Kirjoitin jouluviikolla siitä, miltä tuntui lomailla Suomessa yli puolen vuoden tauon jälkeen. Tuo kirjoitus poiki melko paljon keskustelua suuntaan jos toiseenkin, myös kritiikkiä siitä, että tulin tällä kertaa kirjaimin kirjoittaneeksi myös niistä ei-välttämättä-niin-mairittelevista puolista. Tänään kirjoitan siitä, miltä tuntuu palata puolentoista Suomessa vietetyn viikon jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin.

Kulttuurishokki iskee Suomesta takaisin tullessa salakavalasti. Helsinki-Vantaalla koneeseen istuessani on kaikki vielä tuttua. Lentokoneen turvallisuusohjeet ovat suomeksi, lentoemännät juttelevat lyhytsanaisesti suomenkielellä, samoin tekevät vierustoverit. Sitten koneesta ulos astuessani joudun keskelle valtaisaa hulabaloota. JFK:n kentällä kaikilla on kiire, mutta kiire loppuu, kun jumitun tunniksi passintarkastusjonoon. Jos tässä maassa jotain oppii, niin jonottamaan ainakin. Jätettyäni sormenjälkeni ja päivitetyn kasvokuvani passintarkastuksen vakavalle miehelle, suuntaan kohti turvatarkastusta ja jonotan kärsivällisesti. Sen verran on kokemus jo opettanut, että Yhdysvaltoihin lentäessäni jätän suosiolla vyön, kaarituelliset rintaliivit, korut, hiuspinnit ja vaikeasti jalasta otettavat kengät kotiin, sillä yksikin piippaus turvaportissa hidastaa jonon etenemistä entisestään. Harmi, että edelläni olevalla naisella on pelkästään koruissaan ja tukkalaitteessaan metallia niin paljon, että ne riittäisivät räjäyttämään turvaportin taivaan tuuliin. En enää näe naista, mutta jatkolennolla taakseni istuu espanjaa puhuva mies, jonka partaveden haju saattaisi hyvinkin pudottaa koneen, tai ainakin itse olen vähällä pudota. Hajujen sinfoniaa tasoittaa pari penkkiriviä kauempana, tuntemattomaksi jäänyttä kieltä puhuva, vahvasti hieltä haiseva mies. Nousevan koneen jylinä hukkuu ympärillä aukeavien sipsipussien rapinaan ja haaveilen salaa Finnairin tarjoamasta aamiaissämpylästä.

Selviydyttyäni Los Angelesiin ja jonottaessani pääsyä hissiin, olen murskautua pyörätuolin alle, jonka ohjaimissa istuu vaikeasti ylipainoinen nainen tuttu sipsipussi sylissään. Tässä vaiheessa alan olla melko täynnä sekä jonottamista että ihmispaljoutta. Toivoni herää ja latistuu samantien, kun ystäväni kertoo tekstiviestitse olevansa jo kentällä ja tulevansa hakemaan meitä terminaalin edestä heti, kunhan poikittain keskellä tietä seisova auto ensin siirtyisi. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän poimii meidät kyytiinsä ja ryhdymme jonottamaan ulospääsyä kentältä.

Kotiin saapuessamme huomaan, että talomme on naapuruston ainoa valopilkku. Kun omassa pihapalmussamme ja pihapensaissa palaa vielä iloisesti jouluvalot, ovat kaikki naapurimme siivonneet jo omansa pois. Stressaannun ja puran kaikki joulukoristeet pois heti aamun valjettua. Kaukana ovat ne ajat, kun joulukoristeet siivottiin nurkista vasta loppiaisena. Kierrän varmuuden vuoksi läpi kaikki keittiönkaapit mahdollisten muurahaistuhojen varalta. Onneksemme muurahaismyrkkyjen ruiskuttelu seinänvieruksille näyttäisi pitäneen muurahaiset poissa loman ajan. Huomaan niiden kuitenkin ilmestyneen takaisin etupihalle, josta luulin ne jo hävittäneeni. Sivupihan kukkaistutuksetkin näyttävät pyristelevän kuolemankielissä. Elin toivossa, jossa normaali talvisade pitäisi istutukset kosteana lomamme ajan, mutta talvisateiden sijaan säärintama tarjoilikin poissa ollessamme täyttä aurinkoa ja hellelukemia. Tarkennettakoon kuitenkin, ettei auringonporotus minua juurikaan harmita ja uusia kukkia saa kaupasta.

Aivan kuten aina loman jälkeen, jääkaappimme ammottaa tyhjyyttään ja suuntaan ruokaostoksille. Parkkipaikalla väistän itsekseen vaeltelevaa ostoskärryä, eihän niitä kukaan täällä palauta paikoilleen. Lihatiskillä on tänään tarjolla kuutta erilaista friteerattua kanaa, tyydyn kuitenkin siihen ainoaan grillattuun. Voita ostaessanikin valitsen sen perinteisemmän vaihtoehdon alennusmyynnissä olevan, joulukuusen muotoon valetun voipystin sijaan. Luoja, että minä kaipaan nyt Oltermannia, saaristolaisleipää ja mämmiä. Sitten taas jonotetaan, kun edellä asioiva mummo päättää maksaa ostoksensa shekillä.

Puhelin ei ole soinut tänään kertaakaan, vaikka Suomessa ollessa se soi useita kertoja päivässä. Eikä kukaan tule kahville. On vain vihreät, väärään aikaan vuorokaudesta syttyvät online-pallukat pikaviestimissä.

Olisin kai minä sitä räntäsadetta kestänyt vielä viikon pari pidempään.