Kävipä viime viikolla niin, että siinä lipastonlaatikoita tonkiessani sattui käteeni vihko, johon olin viime vuonna kirjannut ylös kuukauden välein niin painon kuin rasvaprosentinkin kehittymisen. ”Kappas vaan, on näemmä 1,5 vuotta sitten rasvaprosenttini ollut sama kuin tälläkin hetkellä”, totesin lukuja selaillessani. Kun katseeni sitten löysi siihen painosarakkeeseen, pääsi suustani kaksi sanaa: häh ja ohhoh. Virallisena punnituspäivänä 1,5 vuotta sitten olin painanut hiukan päälle 62 kiloa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että se on noin 1,5 kiloa vähemmän kuin tänä keväänä viiden kuukauden mittaisen dieetin jälkeen ja 5-6 kg vähemmän kuin missä painoni tällä hetkellä seilailee.
Tottakai minä olen tiennyt, että painoni on pikkuhiljaa hivuttautunut ylemmäs ja ylemmäs, mutta sen näkeminen paperilla teki asiasta jotenkin paljon todellisempaa. Asiahan on niin, että vaaka on naisen pahin vihollinen, etenkin jos sitä luetaan väärin. Vanhanaikaisessa maailmassa painon nouseminen mielletään aina lihomisena sekä rasvan lisääntymisenä ja myönnän, että teinivuosilta jääneen päähänpinttymän vuoksi tunnen itsekin aina ensin ahdistusta, kun viisari värähtää edelliskertaa korkeammalle. Onneksi kokemuksen syvä rintaääni muistuttaa minua nykyisin hyvin nopeasti siitä, että se vaaka muuten näyttää läskin lisääntymisen lisäksi myös lihasmassan kasvun.
Koska se rasvaprosentti molemmissa painoissa on ollut suurinpiirtein sama, astuin peilin eteen miettimään mihin kohti lihasta olisi eniten tarttunut. Ehkä reisiin, koska farkut kiristävät lahkeista. Käsivarsiin ainakin, koska vanhat pitkähihaiset eivät meinaa sopia päälle. Ja hartiatkin ovat leventyneet, koska ongelmia on myös takkien kanssa. Sitten muistin, että onhan minusta otettu ne ennen-kuvat, jotka olen julkaissut täällä blogissakin. Siispä hyppäsin kalsarit jalassa pihamaalle ja pyysin miestä ottamaan minusta nyt ne jälkeen-kuvat. Ja niistähän sen eron sitten näkikin ihan kunnolla.
Molemmat kuvat on siis otettu ihan tavallisena aamuna, ilman paastoja, vesimanipulointeja, tekorusketuksia tai muita vippaskonsteja. Viime viikolla otetuissa kuvissa on tosin enemmän eduksi oleva valaistus (kutsutaan myös auringoksi) ja toisin kuin ennen-kuvat, otettiin uudet kuvat puhtaasti esteettisistä syistä ennen eikä jälkeen aamutreenin. Ilmeisesti kameramies on puolessatoista vuodessa hieman lyhentynyt, sillä vanhat kuvat on otettu hieman yläviistosta, kun taas uudet kuvat suoraan edestä.
Eli vasemmalla A. Sinivaara n. 62 kg, oikealla n. 67 kg, rasvat molemmissa 18,5-19 % välillä:
Okei, saako nyt olla vähän ylpeä? Erityisen tyytyväinen olen hartiaseudun kehitykseen ja siihen, että olkapäiden treenaaminen alkaa tuottamaan vähitellen näkyvää tulosta. Myös keskivartalo on voimistunut melkoisesti, selkä saanut muotoa lisää ja takamuskin muuttanut muotoaan. Se ensivilkaisulla näkyvin ero on kai kuitenkin etureisissä, joihin on tullut rutkasti kulmikkuutta lisää. Se mitä kuvista ei käy ilmi, on pohkeiden kehittyminen (tuo takaapäin otettu kuva kun ei pohkeiden osalta ole oikein edukseen). Päkijäjuoksun tullessa mukaan kuvioihin, on niihin kuitenkin tullut aika paljon lisää muotoa verrattuna aikaisempaan.
