Se alkaa olla huhtikuu käsillä ja kevät lähestyä kovaa vauhtia. Aurinko herättää henkiin kedot ja kukkaset, pikkulinnut laulavat kirkkaasti, luonto vihertää ja muurahaiset vipeltävät esiin koloistaan etsien ruokaa nälkäiselle kansalle. Aina silloin tällöin käy niin ikävästi, etteivät ahneet muurahaiset tyydy luonnonantimiin vaan löytävät tiensä sisätiloihin, ihmisten eväille. Muurahaisongelma ei toki Suomessa ole aivan niin laaja kuin meillä täällä Kaliforniassa, mutta inhoja yhteentörmäyksiä keittiönkaapeissa, kylpyhuoneen nurkissa, parvekkeella ja terassilla tapahtuu Suomessakin aina silloin tällöin. Mutta eipä hätää, ongelmaan on olemassa ratkaisu – E951, yksi tehokkaimmista joukkotuhoaseista mitä muurahaisten keskuudessa tunnetaan.

Arvaatteko mitä kuvassa on? Makeutusainetta kyllä, mutta myös tehokas väline kemikaaliseen sodankäyntiin muurahaisia vastaan.

 

Moni ehkä huomasikin, kuinka joitakin viikkoja sitten kirosin Facebookissa muurahaisten invaasiota kodissamme. Ilmeisesti ulkona riehunut parin päivän mittainen rankkasade sai tuon salakavalan pikkukansan hakeutumaan kuiviin tiloihin ensin talomme seinien sisään ja sitä kautta sisätiloihin. Ensimmäinen muurahaishavainto tehtiin yläkerrassa, kun tapasin yksinäisen muurahaisen seikkailemassa pitkin kylpyhuoneen lattiaa. Koska muurahainen harvoin liikkuu yksin, silmäilin tavallista tarkemmin nurkkia ja lattioita seuraavat päivät ja toivoin, että muurahainen olisi vain kulkeutunut vaatteiden mukana ulkoa tai jotenkin onnistunut eksymään sisätiloihin avoimesta ikkunasta. Seuraava muurahainen löytyikin sitten sängystämme, joskin kuoliaaksi liiskautuneena. Eksymisen mahdollisuus voitiin kuitenkin sulkea pois välittömästi, kun löysin viisi vielä elävää muurahaista seikkailemasta yöpöydän alta. Meneillään oli hyvin harkittu ja suunniteltu isku ihmiskuntaa vastaan. Suihkuttelin makuuhuoneen jalkalistat muurahaismyrkyllä, joka esti kyllä muurahaisia tulemasta sisätiloihin, muttei kuitenkaan estänyt muurahaisia vaeltamasta vapaasti seinän sisällä kohti uusia seikkailuja.

Vuorokautta myöhemmin havahduin keittiöstä kuuluvaan miehen mahtipontiseen kiroiluun. Muurahaiset olivat löytäneet tiensä keittiönkaappeihin ja vaikuttivat olevan sairaanloisen kiinnostuneita likööripulloistamme. Seurasi massiivinen kaapin tyhjennys-, pesu- ja myrkytysoperaatio ja sama rumba toistui eri kaappien osalta aina siihen saakka, kunnes löysin liesituulettimen päältä reiän, josta muurahaiset saapuivat keittiöömme buffet-lounaalle. Itse ongelma ei kuitenkaan ollut vielä poissa. Mikään ei estänyt muurahaisia jatkamasta seikkailuaan seinien sisällä ja etsimästä uutta ulostuloaukkoa sisätiloihin.

