Meitä salitreenaajia on kahdenlaisia. On niitä, jotka treenaavat kiinteytyäkseen eli saadakseen olemassa olevan massan tiiviimpään pakettiin ja niitä, joilla tähtäimessä on voiman, lihasmassan ja sitä myötä koko olemuksen kasvaminen. Itse olen kuulunut ryhmistä jälkimmäiseen edelliset kahdeksan vuotta ja viimeisen neljän vuoden aikana se on myös alkanut hitaasti näkyä päälle päin.

Kolmisen vuotta sitten laitoin kierrätykseen ensimmäiset housut, kun reiteni eivät enää mahtuneet niiden lahkeista sisään. Ongelma ratkesi ostamalla suurempia housuja ja niin saatiin taas lisätä rautaa tankoon. Sitten alkoivat käydä pieniksi pitkähihaiset paidat, kun eivät hauikset enää mahtuneetkaan hihojen sisälle. Tämä ongelma ratkesi ostamalla hihoistaan väljempiä paitoja ja taas tehtiin hyvillä mielin lisää pudotussarjoja. Tänä syksynä en sitten mahtunut enää takkeihini. Selkä, olkapäät ja käsivarret nyt vaan eivät enää millään sopineet vanhojen vaatteiden sisään. Niinpä marssin kauppaan ja ostin takin kokoa L. Lisää rautaa…!

En oikeastaan koskaan ajatellut, että minun tarvitsisi miettiä koko asiaa, naisella kun eivät lihakset kohisten kasva. Mutta mitäs sitten tehdään, kun joskus saavutan sen koon, jota suuremmaksi en enää halua kasvaa? Enpä olisi uskonut, että koskaan sanoisin seuraavaa naisille tyypillistä lausetta, joka yleensä aiheuttaa minussa jonkinlaisen puistatusrefleksin ja päänsäryn, mutta ”mä en ehkä halua, että mun lihakset kasvaa isommaksi”.

Hei mulla on olkapäät!

Hyvä on, lause pitää paikkaansa tällä hetkellä vasta jalkojen osalta, mutta jo sekin aiheuttaa toimenpiteitä ja muutoksia treenitapoihin. Yläkropassa sen sijaan on vielä vähän kasvunvaraa, vaikka olkapäät ovatkin oman treenipäivän myötä saaneet tämän vuoden aikana selvästi muotoa lisää. Selvää kuitenkin on, että olen lähestymässä hyvää vauhtia risteysaluetta ja tuosta risteyksestä lähtee kaksi tietä. Annanko lihasteni kasvaa niin paljon kuin ne luontaisesti ovat kasvaakseen vai pitäisikö kehitystä alkaa hieman jarruttelemaan ja pelastaa ne naisellisuuden rippeet mitä jäljellä vielä on?

Ja sinä siellä, joka hymähdit takarivissä – tiedän kyllä, etten ole maailman, tai edes Suomen mittakaavassa vielä erityisen iso tyttö, mutta tämä on nyt kuitenkin se piste, jossa itse olen ryhtynyt pohtimaan tavoitteitani ja sitä mihin treenaamiseni tätä menoa johtaa. Lihasmassaa on nimittäin jo sen verran paljon, että mikäli annan sen päälle kertyä normaalin naisen rasvaprosentin verran ihraa, alan oikeasti ja vakavasti puhuen olla melkoinen rohjake.

Ne hirviöjalat.

Nurinkurista kyllä, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että minun kohdallani ennallaan pysyminen tai pienentyminen vaatisi enemmän keskittymistä ja tahdonvoimaa kuin treenaaminen kasvumielessä. Jos puuhasteluni jatkuu ennallaan, se johtaa treenitottumuksillani ja ylettömällä ruokahalullani väistämättä siihen, että kasvan kasvamistaan aina siihen saakka, kuin se ilman lisäaineita on mahdollista. Reisien kasvua hillitäkseni olen jo kutistanut jalkatreenit kertaan viikossa ja ylenpalttisen punttaamisen sijaan yritän juosta niin paljon kuin juoksemista vastustavat jalkani kestävät. Mutta yläkropalle en sitten osaakaan antaa armoa. Kovien viikkojen sarjat loppuvat pudotussarjoihin, pakkotoistoihin, irvistyksiin ja armottomaan lihaspoltteeseen. Ja niin, siitä mitä pidän, se on koko salitreenaamisen suola. Mutta selvähän se on, että kun lihassyyt revitään kappaleiksi kuudesti viikossa, niin kasvaahan se pala. Ajatus siitä, etten enää pyrkisi tarttumaan niihin suurempiin käsipainoihin kuin kuukausi sitten, etten enää laittaisi tankoon enemmän limppuja kuin edellisellä kerralla ja etten enää tarvitsisi peesaajaa tuoksinnan keskellä, tuntuu vieraalta, tylsältä. Miksi harrastaa jotain lajia ilman halua kehittyä? Mutta toisaalta, olisihan se kiva mahtua tänä vuonna hankittuihin vaatteisiin vielä ensi vuonnakin.

