Kulttuurierot

Laittomat munat

/ A. K. Nikkinen / 16 kommenttia

Näin keväisin sitä aina pysähtyy ihmettelemään, että kuinka sitä onkaan selvinnyt hengissä jo kolmestakymmenestäkahdesta eletystä pääsiäisestä. Nopeasti laskettuna olen nimittäin popsinut elämäni aikana pitkälti toistasataa Kinder-munaa. Ja että mitäkö siitä sitten? No sitä vaan, että amerikkalaisten viranomaisten mielestä Kinder-munat ovat niin vaarallisia, että ne ovat kiellettyjä koko USA:ssa.

Kielto juontaa juurensa aina vuoteen 1938 saakka, jolloin USA:ssa kiellettiin karkkien ja lelujen kytkykaupat. Nykyisin laki on kuitenkin höllääntynyt jo sen verran, että karkin ja lelun kytkykauppaa saa olla, kunhan lelut ovat turvallisia kaikenikäisille lapsille. Kinder-muniin on kuitenkin pienten osiensa vuoksi asetettu kolmen vuoden ikäraja ja näin ollen ne ovat sekä laittomia että vaarallisia.

Munanhimo on kuitenkin amerikkalaisilla kova, sillä onhan Kinder suklaineen ja kivoine leluineen jotain aivan muuta kuin maassa muutoin olisi tarjolla. Salakuljetettujen Kinder-munien takavarikointiluvut ovatkin hurjaa luettavaa; tulli- ja rajaviranomaiset takavarikoivat laittomia Kinder-munia vuosittain noin 25 000 kpl. Pelkkä munan luovutus valtiolle ei kuitenkaan vielä riitä. Laittoman Kinder-munan salakuljettamisesta kun voi saada sakkoa peräti 2500 taalaa per muna.

Oikeasti.

Sakkojen määrästä onnellisen tietämättömänä rahtasin Australiasta tuliaisina peräti kolme laitonta munaa amerikan maalle. Periaatteessa olisin siis saattanut tempauksellani saada jopa 7500 taalan sakot. Täytynee ennen jutun julkaisua hankkiutua munista eroon, ettei vaan tieto laittomasta tavarasta kiiri viranomaisten korviin. Voin jo sieluni silmin nähdä paikallislehden kohuotsikot: ”Ulkomaalaistaustainen nainen syyllistyi törkeään salakuljetukseen. Kotietsinnässä löytyi kolme laitonta pääsiäismunaa”.

ps. Paljonkohan noista Kindereistä kannattaisi pyytää katukaupassa?

Suomi, osavaltio Euroopassa

/ A. K. Nikkinen / 24 kommenttia

Näin ulkosuomalaisena sitä on jo tottunut vähän hassuihinkin kysymyksiin omasta kotimaastaan. Ja mikäs siinä, mukavahan se vaan on, että amerikkalaisia kiinnostaa minkälaisista oloista minä keskuuteensa olen tupsahtanut, mitä meillä syödään ja juodaan, mistä jutellaan, teille vai meille, mitä maksaa ja onko sinne pitkä matka.

Mutta sitten on niitä sankareita, jotka jostain kumman syystä kuvittelevat, että jos on Suomesta, sitä tuntee koko Euroopan kuin omat taskunsa. En keksi tähän muuta syytä kuin oletuksen, että joko a) mittasuhteet itäisellä pallonpuoliskolla ovat jotenkin lyhyemmät kuin lännessä, b) ehkä Suomi onkin osavaltio Euroopassa tai c) suomalaiset nyt vaan ovat harvinaisen tietäväistä kansaa. Kysy ihan mitä vaan, maasta kuin maasta, kyllä suomalainen tietää.

Tästä esimerkkinä jokunen viikko sitten käyty keskustelu:

Amerikkalainen: Hei sähän olet Suomesta?
Minä: Juu
Amerikkalainen: Siistii! Mä aion mennä keväällä Ruotsiin, mihin mun kannattaa mennä siellä?
Minä: En mä tiedä. En mä oo käynyt kuin muutaman kerran risteilyllä Tukholmassa.
Amerikkalainen: !!??!?! Pitääks sinne mennä laivallla…?

En sitten viitsinyt lisätä, että joskus 80-luvulla Haaparannasta sai kyllä ihan hyvää pizzaa. Ties vaikka olisi innostunut ja pian yrittänyt uida sinne. No, keskustelu jatkui vielä pari päivää myöhemmin ja pääsin vahvistamaan tyhmän suomalaisen mainetta entisestään:

Amerikkalainen: Mä ajattelin mun matkalla pysähtyä myös Lontoossa. Tiedätkö jotain hyvää pubia siellä?
Minä: Siis Lontoosta vai? Ööö….en.
Amerikkalainen: No kai sä nyt jonkun tiedät, joku tavallinenkin käy.
Minä: En mä oikeasti tiedä. Mä en oo koskaan käynyt Lontoossa.
Amerikkalainen: ?!?!?? Siis miten niin et ole…?

