Menneellä viikolla eräs ystäväni kyseli tämän vuotisen joulusisustuspostauksen perään, joulumieli kun ei kuulemma tule, ellei pääse ihastelemaan lähes neuroottisin ottein aseteltuja joulukoristeitani. Siispä yleisön pyynnöstä, tässä jo perinteeksi muodostunut joulusisustuskrääsäpostaus (ja uusi painajaismainen yhdyssana), olkaa hyvät!

Siinä vaiheessa, kun ripustelin palloja ja vaihdoin verhoja ja petivaatteita kai jo yhdeksättä tuntia, mietin vähän itsekin, että mitä järkeä. Toisin kuin viime vuonna, jolloin tupamme oli täynnä vieraita, vietämme tänä vuonna joulua ihan vain kaksin. Vieraat eivät siis ainakaan ole minulle tekosyy kaikkeen vaivannäköön.

Joulu on aina ollut minulle valtavan tärkeä. Täytyy olla aito kuusi, perhe koolla, hyvää ruokaa, joululauluja ja lahjoja. Sellainen meillä oli joulu silloinkin kun olin lapsi. Ei siihen aikaan tietenkään koristeluja tehty kuten minä teen nykyään, mutta muistan, että äiti vaihtoi jouluksi jouluverhot ja -matot, mummolassa laitettiin kartanon ikkunoihin kyntteliköt ja perheen muusikot soittivat aattona joululauluja. Jo silloin ajattelin, että näin minäkin haluan sitten omaan kotiin laittaa joulua.

Aivan eivät asiat menneet kuten suunnittelin ja siinä aikuisuuden kynnyksellä tuli omasta tyhmyydestä johtuen muutama sellainen joulu, joista ei jäänyt joulumuistoja oikeastaan lainkaan. Joulukuusen virkaa toimitti Ikeasta ostettu fiikus, johon oli ripustettu yksi mäkkäriaterian mukana tullut Coca-Colan mainospallo. Ei ollut joulumieltä, ei varaa ostaa lahjoja eikä voimia laittaa jouluruokaa. Pidin television sammuksissa koko päivän, ettei mikään muistuttaisi koko joulun olemassaolosta. Päätin, että jos vaan suinkin mahdollista, en enää koskaan viettäisi jouluani näin.

Nyt vuosia myöhemmin minä koristelen kotia, soitan pianolla joululauluja, nuuhkin kuusentuoksua, paketoin lahjoja, lähetän joulukortteja, valmistan jouluruokia, hyräilen ja hääräilen ihan vain siksi, että nyt minä voin. Ehkä meillä kaikilla on joku sellainen asia, josta joskus olemme jääneet paitsi ja jota sitten myöhemmin itsellemme hyvittelemme. Joulu on minulle sellainen.

 

Ihanaa ja rauhallista joulun odotusta kaikille ja erikoisterkut Katjalle. Josko se joulumieli sieltä näiden kuvien myötä löytyisi.

Nyt kun sisätiloissa on jouluvalmistelut jo täydessä vauhdissa, oli aika laittaa kesä pakettiin myös takapihan kesähuoneessa, eli amerikkalaisittain gazebossa. Takapihan talviteloille laittoa vauhditti myös tieto päällemme saapuvista myrskytuulista ja rankkasateista, joiden iskiessä ei kesähuoneen verhoista ja taivasalle jääneistä ruukkukukista jäisi paljon jäljelle.

Tuuli yltyy.

Todellisuudessa emme juuri ole takapihalla aikaamme viettäneet enää syyskuun jälkeen. Vaikka vielä tälläkin viikolla aurinko lämmitti yli kolmenkymmenen asteen edestä muutamana päivänä, olen mentaalisesti viettänyt syksyä ja talven ensipäiviä jo hyvän tovin.

Pihan siistiminen jääkööt tauolle talvikuukausiksi.

