Pakkasimme viime viikolla jälleen kerran kimpsut ja kampsut autoon ja ajelimme Nevadan puolelle Las Vegasiin pitkän viikonlopun viettoon. Tämän kertainen reissu oli siitä erilainen aikaisempiin verrattuna, että emme asuneetkaan keskustan hotelleissa vaan Las Vegasin lähiössä tuttavamme nurkissa. Koska minulla ei siis ollut käytössäni hotellin kuntosalia, pakkasin mukaani lenkkivarusteet ja ajattelin hoitaa kuntoiluni ulkoilmassa nyt kun autiomaan tuskastuttavan kuuma kesäkin on kääntynyt syksyksi. Aamureippailureitikseni kaavailin kartan mukaan lähistöllä kiemurtelevaa lenkkipolkua, joka pitäisi minut poissa kaduilta aiheuttamasta ylimääräistä hämminkiä. Niin, Vegasin kaduilla on ihan normaalia kulkea puolialastomana, mutta en halunnut ottaa sitä riskiä, että autot kolaroisivat kuskien jäädessä tuijottamaan juoksutrikoista naista.

Sen verran olen kuitenkin C.S.I. Las Vegasia katsonut, että kun tuttavani totesi, että suunnittelemani juoksureitti sadevesiviemärin reunaa pitkin halki epämääräisen lähiön kuulostaa melko huonolta idealta, päätin suosiolla jättää lähiölenkin Las Vegasin sivukujilla välistä. Pettymystäni lievittääkseen hän tyrkkäsi kouraani kausikorttinsa Las Vegasin reunalla olevaan Red Rock Canyonin luonnonpuistoon. Tuumasta toimeen, kolmenkympin suojakertoimet harteille, juotavaa mukaan ja miehen kanssa kohti punaisia kanjoneita!

Vietimme Red Rock Canyonin poluilla samoillen melkein neljä tuntia. Osa reiteistä oli melko haastavaakin kuljettavaa; pomppimista kiveltä toiselle, rehellistä kiipeämistä nelinkontin, irtokiviä, jyrkkiä mäkiä ja kohtuullisen lämmin keli. Vaikken ottanut juoksuaskeleen juoksuaskelta, kävi taivaltaminen silti ihan treenistä ja parikin kertaa vesipullosta hörppiessä kävi mielessä, että olisihan se juomareppu ollut ihan hyvä olla mukana. Päivä oli kuitenkin onnistunut ja tuo hauska, vaihteleva maasto yhdistettynä upeisiin maisemiin pesi taatusti hotellin kuin hotellin kuntosalin mennen tullen.

Viikonlopun toinen urheilunumero olikin sitten penkkiurheilua ja oikeastaan syy koko reissulle. Vietimme aurinkoisen sunnuntaipäivän kisakatsomossa seuraamassa kiihdytyskisoja ja kiertelimme varikolla ihmettelemässä kisakalustoa ja tiimien työskentelyä. Siellä nitronkäryssä muistui elävästi mieleen ne omatkin moottoriurheilukokeilut joskus vuosia sitten, kun itse seisoin muutaman kerran suoran alkupäässä moottoripyörineni lähtövalojen vaihtumista odottaen. Mutta eipä se moottoriurheilu sitten kuitenkaan ollut minun juttuni, vaikka se hauskaa olikin. Kyllä minä silti tykkään urheilla enemmän tämän yhden naisvoiman parissa, kuin tuhannen hevosvoiman.

Ja jee, ihan oikean kilpakuskin kanssa kuvassa!