Ja kyllä, onhan siinä kropassa vielä rasvaa, muhkuraa, ryppyä ja ruttua. Mutta hei, se on elämää eikä Photoshoppia.
Niin ehti tämä viikko käännähtämään jo loppua kohden, ennen kuin ehdin kasata marraskuun toisen treeniviikon urheilut yhden otsikon alle. Nyt, pidemmittä puheitta, palatkaamme hetkeksi viime viikkoon ja siihen toiseen, pieniä jalkavaivoja lukuunottamatta mukavasti sujuneeseen, marraskuista treenisuunnitelmaanoudattelevaan treeniviikkoon.
Viikko alkoi hölkkälenkillä syysmaisemiin.
Maanantai:
Uusi treeniviikko alkoi edellisen viikon tapaan aamuseitsemän hölkkälenkillä. Suuntasin askeleeni tälläkin kertaa hienostolähiötä kiertävälle maastoreitille ja toivoin, että viikonlopun mittainen jalkojen lepotauko olisi riittänyt kinttujen palautumiseen. Mutta voi taivaanvallat kuinka ensimmäisen puolituntisen ja sen pakollisen asfalttipätkän ajan jalat tuntuivat siltä, kuin olisin painanut suoraan pohjetreenistä lenkkipolulle. Niin kuitenkin kävi tälläkin kertaa, että alkukankeudesta selvittyäni alkoi askel taas kantamaan maisemia ihaillessa ja lenkki sujui lopulta niin mukavasti, että juoksin kotiin pienen lisämutkan kautta. Lenkille tuli pituutta vajaat 12 km.
Ja sitten salille! Edellisen viikon väsähtäneestä salimeiningistä ei ollut enää tietoakaan, vaan olin täynnä energiaa. Edessä oli salin osalta kohtuullisen raaka viikko, se viimeinen puristus ennen palautusviikkoa. Mitään maksimipainoja ei tällä viikolla tehty, vaan 12-15 toiston sarjoja pudotussarjoilla höystettynä. Maanantain rintapäivän ja penkkausten osalta tämä tarkoitti myös pakkotoistoja sekä negatiivisia toistoja, jossa osakseni jää tangon hidas laskeminen rinnalle, kun taas mies nostaa tangon puolestani ylös. Vajaa puolitoista tuntia myöhemmin rintalihakset oli treenattu jota kuinkin kaikista mahdollisista ja mahdottomista kulmista ja olin valmis kotiin. Tiistai:
Viikon virallinen saliaamucardio-päivä. Mitä siitä nyt sanoisi, neljä laitetta, 15 minuuttia kutakin, hiki ja aamu-uutiset telkkarista. Sitten aamupalaa, kiitos.
Illan tullen oli aika siirtyä viikon selkätreenin pariin. Viime viikosta viisastuneena yritin ottaa alaselän ja maastavetojen kanssa hyvin rauhallisesti, jottei seuraavan päivän maantiepyörälenkki olisi silkkaa painajaista selkäjumin takia. Yläselkä sitten taas ei päässytkään ihan yhtä helpolla, kun syystä tai toisesta energiaa tuntui olevan kuin pienessä kylässä. Mutta voi räkä, että oli leuanveto raskasta tällä massalla.
Aika hypätä munamankelin selkään!
Keskiviikko:
Päätin startata pyörälenkille heti aamusta, sillä tulossa oli kuuma päivä. En ehtinyt pitkällekään, kun lämpötila oli kohonnut jo kolmeenkymmeneen. Matka vuorien ylitse oli lämpötilasta huolimatta melkoisen vaivaton. Räpsittyäni muutaman kuvan todistusaineistoksi normaalilla kääntöpaikallani, päätin jatkaa eteenpäin ja ajella kotiin vuoristomaisemien sijaan hieman pidempää reittiä sivistyksen läpi. Lenkin pituus, noin 55 kilometriä, oli oikein sopiva, mutta olin menettää hermoni kymmeniin liikennevaloihin pysähdellessäni. Jos on liikennevaloissa seisominen syvältä autolla matkatessa, niin polkupyörällä se vasta synkkää onkin. Sitä vihoviimeistä ylämäkeä kotikukkulalle kiivetessäni alkoi vihdoin tuntumaan siltä, että reisistä loppuu potku.
