Arvaattekos mikä se on, jota harvoin tulee edes ajatelleeksi, jota helposti pidetään itsestäänselvyytenä, se ei maistu, se ei tunnu eikä sitä voi nähdä ja aivan kuten niin monia muitakin asioita, sitä osaa arvostaa vasta kun sen on menettänyt? Kysessä on tietenkin terveys. Kyllä sitä aina blogissa ja kuulumisia vaihdellessa muistaa narista, kuinka on ollut lentsua, heinäallergiaa ja milloin mitäkin kolotusta, mutta kun on ihan terve niin harvoin sitä tulee oikein edes ajatelleeksi.

Siksi aionkin nyt ajatella asiaa hetken, kaikella kiitollisuudella.

Voi että, kuinka tuntuukin terveeltä, normaalilta! Henki virtaa keuhkoihin ja ulos ilman ylimääräistä rohinaa ja tuntuu, kuin koko keuhkojen toimintakapasiteetti olisi vihdoinkin oikeasti käytössä. Kuinka upealta tuntuukaan hengästyä niin, etten enää pelkää tukehtuvani ja kuinka mahtavaa on pystyä vetämään treenit täysillä alusta loppuun ilman, että kesken kaiken on pakko luovuttaa.

Viime vuosi ei ollut yhtä valoisa. Sairastin todella paljon ja kaikki se pettymys itseensä ja terveyteensä, voimattomuuden tunne ja toivottomuus, ovat edelleen tuoreessa muistissa. Oli päiviä, viikkoja ja kuukausia jolloin ajattelin, ettei astmani enää ikinä rauhoittuisi ja joutuisin koko loppuelämäni hoitamaan oireita lääkkeillä enkä siltikään voisi enää koskaan treenata kuten ennen. Siksi se, etten ole enää muutamaan kuukauteen käyttänyt lääkkeitä, en yskinyt enkä joutunut hidastamaan vauhtia, tuntuu äärettömän hienolta. Tämä ainokainen kroppa mikä minulla on, on jälleen terve.

Sen sijaan, hyvät ihmiset, että ajattelisitte kun taas täytyy mennä lenkille, niin pitäisi olla kiitollinen, kunpystyy tänäänkin menemään lenkille.

Koitammehan tästä eteenpäin arvostaa terveyttämme jo ennen kuin sen menetämme?

Erinomaisen hyvää viikkoa kaikille, pysykäähän terveenä!

Kehon toiminnan monimutkaisuus sekä kropan ja pään välinen kauhun tasapaino eivät kai koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Sitä on kasvattanut, työstänyt, säätänyt ja kääntänyt kehoaan jo yli 30 vuotta ja siltikin tuntuu kuin olisin omassa kropassani enemmän matkustajan kuin herran roolissa. Niinpä tämä matkaaja matkusti tahdostaan riippumatta viime viikonlopun pitkälti vaakatasossa, kun kroppa komensi minut sen enempää neuottelematta sohvalle, jos ei nyt selvällä suomen kielellä, niin kehonkielellä sitten ainakin.

Syy outoon käytökseen löytyi kropan jatkeena olevasta pakollisesta pahasta – päästä, joka täyttyi heti alkuviikosta työstressillä ja millä lie hormonaalisella pinnankiristyksellä. Ja niin se vain on, että jos kehon ja pään välisessä symbioosissa toinen osapuoli sakkaa, ei toinenkaan toimi täysillä akuilla alkua pidemmälle. Kun pää lakkaa toimimasta, hidastuu keho ja kun keho lakkaa toimimasta, hidastuu pää. Mutta niin otti vanhalta konkariltakin taas yllättävän monta päivää tajuta missä mättää. Ahaa-elämystä odotellessa ehdin hakata päätäni seinään kaiken kaikkiaan neljä pitkää päivää. Treeneihin meno ei huvittanut, treeneissä ei naurattanut eikä edes treenin jälkeen hymyilyttänyt. Kropan olisi pitänyt olla täynnä virtaa palautteluviikon jäljiltä, mutta väsytti, keskittyminen herpaantui eikä vetoa tuntunut millään riittävän kaksiin treeneihin päivässä, hyvä nyt jos yksiin. Epäilin tulevani kipeäksi tai ainakin lähestyväni ylikuntoa, mutta syke tuntui normaalilta ja olo terveeltä, vaikkakin väsyneeltä. Ehkä se motivaatio loppui nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen kuin seinään, ilman varoituksia? Ehkä minua ei vaan enää kiinnosta treenaaminen ja tämä riivatun dieetti? Yht’äkkiä teki mieli Fazerin sinistä enemmän kuin kertaakaan koko dieetin aikana. Alkoi tosissaan huolestuttamaan.

