Reilun viikon verran on nyt liikuteltu sekä kroppaa että aivopuoliskoja marraskuun treenisuunnitelman tahdissa ja hengissä ollaan, vieläkin. Myönnettäköön kuitenkin, ettei korvienväli välttämättä ihan jokaiseen treeniin jaksanut seurata mukana sataprosenttisella panostuksella. No, jos ei järjellä, niin järjettömyydellä sitten ja sitä ei tästä päästä puutu. Mutta kurkataanpa mitä kaikkea ehdin viikon aikana liikuntarintamalla puuhastella ja mitä se minulle opetti.
Maanantai:
Tämä päivä teille onkin jo tuttu normipäivä-postauksestani. Kerrattakoon kuitenkin vielä lyhyesti, että aamuni alkoi reilun 10 kilometrin mäkihölkkälenkillä, joka sujui kuin siivillä. Illalla suuntasin melko laimein odotuksin salille rintatreeniin, joka kuitenkin sujui odotuksiini nähden erinomaisesti. Kaiken kaikkiaan maanantai oli siis varsin komea startti marraskuun liikuntasuunnitelmalleni.
Tyttö vinopenkkaa.
Tiistai:
Tiistai oli se päivä, kun annoin liiallisesta juoksemisesta kiukkuuntuville jaloilleni vaihtoehtoista tekemistä. Suuntasin siis tunniksi mieheni seuraksi kuntosalille tekemään aamucardioni porraskoneessa, CrossRamp -laitteessa ja kuntopyörän päällä. No, tuo touhu sujuu aika rutiinilla ja saan pidettyä mielenkiintoni hieman ruohonjuuritasoa ylempänä mm. intervalleja tekemällä.
Illalla sitten taas salille ja selkäsaunan pariin. Vähän maastavetoa suorin jaloin, leuanvetoa, alasoutua, kulmasoutua ja sen sellaista liikehdintää. Meininki oli yleisluonteeltaan reipas, vaikka kello oli jo puoli kymmenen illalla kun vihdoin raahustimme salilta kotiin.
Sykemittarini kertoo, että on aika lähteä syömään.
Keskiviikko:
Ai ja voi. Maantiepyöräilypäivä. Ja alaselkä ihan jumissa! Siellä lounastunnin paikkeilla kaivoin kuitenkin kärsivällisesti ja kärsien pyöräni autotallista ja suuntasin kohti horisontissa häämöttäviä vuoria. Kunnon puolesta ei ensimmäinen nousu tuntunut erityisen pahalta ja jopa ohitin matkalla pari pyöräilijää (olivat iältään ehkä siellä kahdeksankymmenen ja sadan välillä, itse varmasti olen pyörätuolissa silloin…). No, sellaisen puolen tunnin ajelun jälkeen oli aika selvä, että loppumatkasta tulisi tuskaa. Selkää särki ihan vietävästi eilisen maastavedon jäljiltä ja lenkki jäi lopulta reilun 1,5 tunnin mittaiseksi ja pituutta sille kertyi noin 40 km.
Torstai:
Mäkihölkkä-aamu. Syöksyessäni lenkkarit jalassa tien päälle seitsemältä aamulla, olin intoa täynnä. Ensimmäiset puoli tuntia ylämäkeen oli kuitenkin melkoista tuskaa ennen kuin paikat lämpenivät ja pohjejumi hieman hellitti. Alkukankeuden jälkeen nautiskelin kuitenkin täysillä loppumatkasta, pysähdyin ihastelemaan peuroja ja vedin keuhkoihini laakson yllä vellovaa kosteutta. Reilut kymmenen kilometriä hölköteltyäni olikin sitten hoppu, piti syödä, tehdä töitä ja rientää ripsiä laitattamaan ja fiksuna naisena nipistin aikaa tietysti venyttelystä.
Illan laskeutuessa oli ohjelmassa sali ja olkatreeni. Olo oli vähintäänkin veltto, mutta päätin, että menen tekemään sen minkä kykenen, en enempää tai vähempää. Ensimmäisten vipujen ja takaolkapääliikkeiden jälkeen erityisesti vasen olkapää hankkiutui sellaiseen pumppiin ja jumiin, että suoritin loput treenistä suosiolla kevyemmin ja siitäkin huolimatta tuskasta irvistellen. Tuntia myöhemmin olin jo ihan kypsä nilkuttamaan kotiin ja sohvalle vaakatasoon.