Ei noussut ihan oman painon verran penkistä. Pakko treenata lisää.

Kuten ehkä huomaatte, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan taikka toiseen. Sen sijaan olen leikitellyt erinäisillä ajatuksilla. Jos vähentäisin salitreenit kolmeen kertaan viikossa ja antaisin enemmän aikaa muille liikuntaharrastuksille, kuten vaikka herättäisin henkiin sen toistaiseksi kuopatun unelman duathlon-kisaan osallistumisesta. Tai mitä jos antaisin intohimon viedä, kasvattaisin yläkroppaani vielä lisää, säikyttelisin ihmisiä uimarannalla ja ehkä joku päivä astelisin kilpalavalle? Niin, tuota kisaamistakin olen viime aikoina pohtinut tosissani ainakin sen puolen ajatuksen verran, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kisaamisessa ei kuitenkaan olisi enää kyse pelkästä treenaamisesta ja dieettaamisesta, vaan myös rahasta kaikkine kisamaksuineen ja valmennuspalkkioineen. Tai ehkä kutistaisin tämän järjettömän 14-16 viikkotunnin treenimäärän kolmannekseen ja keskittyisin kirjoittamiseen ja lukemiseen, kaivaisin öljyvärit ja pensselit naftaliinista ja vaihtaisin sporttailut ehtaan taiteilijaelämään. Mutta äh, se tarkoittaisi sitä, että pitäisi syödäkin vähemmän. Ja syöminen on kivaa.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia tänään. Mitenkäs teidän muiden lihakset, kasvavatko holtittomasti vai junnaako kehitys paikallaan?

Anteeksi. Tunsin lievää sydänkohtausta muistuttavan piston sydämessäni, kun edellisen juttuni kommenteissa niin moni kertoi pitävänsä erityisesti liikunta-aiheisista jutuistani. Ja niitä juttujahan ei viime aikoina ole ollut hirmuisen monta, vaikka liikuntaa kyllä on piisannut. Mutta ja kun. Minä nyt vaan en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat mielekkäänä sarjapituuksista ja -painoista koostuvan blogin kirjoittamisen, olenhan liian laiska kirjoittamaan niitä ylös edes itselleni. Minä vain menen salille, teen juttuni niillä painoilla kuin käsiin sattuu osumaan, teen niin monta toistoa kuin jaksan, tulen kotiin, unohdan koko homman ja kirjoitan blogiin jotain sekavaa juustohöylästä. Että sellainen liikunta-bloggaaja minä olen.

Mutta ryhdistäydytäänpä taas hieman ja aloitetaan tämänhetkisen treenitilanteen ja kunnon sanoiksi purkaminen vaikkapa siitä tavoitteesta, jonka itselleni ennen Suomeen lähtöä asetin. Niin, olin itsekin jo melkein unohtanut – se duathlon. Tuo unelmahan oli jo lähestulkoon toteutettavissa, mitä nyt en pystynyt juoksemaan ja painoakin piti saada alaspäin, jotta näyttäisin katu-uskottavalta kestävyysurheilijalta. Hakattuani päätäni seinään riittävän pitkään, muutin juoksutekniikkaa Suomessa ollessani ja juoksemiseen liittyvä ongelma oli ratkaistu. Sitten oli vielä se painonpudotus-projekti, jonka sysäsin suosiolla syksyyn ja kotiinpaluuseen. Niitä testaamista odottavia uutuusjäätelöitä oli nimittäin Suomessa aika monta.