Pyörälenkkiä seurasi varsin omituinen olotila koko loppupäiväksi. Selvisin töistä jokseenkin kunnialla, mutta sen enempään ei korvien välissä suorituskyky riittänyt. Olin kuin koomassa illalla elokuvissa enkä ruokakaupassa tiennyt mitä olin ostamassa ja mistä hyllyvälistä. Onneksi mies oli kuskina, muuten olisin varmasti eksynyt matkalla lähiostarilta kotiovelle.
Huomatkaa paidassani oleva hieno pyöräilykorkokenkä.
Torstai:
Olin aluksi kaavaillut torstaille aamuista juoksulenkkiä, mutta kummasti ajatus ei edellispäivän pyörälenkin jälkeen tuntunutkaan kovin houkuttelevalta. Niinpä siirsin juoksemiset perjantaille ja suuntasin puolen tunnin palauttavalle kuntopyörärullailulle salille. Kuntopyörän päällä suoritetun televisionkatselun jälkeen oli vuorossa päivän ensimmäinen salitreeni, reilun puolen tunnin vatsalihasjumppa, jossa tein aina kahta liikettä superina neljän sarjan verran.
Illalla palasin taas salille ja olkapäätreenin pariin. Toisin kuin edellisellä viikolla, tällä viikolla olkatreeni sujui jo paljon paremmin. Sarjoja, toistoja ja liikkeitä suuntaan jos toiseenkin kertyi melkoinen määrä ja palasin kotiin olkapäät turvoksissa.
Hikeä pukkaa lenkkipolulla ja kohta taitaa sataa vettäkin.
Perjantai:
Ja vihdoin oli viikon toisen juoksulenkin aika! Lenkki sujui maanantaista kaavaa noudatellen, puoli tuntia alkukankeutta vastaan taistellen ja sen jälkeen perusmukavasti. Mietin siinä kotiin päin juostessani, että hieman yllättäen kuntoni kantaisi näitä lenkkejä paljon pidemmällekin, mutta jalkani eivät ainakaan toistaiseksi kovin kummoista revitystä juoksurintamalla kestä. Vaihdettuani juoksutekniikkani päkijäjuoksuun, katosi juoksemiseni kokonaan estänyt nilkkojen jäykistyminen, mutta tilalle astui uusia haasteita, kuten oikeassa jalkapohjassa tuntuva väsymys. Kotiin palattuani havaitsin myös, että jo useampi vuosi sitten selätetty penikkatauti oli nyt pyrkimässä takaisin. Rullailin foam rollerilla, venyttelin ja annoin pohkeille jäitä heti lenkin perään. Ensi viikolla korvaisin toisen juoksulenkin pyöräilyllä rasitusvammojen välttämiseksi.
Aaaahhh…. jäitä pohkeelle…! Ehkä sen viimeisen ylämäen olisi voinut kävellä…
Olin kaavaillut taas viikonlopun mittaista jalkalepoa ja ajatellut treenata jalkani jo perjantaina, mutta juoksulenkin jälkeen siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Niinpä perjantain saliohjelmassa olivat hauikset ja ojentajat. Salille meno vaan venyi kovasti myöhäiseksi ja koska sali suljetaan perjantaisin aivan liian aikaisin, jäi tehokasta treeniaikaa lopulta vain 40 minuuttia. Tuossa ajassa sain kuitenkin tumppuni täysin loppuun supersetein, huimin toistomäärin ja olemattomin palautusajoin.
Ei vielä ihan Kippari Kalle. Mutta ehkä Kippari Anne?
Lauantai:
Saatettuani aamupalan matkalle kohti vatsalaukkua, suuntasimme salille ja jalkatreenin pariin. Ohjelmassa oli mm. hirmuinen määrä kyykkyjä smithissä ja no, lopun näette seuraavasta videosta. Meininki oli hyvä, intoa ja virtaa piisasi ja näihin treeneihin saattoi hyvillä mielin päättää rankanpuoleisen treeniviikon. Palautteluviikko, olen enemmän kuin valmis!
