Näin iän ja kokemuksen pikkuhiljaa karttuessa olen puolivahingossa opetellut olemaan hieman armollisempi itselleni. Olen aina ollut toiminnan nainen, unelmoinut isosti ja päässyt toisinaan jopa toteutusasteelle. Olen sortunut ”sitten kun” -ajatteluun, tavoitellut merkkipaaluja ja korjannut elämän epäkohtia. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut hieman hölläämään henkistä suoritintani ja viittaamaan kintaalla osalle suurista suunnitelmistani. Ehkei minun tarvitsekaan toteuttaa ihan jokaista unelmaani.

Joitakin vuosia sitten keksin, että haluan kirjoittaa kirjan. Kirjoitettuani ensimmäiset rivit suurella intohimolla, muodostui kirjasta päässäni se suuri unelma, joka olisi kaiken luovuuteni käsinkosketeltava tuotos. Tajusin kuitenkin pian, että tarvitsisin lisää harjoitusta tuottaakseni kansien väliin parempaa tekstiä. Niin syntyi Onnenpäivä, opettamaan minulle rutiininomaista ja sujuvaa kirjoittamista. Blogin säännöllinen päivitys vei kuitenkin paljon aikaa ja tuntui yhdessä töiden kanssa syövän koko päivän luovuusannoksen. Pettymyksekseni oli pakko myöntää, etten millään pystyisi kirjoittamaan yhtäaikaa sekä blogia että kirjaa ja tekemään vielä töitäkin. Niin jäi kirjan kirjoittaminen intohimoisen bloggaamisen jalkoihin ja päätin palata sen pariin heti, kun blogini tulisi tiensä päähän. Eli varmaan aika nopeasti.

Kun bloggaamiselle ei sitten näkynytkään loppua, lukijoita tuli koko ajan lisää ja kehityin bloggaajana jatkuvasti, alkoi mieltäni kalvamaan huono omatunto. Mutta kun se kirja, se unelma, minusta piti tulla kirjailija eikä mikään bloggaaja! Loin mielessäni itselleni takarajoja ja päätin, että viimeistään kesällä jatkaisin kirjan kirjoittamista, vaikka sitten yhtä aikaa blogin kanssa. Voisin nipistää vaikka yöunista tai treeneistä, sillä tuo unelma olisi niin lähellä, hyvin suunniteltu ja vain toteutuksen päässä! Mutta ei, en vain saanut aikaiseksi. Aikani, luovuuteni ja energiani oli rajallista. Soimasin itseäni jatkuvasti siitä, etten pystynyt hylkäämään blogiani ja siirtymään sen todellisen unelmani työstämiseen. En, vaikka näin, kuinka ympärilläni olevat ihmiset paiskivat töitä unelmiensa eteen ja saavuttivat toinen toisensa jälkeen horisontissa häämöttäviä pilvilinnoja.

Siitä minun pilvilinnastani oli kuitenkin tullut musta möykky näkökenttäni reunamilla ja se varjosti nyt kaikkea tekemistäni.

Totuus oli se, että olin bloggailuni kanssa valtavan onnellinen enkä siksi pystynyt päästämään siitä irti. Siksi päästinkin irti unelmastani, vaikka se olikin vaikeaa tässä ajassa, jossa kannustetaan ympärivuorokautiseen työhön, unettomuuteen ja syömättömyyteen unelmien saavuttamiseksi. Kun työnsin riippakiveksi muuttuneen unelmani hamaan tulevaisuuteen, tunsin oloni helpottuneeksi ja jatkuva syyllisyydentunto katosi harteiltani.

Yhdestä unelmasta luopuminen, tai ainakin sen toteutuksen siirtäminen, tekee tilaa muille unelmille. Tämän opin, kun olin ensin unelmoinut vanhan talon ostamisesta, sen remontoimisesta kodiksi ja sen jälkeen asettumisesta aloilleen. Remontin valmistumisen ja aloilleen asettumisen välissä jouduin kuitenkin päästämään unelmastani irti, jotta voisimme mieheni kanssa rynnätä seuraavan unelman perään Kaliforniaan. Niin jäi juuri valmistunut koti unelmineen Suomeen ja eteeni aukeni kokonaan uusi elämä uusine unelmineen.

Toisinaan taas se kauan työstetty unelma ei toteutuessaan tunnukaan enää niin hyvältä idealta. On täysin inhimillistä haukata liian iso pala pureskeltavaksi, haalia liian iso pihapiiri hoidettavaksi, liian pitkä dieetti suoritettavaksi, valita väärä unelmien mies tai muuttaa liian syvälle maaseudulle. Mutta onneksi mieltään saa muuttaa, pyyhkäistä unelmalla takapuolta, kääntyä kannoillaan, pistää tilukset myyntiin ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Kaikkia unelmia kun ei vaan ole tarkoitettu toteutettaviksi.

Tai sitten voi käydä niin kuin minulle. Sen tavoitellut unelman sijaan todellinen unelma löytyikin jo matkalta, kuten minulla kävi blogini kanssa. Silloin voi hyvillä mielin pysähtyä ja nauttia siitä missä on tässä ja nyt.