Jenkin kummastellessa tietämättömyyttäni, teki mieli jo vähän polkea jalkaa (ei omaani). Enhän minäkään piru vie oleta, että länsirannikon jenkki tietää edes keskinkertaista baaria oman maansa itärannikolta. Ilmeisesti ne mittasuhteet vaan muun maailman osalta hämärtyvät jos asuu suurvaltakuplassa, josta suuri osa ihmisistä ei koe edes tarvetta poistua kuin öljyn perässä. Pisteet kuitenkin siitä, että hän oli aikeissa matkustaa maan rajojen ulkopuolelle. Saattaa vielä hämmästyä löytämästään.

Onneksi nämä tällaiset keskustelut paikallisten kanssa eivät ihan jokaviikkoisia ole, mutta aina silloin tällöin sitä joutuu kyllä puistelemaan epäuskoisena päätään. Minulta on aikaisemmin tiedusteltu mm. bussimatkailusta Italiassa, Saksan hintatasosta ja että puhunko norjaa, kun kerran olen Suomesta. Tässä ollaan nyt selvästikin tilanteessa, jossa jenkki manaa suomalaisen sivistymättömyyttä, koska en tiedä kysymyksiin vastauksia ja minä taas ärsyynnyn jenkin sivistymättömyydestä, kun edes kyselee moisia.

Mitkäs on parhaat palat mitä teiltä on kysytty?

Suomalaisen tunnistaa aina

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Tiedättekö sen tunteen, kun olet juuri Teneriffan auringon alla asettunut mukavasti hotellin aurinkotuoliin ja näet horisontissa allasaluetta kohti vaappuvan miehen. Hotellin varjoista valoon tullessaan pistät merkille saapujan ravunpunakat kasvot, sandaaleihin tukitut sukat, maantienharmaan tukan sivujakauksineen ja aamuolutta tiukasti puristavan suuren kouran. Kas, toinen suomalainenhan se siinä.

Ei suomalaisen paikantaminen väkijoukosta ole toki aina näin helppoa, mutta jostain kumman syystä sen maailmalla liikkuvan kanssasuomalaisen vaan tunnistaa. Toisinaan en osaa edes sanoa, miksi se joku kaupan kassajonossa tai lentokoneen takarivissä näytti suomalaiselta, mutta hitsit, jotain tuttua ja isänmaallista siinä kaverissa silti oli.

Olen aina toisinaan tuijottanut peiliin ja mietiskellyt, että mikähän se meidän suomalaisten yhteinen, tunnistettava piirre oikein on ja onkohan minullakin se? Nämä jenkit veikkaavat minua aina ensimmäisenä venäläiseksi tai saksalaiseksi ja kun sitten kerronkin olevani Suomesta, he pyöräyttävät silmiään ja toteavat, että luulivat suomalaisten olevan vaaleampia. Niin minä sitten olen kuvitellut, että olen jäänyt isossa jaossa ilman tuota suomalaista tunnistettavuus-geeniä ja tyytynyt kohtalooni näyttää venäläisen ja saksalaisen risteymältä.

Eilen sitten tapahtui jotain, mikä muutti käsitykseni sekä omistani että kaikkien suomalaisten geneettisistä piirteistä täysin.

Olimme suomityttöjen kesken salilla, tukevasti roikkumassa ylätaljasta painojen jatkeena, kun puuhasteluamme aikansa katsellut mies tuli yllättäen juttusille. Olin ällikällä lyöty, kun hän ensimmäisenä kysyi, että olemmeko mahdollisesti Suomesta. Oli nimittäin ensimmäinen kerta viiteen vuoteen, kun kukaan arvaa alkuperäni oikein. Ajattelin tietysti heti, että hän tunnisti suomen kielen syystä tai toisesta, mutta asiaa tiedusteltuani sainkin varsin yllättävän vastauksen.

Kun te suomalaiset olette niin kookkaita ihmisiä.

Suomalaisen tunnistaa vaikka varjokuvasta.

Ai sekö se yhteinen piirre olikin! Ei seitinohut, maantienharmaa tukka, ei kaukana kotoa paistavan auringon paahteessa punakaksi muuttunut nahka, eivät pienet ja terävät kasvonpiirteet, eivät Marimekon vaatteet eikä Hankkijan lippis, vaan ruumiinrakenne. Me suomalaiset olemme jättiläiskansaa.

