipasto. Takapiha on tyhjentynyt, katos pihakalusteineen on poissa, samoin aurinkotuolit ja ruukkuistutukset. Muuttolaatikoiden määrä on puolittunut myytyäni valtavan määrän erinäistä roinaa pihakirppiksellä ja annettuani loput tavarat hyväntekeväisyyteen.

Tavaramäärää pihakirppiksellä.

Ryhtyessäni valikoimaan tavaroita pidettäviin, myytäviin ja pois annettaviin, ajattelin sen olevan henkisesti kova paikka, mutta toisin kävi. Olo on vain keventynyt tavaramäärän vähentyessä, aivan kuin koko elämässä olisi käynyt pieni muutoksen ja puhdistuksen henkäys.

Vihdoinkin olen saanut laitettua kiertoon hyvällä omallatunnolla kaikki ne tavarat, jotka oli hankittu edellisiin asuntoihin väliaikaisratkaisuina tai jotka pahimmillaan olivat kulkeutuneet Suomesta saakka muuttokuorman mukana kuusi vuotta sitten, eikä niihin sen koomin oltu kajottu. Nyt saivat lähteä taulut, jotka eivät olleet päässeet seinälle enää vuosikausiin, huonekalut, jotka olivat jääneet jälkeen edellisiltä asukeilta, tarjoiluastiat, joita ei lopulta käytetty edes juhlissa sekä petivaatteet ja verhot, joiden kuosista en koskaan oikein pitänyt. Yllätyin itsekin, kuinka paljon ylimääräistä roinaa nurkissa oikeastaan oli, vaikka olen jo vuosia kuvitellut laittaneeni kaiken turhan kierrätykseen.

Tavaramäärää odottamassa kierrätysautoa.

Sen sijaan, että olisin surrut tavaroista luopumista, olen kohdistanut kaiken surun ja yleisen surkeuden ehkä ylitseampuvastikin viherkasveista luopumiseen. Kun eräänä aamuna juoksulenkiltä palattuani huomasin pöydällä nipun seteleitä ja totesin banaanipuuni lähteneen uuteen kotiin, vaivuin puoleksi tunniksi sohvankulmaan itkeskelemään kohtalon kurjuutta. Niin kai se on, että vaikka miten koittaisi olla reipas, löytää pahaolo aina jonkin väylän ulos päästäkseen. Ja hyvä niin. Sen verran koville banaanipuusta luopuminen kuitenkin otti, että mandariinipuun ja orkideat aion antaa ystävilleni ”muka-hoitoon”.

Banaanipuu. Nyyh.

Onneksi ei kuitenkaan ole tarvinnut luopua ihan kaikesta. Olemme päättäneet pitää kaikki laadukkaammat huonekalut, uudemmat astiastot, rakkaimmat sisustustavarat ja kyllä, suuren osan joulukoristeista. Vaikka tavaraa on paljon annettu ja myyty pois, on jäljelle jäänyt takuulla kaikki mitä uuden kodin perustamiseen aikanaan tarvitaan.

Nyt vaan tarvitaan se uusi koti. Tai edes se uusi kotimaa, näin aluksi.

Iloisia perhe- ja muitakin uutisia

/ A. K. Nikkinen / 1 kommentti

Ovikoristeemme päälle majoittautuneen pikkulinnun hautomaprosessi on vihdoin tuottanut tulosta ja pesään on ilmestynyt ainakin kaksi uutta, ilmeisen vaativaa asukasta. Nyt vain odotellaan jännityksellä, että ehtivätkö pikkuiset oppia lentämään ja lähtemään pesästä muuttopäivään mennessä. Homma on nimittäin niin, että hirvittävän asuntonäyttöruljanssin jälkeen olemme vihdoin löytäneet uuden vuokratalon, jonne muutamme tasan kahden viikon kuluttua!

Esittelen uuden kodin paremmin sitten, kunhan ensin hieman asetumme (ja ylipäätään muutamme), mutta sanottakoon jo nyt, että mikään täyden kympin talo uusi kotimme ei ole. Tärkeintä nyt kuitenkin on se, että meillä on katto pään päällä, vaikka se sitten onkin hieman pienempi, pihalta puuttuu uima-allas eikä keittiön ikkunastakaan voi enää katsella vuoria.

Mutta kai kodista lopulta tekee kodin se, että sen sisällä on onnellisia ihmisiä eikä se, että sen pihalla on uima-allas. Eikö vaan?