***
Semmoinen oli marraskuinen 15 tunnin treeniviikko nro 2 (sen ensimmäisen viikon kuulumiset voi lukea täältä). Edellisen viikon pienoisesta salimotivaation puutteesta ei tällä viikolla ollut tietoakaan ja olo oli sen mukainen viikon edetessä. Jos muistatte, niin suunnitelman lisäksi minulla oli myös tavoite: olla tiukemmassa kunnossa joulukuun alussa, kun bikinikuntoa vaativan snorklausreissun aika koittaa. No, jos katsoisi vaakalukemia, niin hitusen väärään suuntaan ollaan nyt matkalla, nimittäin viikon loppuun mennessä paino oli noussut kilotolkulla edellisestä punnituksesta (joka oli tosin peräisin viikon pikadieetin jälkeiseltä ajalta…) eikä ihme. Kroppa tuntui olevan jokaista lihassyytä myöten täynnä nestettä ja olo oli jäykkä kuin Transformerilla. Tuollainen 2-3 kilon painonvaihtelu vain päivän parin sisällä on minulle melko normaalia ja voi johtua niin lihasjumin tilasta, hormoniteknisistä seikoista kuin kuun asennosta aurinkoon nähden, joten eipä sovi hätääntyä. Vapaamielisestä ruokavaliosta huolimatta olen tuskin ainakaan rasvamassaa kerryttänyt. Peilissä näkyikin lepopäivän koittaessa ihan sporttisen näköinen nainen, joka kylläkin joutui kiskomaan farkkuja jalkaan hieman tavallista kovakouraisemmin.
Reilun viikon verran on nyt liikuteltu sekä kroppaa että aivopuoliskoja marraskuun treenisuunnitelman tahdissa ja hengissä ollaan, vieläkin. Myönnettäköön kuitenkin, ettei korvienväli välttämättä ihan jokaiseen treeniin jaksanut seurata mukana sataprosenttisella panostuksella. No, jos ei järjellä, niin järjettömyydellä sitten ja sitä ei tästä päästä puutu. Mutta kurkataanpa mitä kaikkea ehdin viikon aikana liikuntarintamalla puuhastella ja mitä se minulle opetti.
Maanantai:
Tämä päivä teille onkin jo tuttu normipäivä-postauksestani. Kerrattakoon kuitenkin vielä lyhyesti, että aamuni alkoi reilun 10 kilometrin mäkihölkkälenkillä, joka sujui kuin siivillä. Illalla suuntasin melko laimein odotuksin salille rintatreeniin, joka kuitenkin sujui odotuksiini nähden erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan maanantai oli siis varsin komea startti marraskuun liikuntasuunnitelmalleni.
Tyttö vinopenkkaa.
Tiistai:
Tiistai oli se päivä, kun annoin liiallisesta juoksemisesta kiukkuuntuville jaloilleni vaihtoehtoista tekemistä. Suuntasin siis tunniksi mieheni seuraksi kuntosalille tekemään aamucardioni porraskoneessa, CrossRamp -laitteessa ja kuntopyörän päällä. No, tuo touhu sujuu aika rutiinilla ja saan pidettyä mielenkiintoni hieman ruohonjuuritasoa ylempänä mm. intervalleja tekemällä.
Illalla sitten taas salille ja selkäsaunan pariin. Vähän maastavetoa suorin jaloin, leuanvetoa, alasoutua, kulmasoutua ja sen sellaista liikehdintää. Meininki oli yleisluonteeltaan reipas, vaikka kello oli jo puoli kymmenen illalla kun vihdoin raahustimme salilta kotiin.
Sykemittarini kertoo, että on aika lähteä syömään.