Sen verran tuli Suomessa juoksutekniikkaa harjoiteltua, vaihteettomalla pyörällä ajeltua ja pikkukaupunkien saleja koluttua, että paino ei ylenpalttisesta ruisleivän, mämmin, jäätelöiden, suklaan, pullien, piirakoiden ja lettujen syömisestä juuri noussut. Itse asiassa en uhrannut ruokailulle montaakaan ajatusta koko viiden viikon aikana. Kun sitten palasin kotiin, oli mieli ja kroppa rentona ja olin enemmän kuin valmis palaamaan normaaliin treenirytmiin ja -ruokailuun. Mutta niinhän siinä taas kävi, kuten monta kertaa aikaisemminin, että toin tuliaiskarkkien lisäksi Suomesta mukanani yskän. Ja niin siirrettiin painonpudotusprojektia, juoksutreenejä ja pyöräilyjä jälleen kerran.

Kun flunssan pahin vaihe oli ohitse, aloitin juoksuharjoittelut uudelleen intervalli-treeneinä juoksumatolla ja pidemmillä lenkeillä ulkosalla. Mahdollisten uuden tekniikan mukanaan tuomien rasitusvammojen pelossa sekä flunssasta jääneiden lievien astmaoireiden ja kuumuuden vuoksi, en kuitenkaan ole uskaltanut juosta kuin kolmisen kertaa viikossa ja häpeäkseni on tunnustettava, että ihan oikean pyörän päälle en ole saanut aikaiseksi nousta vielä kertaakaan. Jalkojen palautumista odotellessani se hiivatin salikärpänen sitten istahti olkapäälleni ja hätistellessäni sitä pois pikkusormella, se puraisi ja vei mukanaan koko käden. Hupsista.

Niinhän siinä sitten kävi, että tehtyäni koko kesän lähinnä lihaskuntoa ylläpitävää, kuntopiiri-tyyppistä saliharjoittelua, kävi halu palata takaisin tositoimiin liian kovaksi. Ja kuunnelkaapa tarkasti, sillä tämä on se syy miksi jaksan treenata niin paljon. Siinä juoksumatolla intervalleja juostessani ja juoksijaksi aivan liian jykevää vartaloa peilistä katsellessani, minä sen sitten päätin. Aikaisemmista duathlonin suorittamiseen liittyvistä treenisuunnitelmistani poiketen, tein treeniohjelmaani hieman lisää tilaa sille lajille, jolle sydän sykkii tällä hetkellä eniten ja mikä minusta nyt tuntuu eniten mielekkäältä. Ja niin löysin kalenteristani viisijakoisen salitreeniohjelman, kaksi pidempää juoksulenkkiä, intervalli-juoksut mielialan mukaan ja jokusen aamucardion parhaalla katsomallani tavalla miehen seurana. Nopeasti laskeskeltuna tiedossa on siis tuttuun tyyliin 10-11 treeniä per viikko, joista puolet liittyvät tavalla tai toisella raudan siirtämiseen lihasvoimin.

Mutta se painonpudotus, siitä minä en ole luopunut. Kevään ja kesän aikana sairastellessani elopainoni nousi tuonne 67 kilon tietämille ja hetkittäin ylikin, mutta nyt syksyn alkutaipaleella olen saanut sen putoamaan 65 kiloon. Vertailun vuoksi sanottakoon, että se on noin 1,5 kiloa enemmän, kuin viime huhtikuussa. Noudattaakseni kerrankin omia neuvojani on sanottava, ettei se paino lopulta koko totuutta kerro. Olen minä nimittäin aika kaukana dieetin jälkeisestä kunnosta, vaikka painoeroa onkin varsin minimaalisesti. Tavoite onkin nyt pitää paino alle 65 kilon, koska oloni on kevyempänä kaikin puolin parempi. Enkä edes väitä, että timmimpänä olo merkitsisi minulle vain sisäistä hyvinvointia. Onhan selvä, että tunnen oloni nätimmäksi vähemmän pöhöttyneenä, minä kun en muutenkaan ole tyttö pienimmästä päästä.

Palataan vielä myöhemmin vähän syvällisemmin salitreenin sisältöön, painonpudotukseen ja ruokailuihin. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin taas jostain ihan muusta. Ihanaa sohvaperunointia niille, jotka eivät treenaamisesta välitä ja kivoja treenejä niille, joiden sydän sykkii liikunnalle!

 

Kuvat tältä aamulta, hetkeä ennen jalkapuntille lähtöä.