Havaintoja Suomessa

Ensimmäinen vuorokausi Suomessa on nyt takana. Kalifornian kuivuuden ja paahteen jälkeen kaikki kesäisessä Suomessa näyttää niin vihreältä ja vehreältä eikä tänä aamuna kesken aamulenkin yllättänyt tihkusadekaan harmittanut. Muutamia muitakin sekalaisia havaintojakin olen vuorokauden aikana ehtinyt tekemään.

Päivän asu: kumisaappaat.

 

– Täällähän onkin ihan lämmintä, jopa silloin, kun sataa vettä! Ja nämä valoisat kesäillat, ihanaa!

– Onpa pitkästä aikaa mukava jutella tuntemattomien ihmisten kanssa suomeksi. Ja jee, ihmiset osaavat lausua nimeni oikein!

– Helsingin rautatieaseman ovesta kahden matkalaukun, repun ja ison käsilaukun kanssa ulos pyrkiessäni ja lopulta ikävästi oveen väliin jäätyäni, kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei tarjoudu auttamaan. Kiukuttaa.

– Saan tuntemattomalta naiselta halauksen junamatkan päätteeksi. Hän myös auttaa toisen matkalaukuistani ulos junasta.

– Junissa on ilmainen, langaton nettiyhteys…! Lähitulevaisuudessa häämöttävästä Helsinki – Vihanti -junamatkasta tuli juuri paljon miellyttävämpi.

– Kaukojunissa on ihan ok juoda alkoholijuomia. Itse asiassa samassa vaunussa olleista ihmisistä n. 80 % osti itselleen kaljaa tai siideriä tarjoilukärrystä.

– Kas, puistoissakin juodaan kaljaa. Siis muutkin kuin puliukot.

– Mutta mitä hittoa, ruokakaupasta ei saa viiniä ja sitä paitsi ne menevät yhdeksältä kiinni.

– Lisäravinnekaupassa tajuan, etten tiedä mikä etsimäni aine on suomeksi. Lopulta kun tiedän, sitä ei löydy valikoimasta.

– Teinitytöt kiroilevat kamalasti. Jotenkin hävettää niiden puolesta.

– Juoksulenkin ainoa ylämäki on nousu alikulkutunnelista.

Suomenpystykorva on erinomainen, väsymätön lenkkikaveri.

 

– Vastaantulijat näyttävät hassua naamaa jos niitä tervehtii tai niille hymyilee.

– Mummolan jääkaapista löytyi maksamakkaraa, nam! Olin unohtanut koko maksamakkaran olemassaolon.

– Maksan kokonaisesta grillibroilerista lähes 8 euroa. Maksan siitä kotona 4 taalaa.

– En löytänyt ensimmäisestä Citymarketista haluamaani maapähkinävoita. Kysyn myyjältä apua, englanniksi.

– Niitä uusia jäätelömakuja on tullut paljon enemmän, kun uskalsin edes kuvitella.

– Dieetti on pakko rikkoa, kun viinerin kutsuhuuto kahvilassa käy vastustamattomaksi.

– ED-energiajuoma on karmean makuista.

Marjoja voi syödä suoraan pensaasta. Ja kohta omeniakin.

 

Mitähän kaikkea huominen tuo tullessaan?

Rakastan sinua yhtä paljon, kuin ostamassasi timanttisormuksessa on karaatteja

Korumainoksia toisensa perään, sormuksia, kaulakoruja, korvakoruja, toinen toistaan suurempia timantteja.Rakkaani, tiedäthän, että ystävänpäivänä rakkautesi mitataan karaateissa?

Yhdysvaltojen televisiossa on alkanut ystävänpäivämainonnan loppukiri. Mainoksista joka toinen kehoittaa osoittamaan puolisolle vilpitöntä rakkautta toinen toistaan kalliimpien korujen muodossa. Kyllähän tyhmemmänkin miehen tulisi tietää, että uusi timantein koristeltu kaulakoru on parasta, mitä rakkaallesi voit tänä ystävänpäivänä antaa. Eikä rahalla ostetun rakkauden osoittaminen suinkaan jää tähän. Pitääkseen vaimonsa tai tyttöystävänsä tyytyväisenä, tulee miehen muistaa häntä karaatein niin syntymäpäivänä, hääpäivänä, kihlajaispäivänä kuin ensitapaamisen vuosipäivänäkin. Pikaisesti laskettuna uusia koruja tulisi siis kertyä lippaaseen vähintään viisi vuodessa.