Keskiviikko:
Ai ja voi. Maantiepyöräilypäivä. Ja alaselkä ihan jumissa! Siellä lounastunnin paikkeilla kaivoin kuitenkin kärsivällisesti ja kärsien pyöräni autotallista ja suuntasin kohti horisontissa häämöttäviä vuoria. Kunnon puolesta ei ensimmäinen nousu tuntunut erityisen pahalta ja jopa ohitin matkalla pari pyöräilijää (olivat iältään ehkä siellä kahdeksankymmenen ja sadan välillä, itse varmasti olen pyörätuolissa silloin…). No, sellaisen puolen tunnin ajelun jälkeen oli aika selvä, että loppumatkasta tulisi tuskaa. Selkää särki ihan vietävästi eilisen maastavedon jäljiltä ja lenkki jäi lopulta reilun 1,5 tunnin mittaiseksi ja pituutta sille kertyi noin 40 km. Torstai:
Mäkihölkkä-aamu. Syöksyessäni lenkkarit jalassa tien päälle seitsemältä aamulla, olin intoa täynnä. Ensimmäiset puoli tuntia ylämäkeen oli kuitenkin melkoista tuskaa ennen kuin paikat lämpenivät ja pohjejumi hieman hellitti. Alkukankeuden jälkeen nautiskelin kuitenkin täysillä loppumatkasta, pysähdyin ihastelemaan peuroja ja vedin keuhkoihini laakson yllä vellovaa kosteutta. Reilut kymmenen kilometriä hölköteltyäni olikin sitten hoppu, piti syödä, tehdä töitä ja rientää ripsiä laitattamaan ja fiksuna naisena nipistin aikaa tietysti venyttelystä.
Illan laskeutuessa oli ohjelmassa sali ja olkatreeni. Olo oli vähintäänkin veltto, mutta päätin, että menen tekemään sen minkä kykenen, en enempää tai vähempää. Ensimmäisten vipujen ja takaolkapääliikkeiden jälkeen erityisesti vasen olkapää hankkiutui sellaiseen pumppiin ja jumiin, että suoritin loput treenistä suosiolla kevyemmin ja siitäkin huolimatta tuskasta irvistellen. Tuntia myöhemmin olin jo ihan kypsä nilkuttamaan kotiin ja sohvalle vaakatasoon. Perjantai:
Vuorossa oli lyhyt puolen tunnin aamucardio salilla ja sen perään 40 minuutin vatsatreeni. Suoritin cardion juoksumatolla palauttelevasti hölkötellen ja edellispäivänä jalkoihini jätettyjä jumeja sulatellen. Ei tuntunut pahalta, päinvastoin. Perään vielä vatsa- ja kyljyslihaksia ristiin rastiin ja kotiin latautumaan illan jalkapunttiin. Mikähän siinä muuten on, että juuri keskikropan treenaaminen on itselleni se kaikkein vastenmielisin treeni ja ahdistaa aina etukäteen?
Olen yleensä tavannut tehdä jalkatreenin lauantaina tai jopa sunnuntaina, mutta tällä juoksentelulla ja pyöräilyllä tuntui siltä, että haluan pyhittää viikonlopun jalkojen osalta lepäämiselle. Siispä jalat käsittelyyn vielä perjantai-illan aikana. Perjantai-illat salilla ovat siitä mukavia, että silloin saa puuhastella kyykkypaikalla ja muissa jalkavehkeissä ihan rauhassa ilman, että joku vie paikkasi heti kun selkäsi käännät. Mihinkään ääliömäiseen jalkapunttiin en hyvästä fiiliksestä huolimattakaan ryhtynyt, sillä sitä seuraa aina ääliömäinen jumi eikä sellainen sovi nyt kun juostakin pitäisi. Sumokyykkäsin, heiluttelin kahvakuulaa, askelkyykkäsin, nousin penkille, hapotin takareidet takareisikoneessa ja tein takapotkuja. Autolle kävellessä jalat tuntuivat sementiltä siitäkin huolimatta, että kuvittelin ottaneeni ihan kevyesti. Venytin hetken sekä etu- että takareisiä ennen kuin taivuin autoon sisälle.