Päätin yllättää muurahaiset siellä, missä ne sitä vähiten osaisivat odottaa. Keskitin iskuni niiden omalle tontille, uima-altaan vieressä kiemurtelevalle ja talolle päin johtavalle muurahaispolulle. Aikaisemmilla muurahaishyökkäyksillä olin oppinut, ettei pihamaamme muurahaisia suurin osa perinteisistä muurahaisansoista juuri kiinnostanut. Itse asiassa vain yksi ansa oli ollut niille mieleinen, mutta sitäkin tehokkaammaksi populaationkarsijaksi oli osoittautunut ruokakaupan leivontahyllystä löytynyt makeutusaine –aspartaami. Jos ei tuon hermomyrkyn maine ihmisravintona ole ollut kovin ruusuinen aikaisemminkaan, ei tämä niksi mainetta ainakaan paranna. Aspartaami nimittäin tappaa muurahaisen silmänräpäyksessä.

Tyhjensin muutaman pikkupussillisen aspartaamia muurahaisten kulkuväylän laitamille ja toivoin, että niiden kiinnostus kääntyisi keittiöön pyrkimisen sijaan tuohon valkoiseen jauheeseen. Vielä illalla pulveriröykkiö näytti harmikseni koskemattomalta, mutta mennessäni seuraavana aamuna tarkistamaan hermomyrkyn menekkiä, huomasin sen kostuneen kasteesta ja muuttuneen tahmeaksi. Tästä kostuneesta mössöstä muurahaiset sitten innostuivat! Iltaan mennessä kaksi pussillista aspartaamia oli kadonnut kuin tuhka tuuleen muurahaisten kuljetettua sitä ahnaasti pesäänsä. Pesässä vietetyt ruokaorgiat olivat ilmeisesti tuottaneet tulosta, sillä muurahaisia ei ole sen koomin näkynyt talon lähistöllä. Voinen siis julistaa takapihan muurahaiskommuunin tuhotuksi tällä erää.

On muuten sanottava, että sen jälkeen kun ensimmäisen kerran käytin aspartaamia muurahaisten tappamiseen, on dieetti-limujen juomiseni vähentynyt entisestään. Jos aspartaami tappaa vuorokaudessa kokonaisen muurahaisyhteistön, ei se voi ihan hyvästä olla ihmisellekään.

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkin projektin valmistuttua jää vähän tyhjä ja toimeton olo? Näin kävi itselleni kaiken kiireenkin keskellä, kun sain edellisen ikuisuusprojektin viimeinkin päätökseen. Tuon henkilökohtaista feng shuitani häirinneen epäkohdan viilaaminen kuntoon tuntui lopulta sellaiselta riemuvoitolta, että päätin samantien ryhtyä hoitamaan kuntoon muitakin kodin häiritseviä pikkuseikkoja. Ja niitähän riittää. Näistä ensimmäisenä päätin tarttua keittiön baarijakkaroihin.

Nämä perusamerikkalaiset baarijakkarat ovat siitä hankalat, että ne ovat huonekaluistamme ainoat, jotka eivät ole omat. Näin ollen niiden hävittäminen ei valitettavasti tulisi kyseeseen. Harkitsin pitkään uusien jakkaroiden ostamista ja näiden vanhojen säilömistä autotallin välikatolle, mutta kohtuuhintaisia ja parempia tuoleja ei koskaan tullut vastaan ja lopulta vain sopeuduin elämään susirumien jakkaroitteni kanssa. Sitten eräänä Amazonin verkkokaupassa vietetyn iltapäivän päätteeksi törmäsin baarijakkaranpäällisiin, joilla saisi näppärästi piilotettua ruskeat, loppuunistutut ja rumat päälliset. Hahaa! Ongelma ratkaistu! Viisikymmentä dollaria yhdestä päällisestä tuntui kuitenkin turhan suolaiselta hinnalta ja niin homma vajosi uudelleen suunnitteluasteelle.

Kertonee jotain käsityötaidoistani, mutta vasta pari päivää päällisten löytämisen jälkeen mieleeni juolahti, että nehän voisi teoriassa tehdä myös itse. Minulla tosin ei ole ompelukonetta, mutta ehkä projektin saisi yksinkertaistettua niin, että se luonnistuisi tämmöiseltä poropeukalolta ihan käsipelilläkin.