Ihanaa rakas! Sun täytyy rakastaa mua tosi paljon, kun ostit mulle tän sormuksen, jolla olisimme ruokkineet nelihenkisen perheemme seuraavat 12 kuukautta!

En ole koskaan saanut mieheltäni ystävänpäivälahjaa materian muodossa, joten on vaikea sanoa hyppisinkö onnesta saadessani pikkuauton hintaisen timanttisormuksen, kottikärryllisen tulipunaisia ruusuja ja viidentoistatuhannen kalorin suklaarasian. Sen sijaan yhteisen ajan järjestäminen illallisen tai viikonloppuloman merkeissä osoittaisi todellista rakkautta – haluan viettää aikaa sinun kanssasi, en ostaa sinua.

Aiotko sinä antaa puolisollesi tänä ystävänpäivänä korttia kummempaa? Petytkö, jos et itse saa ystävänpäivälahjaa? 

Vaalipäivän suurin tapahtuma – Super Bowl

Samana päivänä, kun Suomessa varusteltiin kisakatsomoa kuntoon vaalivalvojaisia varten, täällä Amerikassa keskityttiin vuoden suurimman urheilutapahtuman, Super Bowlin, eli amerikkalaisen jalkapallon mestaruusottelun seuraamiseen. Tarkoitukseni oli blogata tästä suomalaisittain ehkä maailman tylsimmästä urheilulajista ja sen loppuottelusta, joten soluttauduin mukaan autenttisimpaan mahdolliseen kisakatsomoon, umpijenkin naapurin kotisohvalle.

Kyseessä oli ensimmäinen jenkkifutis-peli, jota olen eläissäni katsonut. Seurattuani hetken aikaa isojen, rumien miesten törmäilyä toisiinsa tajuamatta miksi ja mihin he ovat oikeastaan pyrkimässä, kysäisin lopulta vierustoveriltani mikä pelin kantava idea oikein on. Vierustoverini selitti hyvän tovin viivoista, heitoista, törmäilystä, juoksemisesta ja minulle liian monimutkaisesta pisteidenlaskusta. Perusteellisen sääntöselvityksen jälkeen touhu näytti minusta edelleen aivan yhtä järjettömältä, kuin aikaisemminkin. Kenttä täynnä olkatopattuja, sukkahousuihin pukeutuneita miehiä, jotka juoksentelevat ympäriinsä pyyheliina lanteille kiinnitettyinä toisiinsa törmäillen. Ottelun päätyttyä ainoa asia, jonka lajista opin, oli että kentällä on kahdenlaisia pelaajia – niitä, joilla on aivot ja niitä, joilla ei.

Urheilulajin käsittämättömyyden huomioon ottaen on uskomatonta, että viime vuonna Super Bowlia seurasi jopa 111 miljoonaa ihmistä. Satayksitoistamiljoonaa! Näillä luvuilla suomalaiset vaalivalvojaiset taisivat jäädä katsojamäärässä tänään kakkoseksi, melko kirkkaasti. Ei siis ihme, että ottelun keskellä olevasta televisiomainostilasta saa keskimäärin pulittaa huimat 3,5 miljoonaa dollaria ja mainoskatkoja on ottelun väliin tungettuna aina viiden minuutin välein. Loppujen lopuksi mainoskatkot nousivatkin ottelun parhaaksi anniksi, sillä näihin jättibudjetin televisiomainoksiin oli todella panostettu pienen elokuvan verran. Mainoskatkojen lisäksi itse ottelua parempaa viihdettä oli, kun väliajalla esiintymislavalle nousi itse Madonna. Valtaisan shown ympäröimänä hän esitti hyvän koonnin kappaleistaan uransa eri vaiheilta. Eikä voi valittaa. Madonna oli silminnähden innoissaan saamastaan esiintymispestistä, joka omien sanojensa mukaan oli yksi hänen uransa tähtihetkistä.

Mitä sitten kertoisin itse pelistä? No, Giants voitti mestaruuden. En tiedä miten tai miksi, sillä en edelleenkään ymmärrä tuosta hölmöstä urheilulajista tuon taivaallista, mutta meininki kotisohvakatsomossa oli hyvä. Mutta kuka ne presidentinvaalit voitti ja miksi? Entä kuka esiintyi vaalivalvojaisten väliajalla? Mikko Alataloko?