Mitä teit perjantai-iltana? Ööö… no mitähän ne liikunta-addiktit tekee…
Lauantai:
Perjantai-iltana lattialla venytellessä ja samalla suklaata syödessäni olin päättänyt, että sunnuntain sijaan lauantai olisi viikon lepopäivä. Ja valinta oli oikea. Sunnuntai:
Jalkojen yhä lepäillessä ja palautuessa viikon rasituksista, pistin kädet töihin. Vuorossa oli siis hauis-/ojentajatreeni. Liekö lauantain hodari-illallisella oli jotain osuutta asiaan, mutta olin sunnuntaina jokseenkin kokovartaloturvoksissa tai ainakin tuntui siltä. Pää oli turvoksissa, lihakset olivat turvoksissa ja olo oli kaikkea muuta kuin sitä mihin treenisuunnitelmallani olin tähtäämässä. No, olo ei varsinaisesti ainakaan keventynyt siinä melko reipashenkisten treenien tuoksinnassa. Nyt kun kroppa tuntui muutenkin pitävän kynsin hampain kiinni kaikesta nesteestä, olivat käsivarret niin paksuina heti ensimmäisten liikkeiden jälkeen, että sykemittarin ranneketta oli pakko höllätä. Treeni meni mitä ilmeisemmin perille, sillä käsien koukistaminen tuntuu kankealta vielä tänäänkin.
Sellainen oli reilun 15 tunnin treeniviikko. Treenimäärältään tuo ei kamalan paljoa poikkea normaalista treenitahdistani, mutta salicardion sijaan treenaan nyt enemmän ulkosalla juosten ja pyöräillen. Ja tuo onkin se asia, joka on aiheuttanut treeneissä hassun mentaalisen muutoksen. Silloin, kun suoritan aamucardioni salin hämärässä, on päivän pääsuoritus mentaalisesti illan salitreeni ja tuo aamucardio edustaa enemmänkin kaloreiden polttelua. Kuitenkin niinä päivinä, kun olen käynyt pitkällä juoksulenkillä, on salitreeni ollut enemmän rutiininomaista heiluttelua, kuin päivän päätreeni. Hieman yllättäen salitreeni siis hävisi mielekkyysasteikolla juoksemiselle, ainakin jos ne sijoitettiin samalle päivälle. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että puolivaloillakin tehty salitreeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Ei nimittäin harmittanut yhtenäkään iltana salilta kotiuduttua, että tuli lähdettyä.
Marraskuu eikä mitään tekemistä. Seuraavan kuukauden aikana ei ole ensimmäistäkään sovittua menoa. Ei vieraita, ei matkoja, ei mitään, mitään...! Tiedossa on siis hyvin perinteinen marraskuu, jolloin ihmisillä ei yleensä loppukuun pikkujouluja lukuunottamatta ole juurikaan muita suunnitelmia. Sitä vain istutaan, möllötetään ja odotellaan talven ja joulun tuloa ja siinä sivussa sitten treenitkin usein ajautuvat puolihunningolle. Tätä tyypillistä marraskuista lamaantumista vastaan taistellakseni olen tänä syksynä laatinut marraskuun treenisuunnitelman. Koska kaikki oikeat suunnitelmat johtavat johonkin tavoitteeseen, olkoon tämän kertainen tavoitteeni heikentyneen kestävyyskunnon parantamisen lisäksi puhtaasti ulkonäkökeskeinen, eli olla rantakunnossa seuraavaan snorklausreissuun mennessä. Ei sillä, ettenkö mereen voisi pulahtaa tämän hetkisessäkin kunnossa, mutta josko nyt kuitenkin yrittäisin tarjota haikaloille vielä hitusen verran sitkeämpää lihaa pureskeltavaksi. Aikaa reissuun on vajaat viisi viikkoa.