Siispä suunnittelemaan taktiikkaa ja kokeilemaan teoriaa käytännössä. Ajelin käsityökauppaan ostamaan kangasta, neuloja ja sopivan jämerää lankaa. Mieleiseni kankaan löytäminen osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi, sillä amerikkalaiset suosivat mummolatyylisiä kankaita raikkaiden ja skandinaavisten kuosien sijaan. Mieleinen kangas löytyi lopulta pitkän etsinnän jälkeen poistohyllystä ja hintaa jalanmitalle tuli kokonaista yhdeksän taalaa. Kokonaisuudessaan projekti köyhdytti minua kaikkine tarpeineen noin viidentoista taalan verran. Ei paha, kun valmiit päälliset olisivat maksaneet sen 50 taalaa kappaleelta.

Sitten hommiin! Irrotin jakkaroista päälliset, asettelin ne kankaan päälle malliksi ja leikkasin silmämääräisesti kankaasta riittävän suuret palat tuolien päällystämiseen. Helpointa olisi ollut nitoa kangas istuinosan pohjaan kiinni niittikoneella, mutta projektin edullisuudesta innostuneena halusin tehdä päällisistä helposti sesonkien mukaan vaihdettavat. Niinpä tartuin neulaan ja lankaan, kai ensi kertaa sitten kouluvuosien. Ompelin harvoilla pistoilla kankaan reunat niin, että langanpäistä kiristämällä saa jakkaroiden istuinosat näppärästi pussitettua.

Jotta istuinpäälliset saisi helposti myös irti ja joskus vielä takaisin paikoilleen ilman uutta ompelusessiota, paukutin istuimen pohjaan pari huonekalunaulaa, joiden ympärille kietaisin ja solmin langanpäät kiinni. Siinä on ja pysyy. Ehkä.

Ja valmista tuli! Aikaa tuolien nykyaikaistamiseen kului ostosreissun jälkeen ehkä puolisentoista tuntia ja taas on kotona yksi häiritsevä asia vähemmän. Oliko se sitten sen viidentoista taalan ja menetetyn ajan arvoista? Todellakin! Bonuksena sain itselleni hyvän mielen, koska minä osasin! Minä itse! Hyvä minä!

…jatkoa ikuisuusprojektin ensimmäiseen ja toiseen osaan.

***

Tässä se nyt on. Ilmeen raikastuksen läpikäynyt, vanhan 70-luvun amerikkalaisen omakotitalon vieraskylpyhuone. Inspiraatio lähes alkuperäisessä kuosissaan olevan kylpyhuoneen pintaremontille antoi odottaa itseään noin 2,5 vuotta. Pahoittelin aina vieraillemme kylpyhuoneen rähjääntynytta kaappia ja rauhoittelin, ettei heiltä suinkaan ole hajoamassa maksa, vaan virtsanväriset seinät ne vaan ovat, jotka saavat peiliin katsojan näyttämään keltaiselta. Nyt ei pahoitteluja tai selittelyjä enää tarvita. Vikaa löytyy korkeintaan remontoijan tyylitajusta.

Vessankaapin muodonmuutos käytiinkin läpi jo ikuisuusprojektin toisessa osassa. Tänään esittelen kylpyhuoneesta vielä loputkin, kun maalaukset ovat vihdoin kuivuneet, lattia viimeistelty, matot uusittu, suihkuverho vaihdettu, kaappi täytetty roinalla ja uusi, pakkauksen mukaan eurooppalainen vessapaperiteline on vihdoin saatu kiinnitettyä (avusta kiitos miehelle).

Ennen… ja jälkeen.

 

Tykkäsin kaapinoviin suditusta vihreästä väristä niin paljon, että päätin sipaista sitä myös kylpyhuoneen takaseinään. Vähän kyllä jännitin, kun vanhat keltaiset seinät tekivät peiliin katsojan keltaiseksi, että uusi värivalintani tekisi katsojasta pienen vihreän miehen, mutta maltillisesti käytettynä vihreä väri ei aiheuttanut peilikuvassa kummia vääristymiä. Kaiken kaikkiaan kylpyhuoneen uusi väritys on paljon entistä raikkaampi, muttei kuitenkaan tylsän valkoinen.