Perjantai:
Vuorossa oli lyhyt puolen tunnin aamucardio salilla ja sen perään 40 minuutin vatsatreeni. Suoritin cardion juoksumatolla palauttelevasti hölkötellen ja edellispäivänä jalkoihini jätettyjä jumeja sulatellen. Ei tuntunut pahalta, päinvastoin. Perään vielä vatsa- ja kyljyslihaksia ristiin rastiin ja kotiin latautumaan illan jalkapunttiin. Mikähän siinä muuten on, että juuri keskikropan treenaaminen on itselleni se kaikkein vastenmielisin treeni ja ahdistaa aina etukäteen?
Olen yleensä tavannut tehdä jalkatreenin lauantaina tai jopa sunnuntaina, mutta tällä juoksentelulla ja pyöräilyllä tuntui siltä, että haluan pyhittää viikonlopun jalkojen osalta lepäämiselle. Siispä jalat käsittelyyn vielä perjantai-illan aikana. Perjantai-illat salilla ovat siitä mukavia, että silloin saa puuhastella kyykkypaikalla ja muissa jalkavehkeissä ihan rauhassa ilman, että joku vie paikkasi heti kun selkäsi käännät. Mihinkään ääliömäiseen jalkapunttiin en hyvästä fiiliksestä huolimattakaan ryhtynyt, sillä sitä seuraa aina ääliömäinen jumi eikä sellainen sovi nyt kun juostakin pitäisi. Sumokyykkäsin, heiluttelin kahvakuulaa, askelkyykkäsin, nousin penkille, hapotin takareidet takareisikoneessa ja tein takapotkuja. Autolle kävellessä jalat tuntuivat sementiltä siitäkin huolimatta, että kuvittelin ottaneeni ihan kevyesti. Venytin hetken sekä etu- että takareisiä ennen kuin taivuin autoon sisälle.
Mitä teit perjantai-iltana? Ööö… no mitähän ne liikunta-addiktit tekee…
Lauantai:
Perjantai-iltana lattialla venytellessä ja samalla suklaata syödessäni olin päättänyt, että sunnuntain sijaan lauantai olisi viikon lepopäivä. Ja valinta oli oikea.
Sunnuntai:
Jalkojen yhä lepäillessä ja palautuessa viikon rasituksista, pistin kädet töihin. Vuorossa oli siis hauis-/ojentajatreeni. Liekö lauantain hodari-illallisella oli jotain osuutta asiaan, mutta olin sunnuntaina jokseenkin kokovartaloturvoksissa tai ainakin tuntui siltä. Pää oli turvoksissa, lihakset olivat turvoksissa ja olo oli kaikkea muuta kuin sitä mihin treenisuunnitelmallani olin tähtäämässä. No, olo ei varsinaisesti ainakaan keventynyt siinä melko reipashenkisten treenien tuoksinnassa. Nyt kun kroppa tuntui muutenkin pitävän kynsin hampain kiinni kaikesta nesteestä, olivat käsivarret niin paksuina heti ensimmäisten liikkeiden jälkeen, että sykemittarin ranneketta oli pakko höllätä. Treeni meni mitä ilmeisemmin perille, sillä käsien koukistaminen tuntuu kankealta vielä tänäänkin.
Sellainen oli reilun 15 tunnin treeniviikko. Treenimäärältään tuo ei kamalan paljoa poikkea normaalista treenitahdistani, mutta salicardion sijaan treenaan nyt enemmän ulkosalla juosten ja pyöräillen. Ja tuo onkin se asia, joka on aiheuttanut treeneissä hassun mentaalisen muutoksen. Silloin, kun suoritan aamucardioni salin hämärässä, on päivän pääsuoritus mentaalisesti illan salitreeni ja tuo aamucardio edustaa enemmänkin kaloreiden polttelua. Kuitenkin niinä päivinä, kun olen käynyt pitkällä juoksulenkillä, on salitreeni ollut enemmän rutiininomaista heiluttelua, kuin päivän päätreeni. Hieman yllättäen salitreeni siis hävisi mielekkyysasteikolla juoksemiselle, ainakin jos ne sijoitettiin samalle päivälle. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että puolivaloillakin tehty salitreeni on parempi kuin ei treeniä ollenkaan. Ei nimittäin harmittanut yhtenäkään iltana salilta kotiuduttua, että tuli lähdettyä.
Ne joita kiinnostaa, voivat seurata treenejäni myös Suunnon Movescountissa.