Mistään kiveenkirjoitetusta ja absoluuttisen vakavasta suunnitelmasta ei kuitenkaan ole kyse, vaan etenen oman vointini, motivaationi ja aikani puitteissa. Melko selkeät raamit seuraavan kuukauden treeneihin on kuitenkin olemassa. Koska punttitreeni kulkee ja motivaatio on korkealla, saavat saliharjoitteluni jatkua kuten tähänkin saakka. Salitreenit on paloiteltu kuuteen osaan: rinta, selkä, olkapäät, keskivartalo, hauis/ojentaja sekä jalat/takapuoli. Salitreenejä on nykyisin viitenä päivänä viikossa, joista yhtenä päivänä on treenit sekä aamulla että illalla. Mentaalisesti pääpaino salitreenissä on edelleen lihasmassan kehittämisessä, mutta tulevalla aerobisen liikunnan määrällä kyse on enemmänkin olemassa olevasta lihasmassasta kynsin hampain kiinni pitäminen.
Suurimmat muutokset marraskuu tuokin tullessaan aerobiseen harjoitteluun. Juoksulenkkejä lukuunottamatta olen syksyn ajan suorittanut aerobiset treenini pitkälti salilla sisätiloissa, liikunnallisesti melko rajoittuneen, todennäköisesti uuteen selkäleikkaukseen joutuvan mieheni seurana. Nämä harjoittelut ovat yleensä olleet n. 45 minuutin mittaisia yhdistettynä puolen tunnin kävelyyn salille ja takaisin. Ja tämä on se kohta johon tulee nyt muutos, vaikka se sitten tarkoittaisikin miehen kylmäveristä hylkäämistä yksin salille. Minä nimittäin aion ulkoilla.
Sairastelun rappeuttamaa kuntoa kohottaakseni sekä yleisolemusta kiristääkseni, aion lisätä aerobisten harjoitusten kestoa. Nyt kun ilmat ovat viilenneet ja aamuisin mereltä noussut kosteus roikkuu laakson yllä happirikkaana massana, aion aamuisin vetäistä lenkkarit jalkaan entistä useammin. Vaikka uuden juoksutekniikan myötä suurin osa juoksemiseen liittyvistä ongelmista onkin helpottanut, eivät jalkani siltikään sulata kovalla alustalla juoksemista kovin montaa kertaa viikossa. Aion siis ainakin kerran viikossa suunnata juoksuaskeleeni lähiön sijaan kohti kukkuloilla mutkittelevaa jalkaystävällistä trailia, sen ääliömäisen jyrkkää ja pitkää ylämäkeä sekä henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Suunnitelmassa on vain yksi puuman ja himoraiskaajan mentävä aukko. Minua kun pelottaa niin vietävästi aamuvarhaisella maastoon meneminen itsekseni. Nyt olisi siis käyttöä niille sauvakävelyttimille (sauvavalmistajat, vink vink!) eikä kaikkein vähiten itsepuolustusmielessä.
Osan rasvanpoltosta aion myös vierittää armaan maantiepyöräni polkimille, jonka selässä tulen tekemään ne kaikkein pitkäkestoisimmat harjoitteluni. Vuorilla mutkittelevalla tiellä saan helposti kulutettua aikaa pari tuntia ja pienellä lisäyrittämisellä tunnin verran lisää. Eikä pitkien ylämäkien höystämässä reitissä ole todellakaan kyse enää pelkästä huviajelusta ja maisemien katselusta. Harmi vain, että pyöräily olisi paljon mukavampaa kun olisi joku seurana, mutta ainahan voin yrittää roikkua samalla reitillä viipottavan puoliammattilaispyöräilijän perässä. Niitä kirittäjäjäniksiä tuolla superharrastajien suosimalla reitillä nimittäin riittää.
Sen verran hyvä pikkuvaimo aion kuitenkin olla, että muutaman kerran viikossa menen mieheni seuraksi suorittamaan aamucardion salille. Se kun on sellainen kiva tapa aloittaa aamu, hetki jolloin käymme läpi tulevan päivän tapahtumia, väittelemme milloin mistäkin ja puristelemme kilpaa kylkimakkaroitamme. Mutta mielummin sitä tietysti tekisi senkin aamu-usvaisilla kukkuloilla lenkkeillen kuin kuntosalilla crossarin päällä hikoillen. No, ehkä vielä jonain päivänä.