Ennen ja jälkeen sekä siivouksen että maalauksen.

 

Nainen sama, maali eri.

 

Arvelin jo projektiin ryhtyessäni, että lattian raikastaminen saumalaastimaalin avulla tulisi tekemään kylpyhuoneen yleisilmeeseen suuren vaikutuksen. Tuo muutos oli kuitenkin vielä radikaalimpi, kuin osasin edes toivoa. Siinä, kun lattia näytti aina likaiselta vaikka se todellisuudessa olisi juuri pesty, näyttää kylpyhuone nyt oikeasti puhtaalta. Maalin valmistaja vakuuttaa, että saumamaali kestää hyvin märillä jaloilla tepastelun sekä pesun, ja kaiken lisäksi hylkii likaa. Tähän en kuitenkaan vielä osaa sanoa juuta taikka jaata. Asia selvinnee sitten aikanaan lattianpesun jälkeen.

Lattia ennen ja jälkeen saumojen käsittelyn (ja seinien maalauksen).

 

Nyt sitten vaan odotellaan seuraavia vieraita. Siihen saakka aion omia uuden hienon vessan itselleni, meikeilleni ja hiustenlaitto-jutuilleni. Kiitos vielä Cougarwomanille, joka meitä muita bloggaajia patisti hoitamaan ikuisuusprojektinsa pois päiväjärjestyksestä! Voin kertoa, että nyt kun pääsin vauhtiin, ei loppua näy. Tämä varsin onnistunut ja hyvin sujunut projekti nimittäin poiki kokonaisuudessaan neljä muuta projektia, joista ensimmäisestä lisää seuraavalla kerralla!

Paikallisille tiedoksi, että käytin laattalattian saumojen elvytyksessä Home Depot -ketjun liikkeistä löytyvää Polyblend grout renew -saumalaastimaalia. Hintaa maalilla on n. 11 taalaa ja se on varsin riittoisaa tököttiä, joskin vaatii pari kerrosta tumman värin peittämiseksi.

…jatkoa ikuisuusprojektin ensimmäiseen osaan.

****

Täytyy sanoa, ettei viimeisen kolmen päivän aikana ole juuri vapaa-ajan ongelmia ollut. Esimerkiksi keskiviikon salivapaapäivälle olin suunnitellut hierontaa, mutta se sitten jäi koska… no, kylpyhuoneremontti. Ja minähän olen sellainen, että kun jotain ryhdytään tekemään, painetaan niska limassa hommia siihen saakka, kunnes tulee valmista. Ja niin ikuisuusprojektini seinien maalaamisineen sekä kaapiston ja laattalattian meikkaamisineen valmistui keskiviikko-iltana, neljä päivää projektin alkamisen jälkeen.

Mutta kurkataanpa miltä se projektin haastavin, rumin ja eniten verkkokalvoja ärsyttänyt kohde näyttää nyt. Eli vessankaappi, olkaa hyvät!

Allaskaappi ennen ja allaskaappi jälkeen A. Sinivaaran kosketuksen.

Tuosta yllä olevasta kuvasta näkee hyvin, kuinka kellertävää kaikesta vanhat, keltaiset seinät tekivät. Nyt kun seinät ovat vaaleat, näyttää kaikki raikkaammalta, myös se peilistä näkyvä omakuva. Värivalinta uudelleen maalatussa kaapissa on varmasti monelle yllätys. Mutta minä rakastan värejä, etenkin luonnonläheisiä sellaisia. Toisekseen tuo vihreä väri tuo vessaan pientä retrohenkeä, joka sopii 70-luvulla rakennettuun taloon paremmin kuin hyvin. Tämä tulee taatusti olemaan niitä värivalintoja, joita kymmenen vuoden päästä kauhistelen kovaan ääneen. Mitä mä oikeen ajattelin?!

Palataanpa hetkeksi projektin alkupuolelle ja siihen kuinka homma lopulta eteni. Matkalle kun mahtui myös muutama mutka ja suunnitelman muutos.