Hiljalleen se suomalainenkin amerikkalaistuu

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Se alkaa muuten ihan näinä päivinä olla meikäläisellä viisi vuotta täynnä Amerikan maalla ellostelua. En tiedä olenko lopulta oppinut vuosien aikana paljoakaan tai tullut hullua hurskaammaksi, mutta ainakin joitain periamerikkalaisia juttuja olen onnistunut puolivahingossa omaksumaan. Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että:
• Ihan vakavissani katselen talveksi talvikenkiä, vaikka kylmimpienkin talvikuukausien aikana päivän ylin keskilämpötila pyörii siellä parinkymmenen tietämillä, plussan puolella. Mutta kun… no, äh, joulukuuhan on talvikuukausi. En ehkä voita pystejä parhaiten pukeutuvana, mutta silläkin uhalla aion kalifornialaiseen tapaan yhdistää talvisaappaat liian lyhyisiin farkkushortseihin. Kuten nykynaisen sananlasku sanoo, sen minkä takamuksessa jäähdyttää, sen varpaissa lämmittää.

• Saksin talteen mainoslehtisistä kaikki käyttökelpoiset kupongit. Näin voin säästää seuraavassa kauppalaskussa jopa parikymmentä senttiä! Sen verran olen kuponkien hamstraamiseen hurahtanut, että vaihdoin suurempaan lompakkoon jossa on oma lokerikkonsa niin kananmuna- kuin sushi-ravintolankin alennuskupongeille. Kuponkeilu (vapaa suomennos sanasta couponing) on täällä Yhdysvalloissa kuulkaatotista hommaa.

• En koskaan vastaa puheluihin tuntemattomista numeroista. Jos en tunnista puhelimessa vilkkuvaa numeroa, annan puhelun mennä vastaajaan, sillä linjan toisessa päässä on aina puhelinmyyjä. Kun toteutin samaa oppia Suomessa käydessäni, missasin sekä lääkärin, terveydenhoitajan että parin ystävänikin puhelut.

• On ihan ok jonottaa ihan hemmetin kauan. Jos jotain täällä Yhdysvalloissa oppii, niin ainakin kärsivällisyyttä. Jonottamisen kulttuuriin opetetaan heti maahan saapuessa, kun maahantulotarkastuksen jonossa vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Eikä jonottaminen jonottamalla lopu. Sitä enemmän on huvia tiedossa, mitä pidempään aiot maassa viihtyä. Oivallisia paikkoja itsekurin ja kärsivällisyyden harjoittamiseen tarjoavat kaikki julkiset virastot, moottoritiet, kauppakeskukset ja nähtävyydet.

• Shoppailu on ajanvietettä. Uskottavan O.C.-kotirouvan tavoin saatan helposti viettää vaikka koko päivän ostarilla vaatteita, kodin krääsää, kenkiä ja laukkuja hipelöiden. Koska tavallisen kuolevaisen varannot eivät sitä salli ja koska minulla oikeastaan on jo kaikkea mitä tarvitsen, en läheskään aina osta mitään. Mietin tässä vain, että missäköhän vaiheessa ne alkavat läheisessä vaatekaupassa epäillä minua hämärähommista, kun pyörin hyllyjen välissä tuntikausia, sovitan puolta liikkeen vaatteista ja poistun yleensä muualta kuin kassan kautta.

• Ylinopeutta ajaminen. Kukkahattuiset kääntäkööt katseensa nyt muualle, mutta huristelen ylinopeutta sekä moottoripyörällä että autolla lähes aina. Syytän tästä paikallista ajokulttuuria, jossa kaikki kiinalaisia mummoja lukuunottamatta ajavat enemmän tai vähemmän yli rajoitusten. Kaikki on siis hyvin niin kauan, kun kaikki ajavat ylinopeutta saman verran ja kaikki taas huonosti, jos yksi porukasta ajaa rajoitusten mukaisesti.

• O niin kuin Oprah. Ehkä noloin paljastus ikinä, mutta minulle tulee kestotilauksena O, The Oprah Magazine. En sentään katso Oprah Showta televisiosta, mutta tuon talk show -kuningataren lehti on ihan oikeasti viihdyttävää ja asiapitoistakin luettavaa, kunhan suhtautuu pienellä varauksella dr. Philinnimikkopalstaan.

 

Montakohan vuotta lisää tarvitaan, että teen ensimmäiset TV-Shoppailuni? Milloinkohan menen katsomaan paikan päälle Oprah Shown kuvauksia? Entä milloin opin pitämään Hersheyksen suklaasta ja joko ensi vuonna uskallan viedä uusille naapureille omenapiirakan? Maltan tuskin odottaa mitä USA tekee minulle tulevina vuosina. Alamäki on alkanut.

Havaintoja Suomessa III

/ A. K. Nikkinen / Jätä kommentti

Vasta muutamia päiviä Suomessa ja Pohjois-Pohjanmaalla oltuani, olen jo ehtinyt tehdä yhden jos toisenkin havainnon Suomesta sekä suomalaisuudesta ja todennut tämän tästä puoliääneen itsekseni, että ai näinkös tämä olikin.