Kehukaa toisianne

Eräällä aamulenkillä liikennevalojen vaihtumista odotellessani, pysähtyi risteykseen auto, jonka ratista kohtuullisen söpökasvoinen poika huusi minulle: ”You’re so beautiful, I love you!” . Okei, vaikka kommentti olikin tilanteeseen suhteutettuna räikeän yliampuva, sai se minut silti hymyilemään typerästi loppulenkin ajan. Ja tuskinpa hänen tarkoituksensa oli kommentillaan muuta savuuttaakaan, kuin hyvää mieltä. Voi nimittäin olla, että siinä vaiheessa lenkkiä en erityisen hymyileväiseltä näyttänyt.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun täysin tuntematon henkilö pysäyttää minut kadulla tai kaupassa ja sanoo jotain, joka saa hyvälle tuulelle. Viime viikolla kaupassa myyjä ilmoitti, että minulla on kaunis hymy. En olisi uskonut moista kommenttia saavani näillä hampailla, varsinkaan, kun en edes ostanut mitään. Tai kun yökerhossa nainen tuli kehumaan asuani. Hyvänen aika, vanhojen muistikuvieni mukaan nainen on naiselle peto, varsinkin näissä paikoissa, joissa kehujen sijaan on totuttu vastaanottamaan vihamielisiä mulkaisuja. Muita esimerkkejä kauniista sanoista ja huomionosoituksista olisi vaikka kuinka paljon. Olen todennäköisesti tullut kahden ja puolen vuoden aikana kehutuksi aina varpaankärjestä viimeiseen hiustupsuun saakka.

Se muutamaa ystävällistä sanaa seuraava iloisuudentunne on rohkaissut myös minut, juron suomalaisen, toimimaan samalla tavalla. Aina, kun näen jonkun jalassa kauniit kengät, joita normaalisti tyytyisin ihailemaan turvallisen välimatkan päästä, hihkaisen kenkien kantajalle, kuinka hänen kengistään pidän. Samoin jaan estottomia kehuja laukuista, vaatteista tai vaikka hiuksista. Jopa liikenteessä saatan peukkuani kohottamalla ilmaista, mikäli kanssa-autoilijan menopeli silmääni miellyttää. Kehua seuraava hymy ja kiitos tekevät omastakin päivästä aurinkoisemman.

Juron ja alkukantaisen suomalaisen mielestä tämä voi olla juuri sitä amerikkalaista pinnallisuutta, josta kovaan ääneen kotipuolessa varoitellaan. Eihän ne mitään tosissaan puhu. Oli miten oli, kateellisen mulkoilun ja supattelun sijaan valitsisin milloin vain ystävälliset sanat.

Kokeilkaapa jakaa tätä toimintamallia myös siellä Suomessa! Ja naiset, seuraavan kerran, kun toinen nainen baarissa mulkaisee sinua vihamielisesti, kehu hänen tukkaansa, olipa se miten kamala tahansa, ja katso mitä tapahtuu.

Kulttuurishokkeja Yhdysvalloissa

Kirjoitin jouluviikolla siitä, miltä tuntui lomailla Suomessa yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tuo kirjoitus poiki melko paljon keskustelua suuntaan jos toiseenkin, myös kritiikkiä siitä, että tulin tällä kertaa kirjaimin kirjoittaneeksi myös niistä ei-välttämättä-niin-mairittelevista puolista. Tänään kirjoitan siitä, miltä tuntuu palata puolentoista Suomessa vietetyn viikon jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin.