Kun sitten koitti perjantai ja pahin työpaine putosi harteiltani aineiston lähtiessä painoon, veti kroppa minut väkisin aamutreenin jälkeen sohvalle. Nousin aamupäivän aikana kai kerran syömään ja palasin takaisin sohvatyynyjen välissä olevaan tukikohtaani. Päivä kääntyi iltapäiväksi eikä olo ollut muuttunut tippaakaan aktiivisemmaksi. Söin ruokailusuunnitelmani mukaisen välipalan, sitten päivällisen ja katsoin pari jaksollista Kauniita ja Rohkeita ihmetellen, mitä Taylorin naamalle on tapahtunut. Tässä vaiheessa olin jo luopunut ajatuksesta, että saisin perjantain aikana tehtyä mitään hyödyllistä, makasin vain ja katsoin nyt Dallasia. Tuntia ennen salin sulkeutumista sain ylipuhuttua itseni iltatreeneihin lupaamalla, ettei minun tarvitsisi tehdä enempää kuin pystyn ja että huomenna pitäisin väli- ja tankkauspäivän. Melko vaatimattoman ja päänsäryn säestämän treenin jälkeen palasin sohvalle, jolta siirryin sujuvasti puolenyön aikaan sänkyyn melatoniinipillerin avustuksella. Nukuin ennätykselliset kahdeksan tuntia, söin pannukakkuja tankkauspäivän aamupalaksi ja siirryin tuttuun paikkaan sohvalle ja otin päivän ensimmäiset torkut. Lopulta makasin vaakatasossa aina siihen saakka, kunnes tuli aika tavata ystäviä illallisen parissa. Ja todentotta, ruoka oli varmasti ainoa asia, joka siinä tilassa sai minut liikkeelle. Nelisen tuntia myöhemmin, vatsa risottoa ja crème brûléeta täynnä, palasin sohvalle. Nyt televisiosta tuli dokumentti majavasta.

Aihetta löyhähkösti sivunnut pannukakkuaamupala. Tai siis, ehkä neljäsosa siitä.

Niin valkeni sunnuntai ja sängyn pohdalta heräsi se vanha tuttu A. Sinivaara, joka lähtee treeneihin intoa täynnä ja joka normaalisti täytyy puoliväkisin pakottaa hetkeksi sohvalle vaakatasoon. Edellispäivien melankolia oli lopullisesti taputeltu maanrakoon, kun nykäisin salilla parin tunnin jalkatreenin hyvällä meiningillä. Ja niin opin taas itsestäni jotain uutta. Se kun ei olekaan aina kroppa, joka vaatii treenitaukoa ja palautumista. Toisinaan, vaikka kroppa olisi millaisessa hirmuvireessä tahansa, vaatii pää lepoa ja niitä typeriä saippuasarjoja ja majavadokumentteja sohvan pohjalta nautittuna. Syynä ei välttämättä ole pikkustressiä tai hormoonihuuruja kummempi vinttikammarin ylikuumeneminen, mutta jo pienikin v-käyrän kohoaminen voi viedä treeneistä kaiken puhdin ja kiinnostuksen. Ja todentotta, silloin on parempi antaa itselleen armoa.

Jalkapuntti, joka karisti loputkin melankolian rippeet korvien välistä.

Täytyy sanoa, että on tämä reilun 65 kilon lihapaketti vaan melkoinen syteemi ylläpidettäväksi ja huolehdittavaksi. Juuri kun olen yrittänyt opetella kuuntelemaan kehoa ja sen enemmän ja vähemmän hienovaraisia viestejä levon tarpeesta, pitäisi osata kuunnella vielä päätäkin, joka ajatuksenjuoksuineen on vielä heikommin luettavissa kuin kroppa ja joka nyt muutenkin huutelee tämän tästä mitä sattuu. Kun kroppa kaikessa yksinkertaisuudessaan ilmoittelee levon tarpeesta kipuna, lihasjumina ja heikotuksena, saattaa päätä vain oudosti kiristää ohimosta, mieli olla vähän maissa ja suklaa houkuttaa tavallista enemmän. Ja mistä senkin tietää, milloin pää haluaisi vain lorvailla ja milloin pieni hermolepo tulisi oikeasti tarpeeseen? No, minun kohdallani ainakin siitä, että kaikista viidestäsadasta kanavasta päädyn katsomaan juuri Kauniita ja Rohkeita. Se on aika varma merkki siitä, että viimeinenkin intiaani on jättämässä kanoottia.