Muun muassa seuraavat pikkujutut ovat viime päivinä pistäneet silmääni:

Naisten lyhyet hiukset
Jo lentokoneessa matkalla Tukholmasta Helsinkiin pistin merkille, että varsin monella keski-ikäisellä, ja nuoremmallakin naisella on lyhyet hiukset. Ja mitä pohjoisemmaksi ja syvemmälle Suomeen olen matkannut, sitä yleisemmäksi lyhyt tukka on naisilla käynyt.

VR:n hinnat
Lentomatkustamisesta puheenollen, ei tarvinut montaa kertaa miettiä, että lentäisinkö Helsingistä Kajaaniin vai matkaisinko samoille leveyspiireille junalla. Jos lentomatka ja junamatka maksavat saman verran, mutta lentäen on perillä viisi tuntia aiemmin, on valinta aika selvä.

Puheliaisuus
On kyllä ihan höpöhöpö-puhetta, etteikö suomalaiset muka saisi suutaan auki. Olen viritellyt tuntemattomien ihmisten kanssa keskustelua niin kaupassa kuin huoltoasemallakin ja vieläpä ihan hyvällä menestyksellä.

Hyttyset
Kyllähän minä muistin, että etenkin kotikonnuilla metsän keskellä olisi hyttysiä, mutta että näin paljon! Pikainen kuvaussessio aamutuimaan ulkosalla ilman hyttysmyrkkyä johti kymmeniin hyttysenpistoihin viidessä minuutissa. Lenkillä taas ei voi hidastaa vauhtia alle 10 km/h, tai hyttyset, mäkäräiset ja paarmat syövät hetkessä elävältä. Kesän trendikkäin tuoksu onkin OFF.


Ovet avautuvat väärään suuntaan
Kun on viisi vuotta totutettu siihen, että kaikki ovet aukeavat sisäänpäin, on minulla ollut Suomessa melkoisia vaikeuksia kulkea ovista. Erityisen hankalaksi paikaksi ovat osoittautuneet julkiset vessat, joihin yritän aina rymistellä sisään työntämällä ovia sisäänpäin.

Vesijohtovesi
En voi kylliksi hehkuttaa sitä, kuinka ihanaa on juoda vettä suoraan hanasta eikä se maistu eikä haise miltään, ainakaan täällä maalla. Ja kuinka pehmeä tukasta tulee, kun sen pesee suomalaisella vedellä!

Vihanneksien ja hedelmien punnitseminen
Jep, minä olen juuri se törppö, jonka takia kassajono jumiutuu, koska olen taas kerran unohtanut punnita tomaatit ja kurkut valmiiksi vihannesosastolla.

Suomimusiikki
Nyt ihan oikeasti. Mikä tätä suomimusiikkia oikein vaivaa? On melkolailla sama onko kappaleen sanoma iloinen vai surullinen, on sävel aina melankolinen ja saa biisin kuulostamaan lähinnä hautajaisvirreltä. Ja sitten nämä juomalaulut, joissa juodaan, remutaan, rellestetään ja juodaan lisää. Ei me hei näin synkkiä olla!


Ahtaat parkkihallit
Voi ahdistus, kuinka vähän tilaa Oulun Stockmannin parkkihallissa oli ruuvata autoa parkkiin. Ahtaat ajoväylät, typeriä tolppia ripoteltuna sinne tänne ja naurettavan kapeat parkkiruudut. Okei, ehkä tässä tulee esille se ero, kun on ajanut Suomen sijaan ajokortin Yhdysvalloissa eikä liian pieniin väleihin parkkeeraamista ole tarvinut harjoitella. Mutta silti. Ahdistava, ahdistava kokemus.

Nopeusrajoitukset
Kaasujalkani on Yhdysvalloissa muuttunut melkoisen raskaaksi eikä se millään meinaa kevetä suomalaisiin lähiönopeuksiin sopivaksi. Toivottavasti kuitenkin opin ennen kuin joudun esittelemään Kalifornian lisenssiäni paikalliselle miliisille.

Tienviitat
Kuulun GPS-laitteita vastustaviin ihmisiin ja katson mieluitenkin koordinaatit etukäteen Google mapsista ja suunnistan sen jälkeen perille kadunnimien perusteella. Oulun keskustan laitamilla tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä kaikissa tienviitoissa luki kadunnimien sijaan paikka, jonne kyseinen tie vie. Pelkkä KESKUSTA 2 -kyltti yksin ei paljon lämmitä jos ei ole keskustaan matkalla.

 

 

Kurkkaa viime vuosien havainnot täältä ja täältä.