Kulttuurishokki iskee Suomesta takaisin tullessa salakavalasti. Helsinki-Vantaalla koneeseen istuessani on kaikki vielä tuttua. Lentokoneen turvallisuusohjeet ovat suomeksi, lentoemännät juttelevat lyhytsanaisesti suomenkielellä, samoin tekevät vierustoverit. Sitten koneesta ulos astuessani joudun keskelle valtaisaa hulabaloota. JFK:n kentällä kaikilla on kiire, mutta kiire loppuu, kun jumitun tunniksi passintarkastusjonoon. Jos tässä maassa jotain oppii, niin jonottamaan ainakin. Jätettyäni sormenjälkeni ja päivitetyn kasvokuvani passintarkastuksen vakavalle miehelle, suuntaan kohti turvatarkastusta ja jonotan kärsivällisesti. Sen verran on kokemus jo opettanut, että Yhdysvaltoihin lentäessäni jätän suosiolla vyön, kaarituelliset rintaliivit, korut, hiuspinnit ja vaikeasti jalasta otettavat kengät kotiin, sillä yksikin piippaus turvaportissa hidastaa jonon etenemistä entisestään. Harmi, että edelläni olevalla naisella on pelkästään koruissaan ja tukkalaitteessaan metallia niin paljon, että ne riittäisivät räjäyttämään turvaportin taivaan tuuliin. En enää näe naista, mutta jatkolennolla taakseni istuu espanjaa puhuva mies, jonka partaveden haju saattaisi hyvinkin pudottaa koneen, tai ainakin itse olen vähällä pudota. Hajujen sinfoniaa tasoittaa pari penkkiriviä kauempana, tuntemattomaksi jäänyttä kieltä puhuva, vahvasti hieltä haiseva mies. Nousevan koneen jylinä hukkuu ympärillä aukeavien sipsipussien rapinaan ja haaveilen salaa Finnairin tarjoamasta aamiaissämpylästä.

Selviydyttyäni Los Angelesiin ja jonottaessani pääsyä hissiin, olen murskautua pyörätuolin alle, jonka ohjaimissa istuu vaikeasti ylipainoinen nainen tuttu sipsipussi sylissään. Tässä vaiheessa alan olla melko täynnä sekä jonottamista että ihmispaljoutta. Toivoni herää ja latistuu samantien, kun ystäväni kertoo tekstiviestitse olevansa jo kentällä ja tulevansa hakemaan meitä terminaalin edestä heti, kunhan poikittain keskellä tietä seisova auto ensin siirtyisi. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän poimii meidät kyytiinsä ja ryhdymme jonottamaan ulospääsyä kentältä.

Kotiin saapuessamme huomaan, että talomme on naapuruston ainoa valopilkku. Kun omassa pihapalmussamme ja pihapensaissa palaa vielä iloisesti jouluvalot, ovat kaikki naapurimme siivonneet jo omansa pois. Stressaannun ja puran kaikki joulukoristeet pois heti aamun valjettua. Kaukana ovat ne ajat, kun joulukoristeet siivottiin nurkista vasta loppiaisena. Kierrän varmuuden vuoksi läpi kaikki keittiönkaapit mahdollisten muurahaistuhojen varalta. Onneksemme muurahaismyrkkyjen ruiskuttelu seinänvieruksille näyttäisi pitäneen muurahaiset poissa loman ajan. Huomaan niiden kuitenkin ilmestyneen takaisin etupihalle, josta luulin ne jo hävittäneeni. Sivupihan kukkaistutuksetkin näyttävät pyristelevän kuolemankielissä. Elin toivossa, jossa normaali talvisade pitäisi istutukset kosteana lomamme ajan, mutta talvisateiden sijaan säärintama tarjoilikin poissa ollessamme täyttä aurinkoa ja hellelukemia. Tarkennettakoon kuitenkin, ettei auringonporotus minua juurikaan harmita ja uusia kukkia saa kaupasta.

Aivan kuten aina loman jälkeen, jääkaappimme ammottaa tyhjyyttään ja suuntaan ruokaostoksille. Parkkipaikalla väistän itsekseen vaeltelevaa ostoskärryä, eihän niitä kukaan täällä palauta paikoilleen. Lihatiskillä on tänään tarjolla kuutta erilaista friteerattua kanaa, tyydyn kuitenkin siihen ainoaan grillattuun. Voita ostaessanikin valitsen sen perinteisemmän vaihtoehdon alennusmyynnissä olevan, joulukuusen muotoon valetun voipystin sijaan. Luoja, että minä kaipaan nyt Oltermannia, saaristolaisleipää ja mämmiä. Sitten taas jonotetaan, kun edellä asioiva mummo päättää maksaa ostoksensa shekillä.

Puhelin ei ole soinut tänään kertaakaan, vaikka Suomessa ollessa se soi useita kertoja päivässä. Eikä kukaan tule kahville. On vain vihreät, väärään aikaan vuorokaudesta syttyvät online-pallukat pikaviestimissä.

Olisin kai minä sitä räntäsadetta kestänyt vielä viikon pari pidempään.