Ei niin paljon hyvää etteikö vähän jotain huonoakin

/ A. K. Nikkinen / 12 kommenttia

Aika monta kertaa on tullut kitistyä tästä meidän vuokratalosta, milloin on vuotanut ikkunatiivisteet, milloin tullut oven alta sadevesi sisään, tai milloin hajonnut viemäriputki, uima-altaan lämmitin tai takapihan kastelulaitteet. Ja jos nyt ei muuta, niin sitten muurahaiset ovat vaeltaneet sankoin joukoin kohti ruokakomeroita. Mutta silti, tämä talo on tuntunut kodilta, tämä naapurusto omalta, olen rakastunut näihin lenkkipolkuihin ja pyöräilyreitteihin, puhumattakaan salista, jota voisi jo luonnehtia toiseksi kodiksi. Ja mikä tärkeintä, me olemme olleet tässä talossa hyvin onnellisia. Kaikki hyvä päättyy kuitenkin aikanaan, sillä viime viikolla tuli vuokraisännältä viesti, että hän on päättänyt perheineen muuttaa taloonsa takaisin. Neljän seesteisen vuoden jälkeen meillä on nyt alle kaksi kuukautta aikaa muuttaa ulos kodistamme. Voi rutto.

Hei hei, istutukset.

Harmittaa. Ei niinkään kaikki se vaiva, jonka olen nähnyt tehdäkseni tästä kodista mieleisen, vaan se vaiva, jonka tiedän olevan edessä, kun ryhdyn taas rakentamaan kotia uudesta talosta. Harmittaa myös ajoitus, sillä kesälomalle olisi ollut muutakin käyttöä ja nyt vieraammekin joutuvat keskelle muuttohässäkkää. Harmittaa, että viimeisen neljän vuoden aikana alueen vuokrataso on noussut hurjasti. Harmittaa, että juuri kesän kynnyksellä joudumme hyvin todennäköisesti luopumaan uima-altaasta ja minulle niin rakkaasta vuorinäkymästä. Harmittaa, että ehdin juuri istuttamaan takapihallemme kaksi uutta hedelmäpuuta, mehikasveja sekä pensaita ja koska tiedän, että omistaja tappaa ne kuitenkin.

Hei hei, maisemat ja uima-allas.

Yritän tässä kuitenkin olla positiivisella mielellä, vaikka tekisi mieli vaan kirota. Ehkä uusi asuinpaikka tuo mukanaan uusia ihmisiä tai uusia harrastuksia. Ehkä uusi koti ei vuoda sateella ja ehkä siinä on järkevämpi pohjaratkaisu. Ehkä uuden kodin pihalla on valmiina hedelmäpuita ja ehkä sen omistaja pitää talostaan parempaa huolta. Suurin ongelma on kuitenkin se, että siistejä taloja on näin kesällä todella vähän tarjolla ja jokainen vastaantullut, laiminlyöty murju masentaa minua entisestään.

Olo on siis tällä hetkellä hitusen lamaantunut ja olen pahoillani, mikäli se tulee näkymään päivitystahdin hiljentymisenä myös täällä blogissa. Toisaalta, jos kiireeltä ja ketutukseltani kykenisin, saisin kyllä tehtyä asunnonmetsästyksestä varsin surkuhupaisan juttusarjan. Harmi vaan, että niiden pahimpien talojen näytöissä olen ollut niin shokissa, etten ole tajunnut ottaa edes kuvia. Mutta jos ajattelette kokolattiamattoa lapsiperheen vessassa, siis aivan siinä pöntön ympärillä, ja kerrotte mielikuvan vastenmielisyyden viidellä, saatatte ymmärtää ilman kuviakin mistä puhun.

No, eiköhän tämä tästä vielä suttaannu ja iloksi muutu. Toivottavasti teillä muilla on asuntohommat hanskassa.

Tuli kesä kesä kesä, tuli pesä pesä pesä

/ A. K. Nikkinen / 3 kommenttia

Tarkoitukseni oli kertoa road tripistämme seuraavassa postauksessa, mutta kotiin palattuamme huomasin jotain, joka kiiri tärkeysjärjestyksessä heittämällä matkajuttujen edelle.

Kotiin palatessa kaikki vaikutti päällisin puolin olevan kuten ennenkin…

…kunnes säikähdin kuollakseni ovikoristeesta lennähtävää lintua.

Säikähdys oli todennäköisesti molemmin puolinen, sillä pikkulintu oli poissa ollessamme kyhännyt pesän ovikoristeen päälle. Iloista perhetapahtumaa odotellessa.