Ei niin kauniisti irronneet kaapinovet.

Ruuvien ja muiden sellaisten ylimaalaamisen pitäisi olla rangaistava teko. Aika pian ovia irrotellessa kävi selväksi, että ruuvimeisseli olisi tässä touhussa yhtä hyödytön kuin syömäpuikot lihanleikkuussa. Vaikka mieheni olikin ilmoittanut heti projektin alussa, että saisin hoitaa remontin ihan itsekseni, tuli hän ilomielin avuksi siinä vaiheessa, kun saranoiden irtisaaminen vaati ruuvimeisseliä järeämpiä aseita. Puolisen tuntia myöhemmin oli mies sadattelun voimalla porannut ruuvit yksi toisensa jälkeen irti ja pääsin pakkeloimaan touhusta syntyneitä vaurioita.

Pakkeloinnit valmiina ja hiontahommat aluillaan.

Jos tämä talo olisi oma, olisin hakannut tuon kaapinkauhistuksen säpäleiksi ja hakenut kaupasta uuden. Mutta koska olemme vuokralla ja vuokraisäntämme on suuressa viisaudessaan ”remontoinut” kylpyhuoneen teettämällä alkuperäisen, puolihappaman kaapin päälle upouuden ja melko hintavankin graniittitason, ei auttanut kuin ryhtyä tekemään paskasta marmelaadia, jos tällainen mainosalan karskea sanonta tähän väliin sallitaan.

Eli ei muuta kuin hionta hommiin. Hioin kosteuden turvottamaa kaapinpohjaa sileäksi sen verran kuin yhdeltä istumalta viitsin. Täydellisen sileä siitä ei tullut, mutta kärsivällisyyteni ei riittänyt sen pidempään hinkata neljäkymmentä vuotta vanhaa lastulevykaappia. Kunhan maalipinta kuivuu viikon pari, asettelen sen päälle amerikkalaiseen tyyliin jonkin vihertävän hyllypaperin.

Inspiraationa värivalinnalle toimi kylpyhuoneen vanhat käsipyyhkeet.

Ensimmäinen värikokeilu.

Maalasin kaapinoviin aluksi solmuun kietaistulla rätillä kirjavat, eläväiset etulevyt, mutta paikalleen laitettuna ne näyttivät kokonaisuuteen verrattuna liian levottomilta, vaikka idea kiva olikin. Maalaamisessa on onneksi se mukava puoli, että suunnitelmaa voi aina muuttaa lennosta. Niinpä päädyin maalaamaan kaapinovet tasaisen vihreäksi ja olen lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen!

Voi kuinka se onkaan vihreä!

Ovi aukeaa ja sulkeutuu nätisti.

Uudet, miehisin ottein asennetut saranat.

Kaivoin kaapin kätköistä mustat, reilu pari vuotta aikaisemmin ostetut saranat (kyllä, projekti on ollut suunnitteilla jo tovin…) ja mies lupautui avustamaan niiden asennuksessa. Ilmoitin kyllä, että voisin yrittää arpoa ne paikoilleen itsekin, mutta mies sanoi, että lopputuloksen kannalta on ehkä parempi, että homma hoidetaan insinöörimäisellä tarkkuudella. Nämä ovat niitä hetkiä, kun olen erittäin tyytyväinen naituani miehen, joka tarpeen vaatiessa rakentaa perheelle talon vaikka paljain käsin.

Huomaatteko muuten, että myös lattia on melkoisen erinäköinen!

 

Säästetäänpä jotain nähtävää vielä projektin kolmanteen ja viimeiseen osaan. Silloin näette kylpyhuoneen kokonaisuudessaan, kunhan ensin Postikusti kantaa minulle uuden vessapaperitelineen sekä suihkuverhon ja -maton.

Sitä minä vaan tässä mietin, että kun hommaan meni oikeasti vain neljä päivää, niin miksi ihmeessä en tehnyt tätä jo paljon aiemmin?