Ehkä sitä näin suomalaisena on niin tottunut vuodenaikoihin, että pitkän kuuman kesän ja kuivuuden jälkeen sitä alkaa jo vähän etukäteenkin fiilistellä syksyä, odottaa vesisateita, viileitä aamuja ja sitä, että voi heittää hyvästit takapihan kesäkunnossapidolle ja ruukkukukkien nyppimiselle.

Pihavehkeet talviteloilla.

Tätä kirjoittaessani ulkona alkoi ripotella vettä, kolmannen kerran sitten huhtikuun. Yltynyt tuuli riuhtoo avocadopuun oksia ja kasvuaan hidastaneita sitruunanalkuja. Kesähuoneen verhot pyörivät jo pesukoneessa, ruukkukukat ovat katoksen alla turvassa ja gazebon kiinnityspultit on kiristelty myrskytuulten varalta.

Turvassa sateelta.

Nyt pitäisi vielä tilkitä yläkerran vuotava ikkunanpoka sekä tiivistää välipihan ja autotallin ovenalukset, joista vielä viime talvena virtasi sadevesi sujuvasti sisälle taloon. Sitten tässä alkaakin olla kaikki valmiina Kalifornian talvimyrskyihin.

Vuoden viimeinen tomaatti.

Kesä on nyt lopullisesti ohi. Nähdään taas toukokuussa!

Enpä olisi reilut viisi vuotta sitten uskonut, että vielä jonain päivänä istuttaisin pihan perälle avocadopuun. Sen lisäksi, ettei Tuusulan perämetsän kallioisella tontilla olisi avocadopuulla ollut kovinkaan lupaava tulevaisuus, en edes pitänyt avocadon mausta enkä ylipäätään tiennyt kasvaako tuo outo hedelmä puussa vai pensaassa. Mutta niin teki Kalifornia ja meksikolaissävytteinen ruoka tehtävänsä ja tuli päivä, jona löysin itseni lapioimasta kädet rakoilla eteläisen Kalifornian kuivuuden kovettamaan maaperään avocadopuun taimen mentävää monttua.

Itse puun löytäminen ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin ja toisaalta taas sen hankkiminen oli paljon helpompaa kuin uskalsin edes haaveilla. Koska en ensivilkaisulla löytänyt lähikaupoista kuin sitruspuiden taimia, päätin kokeilla onneani internetissä. Ja kyllä vaan, netistä saa näemmä tässä maassa ostettua lähestulkoon mitä tahansa. Sen lisäksi, että olen tilannut Alaskasta poronlihaa ja suunnitellut customoidun jäätelön tilaamista kotiovelle, olen nyt ostanut myös puun internetistä. Miten siistiä! Hintaa puulle kotiintoimituksineen tuli reilut 50 taalaa. Ei paha.

Kun puuntaimi sitten saapui suuressa kuljetuslaatikossa ovellemme, minua varoiteltiin, että puu saattaisi pimeästä laatikkokuljetuksesta suivaantuneena pudottaa kaikki lehtensä. Ensimmäisen viikon puu näyttikin varsin alakuloiselta vaikkei kaikkia lehtiä pudottanutkaan, mutta nyt muutaman viikon jälkeen pienenpieni puuntaimi näyttää jo huomattavasti reippaammalta ja oksissa on näkyvissä pieniä lehdenalkuja. Laatikkokuljetus ei kuitenkaan jäänyt puun ainoaksi alkutaipaleen haasteeksi, sillä jo ensimmäisenä päivänä olivat pihalla vilistävät muurahaiset käyneet syömässä sen ainoat hyvinvoivat lehdet täyteen reikiä. Myrkytysoperaation jälkeen muurahaiset onneksi tajusivat siirtää buffettinsa johonkin toisaalle ja avocadopuuni on saanut jatkaa rauhassa kasvuaan.

Nyt sitten vain odotellaan, että puu juurtuu kunnolla, saa lisää pituutta ja hyvällä tuurilla tuottaa ensimmäiset hedelmänsä jo ensi vuonna. Onkohan se oman pihamaan avocadoista tehty guacamole kovasti erimakuista kuin kaupan avocadoista tehty?