Sitten on vielä se sellainen tärkeä asia kuin lepo ja sen vuoro on sunnuntaina. Silloin ladataan akkuja, syljeskellään kattoon, käydään sushilla ja elokuvissa. Yhden treenin päiviäkin on 1-2 viikossa, joten aivan mahdottomaksi ei treenitahdin pitäisi muodostua. Ja jos muodostuu, otan liikunnan kanssa rennommin ja harkitsen toimenpiteitä ravintorintamalla. Siihen saakka aion kuitenkin olla siirtymättä dieetti-moodiin ja syödä ihan normaalisti, joskin päivittäistä herkuttelua on pakko kai ryhtyä rajoittamaan.
Sellaiset ovat minun suunnitelmani marraskuulle. Mitäs liikunnallisia suunnitelmia tai tavoitteita teillä muilla on lähitulevaisuudessa?
Pakkasimme viime viikolla jälleen kerran kimpsut ja kampsut autoon ja ajelimme Nevadan puolelle Las Vegasiin pitkän viikonlopun viettoon. Tämän kertainen reissu oli siitä erilainen aikaisempiin verrattuna, että emme asuneetkaan keskustan hotelleissa vaan Las Vegasin lähiössä tuttavamme nurkissa. Koska minulla ei siis ollut käytössäni hotellin kuntosalia, pakkasin mukaani lenkkivarusteet ja ajattelin hoitaa kuntoiluni ulkoilmassa nyt kun autiomaan tuskastuttavan kuuma kesäkin on kääntynyt syksyksi. Aamureippailureitikseni kaavailin kartan mukaan lähistöllä kiemurtelevaa lenkkipolkua, joka pitäisi minut poissa kaduilta aiheuttamasta ylimääräistä hämminkiä. Niin, Vegasin kaduilla on ihan normaalia kulkea puolialastomana, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että autot kolaroisivat kuskien jäädessä tuijottamaan juoksutrikoista naista.
Sen verran olen kuitenkin C.S.I. Las Vegasia katsonut, että kun tuttavani totesi, että suunnittelemani juoksureitti sadevesiviemärin reunaa pitkin halki epämääräisen lähiön kuulostaa melko huonolta idealta, päätin suosiolla jättää lähiölenkin Las Vegasin sivukujilla välistä. Pettymystäni lievittääkseen hän tyrkkäsi kouraani kausikorttinsa Las Vegasin reunalla olevaan Red Rock Canyonin luonnonpuistoon. Tuumasta toimeen, kolmenkympin suojakertoimet harteille, juotavaa mukaan ja miehen kanssa kohti punaisia kanjoneita!
Vietimme Red Rock Canyonin poluilla samoillen melkein neljä tuntia. Osa reiteistä oli melko haastavaakin kuljettavaa; pomppimista kiveltä toiselle, rehellistä kiipeämistä nelinkontin, irtokiviä, jyrkkiä mäkiä ja kohtuullisen lämmin keli. Vaikken ottanut juoksuaskeleen juoksuaskelta, kävi taivaltaminen silti ihan treenistä ja parikin kertaa vesipullosta hörppiessä kävi mielessä, että olisihan se juomareppu ollut ihan hyvä olla mukana. Päivä oli kuitenkin onnistunut ja tuo hauska, vaihteleva maasto yhdistettynä upeisiin maisemiin pesi taatusti hotellin kuin hotellin kuntosalin mennen tullen.
Viikonlopun toinen urheilunumero olikin sitten penkkiurheilua ja oikeastaan syy koko reissulle. Vietimme aurinkoisen sunnuntaipäivän kisakatsomossa seuraamassa kiihdytyskisoja ja kiertelimme varikolla ihmettelemässä kisakalustoa ja tiimien työskentelyä. Siellä nitronkäryssä muistui elävästi mieleen ne omatkin moottoriurheilukokeilut joskus vuosia sitten, kun itse seisoin muutaman kerran suoran alkupäässä moottoripyörineni lähtövalojen vaihtumista odottaen. Mutta eipä se moottoriurheilu sitten kuitenkaan ollut minun juttuni, vaikka se hauskaa olikin. Kyllä minä silti tykkään urheilla enemmän tämän yhden naisvoiman parissa, kuin tuhannen hevosvoiman.
Onnenpäivä 