Salitreenin dilemma: suuremmaksi vai pienemmäksi?

Meitä salitreenaajia on kahdenlaisia. On niitä, jotka treenaavat kiinteytyäkseen eli saadakseen olemassa olevan massan tiiviimpään pakettiin ja niitä, joilla tähtäimessä on voiman, lihasmassan ja sitä myötä koko olemuksen kasvaminen. Itse olen kuulunut ryhmistä jälkimmäiseen edelliset kahdeksan vuotta ja viimeisen neljän vuoden aikana se on myös alkanut hitaasti näkyä päälle päin.

Kolmisen vuotta sitten laitoin kierrätykseen ensimmäiset housut, kun reiteni eivät enää mahtuneet niiden lahkeista sisään. Ongelma ratkesi ostamalla suurempia housuja ja niin saatiin taas lisätä rautaa tankoon. Sitten alkoivat käydä pieniksi pitkähihaiset paidat, kun eivät hauikset enää mahtuneetkaan hihojen sisälle. Tämä ongelma ratkesi ostamalla hihoistaan väljempiä paitoja ja taas tehtiin hyvillä mielin lisää pudotussarjoja. Tänä syksynä en sitten mahtunut enää takkeihini. Selkä, olkapäät ja käsivarret nyt vaan eivät enää millään sopineet vanhojen vaatteiden sisään. Niinpä marssin kauppaan ja ostin takin kokoa L. Lisää rautaa…!

En oikeastaan koskaan ajatellut, että minun tarvitsisi miettiä koko asiaa, naisella kun eivät lihakset kohisten kasva. Mutta mitäs sitten tehdään, kun joskus saavutan sen koon, jota suuremmaksi en enää halua kasvaa? Enpä olisi uskonut, että koskaan sanoisin seuraavaa naisille tyypillistä lausetta, joka yleensä aiheuttaa minussa jonkinlaisen puistatusrefleksin ja päänsäryn, mutta ”mä en ehkä halua, että mun lihakset kasvaa isommaksi”.

Hei mulla on olkapäät!

Hyvä on, lause pitää paikkaansa tällä hetkellä vasta jalkojen osalta, mutta jo sekin aiheuttaa toimenpiteitä ja muutoksia treenitapoihin. Yläkropassa sen sijaan on vielä vähän kasvunvaraa, vaikka olkapäät ovatkin oman treenipäivän myötä saaneet tämän vuoden aikana selvästi muotoa lisää. Selvää kuitenkin on, että olen lähestymässä hyvää vauhtia risteysaluetta ja tuosta risteyksestä lähtee kaksi tietä. Annanko lihasteni kasvaa niin paljon kuin ne luontaisesti ovat kasvaakseen vai pitäisikö kehitystä alkaa hieman jarruttelemaan ja pelastaa ne naisellisuuden rippeet mitä jäljellä vielä on?

Ja sinä siellä, joka hymähdit takarivissä – tiedän kyllä, etten ole maailman, tai edes Suomen mittakaavassa vielä erityisen iso tyttö, mutta tämä on nyt kuitenkin se piste, jossa itse olen ryhtynyt pohtimaan tavoitteitani ja sitä mihin treenaamiseni tätä menoa johtaa. Lihasmassaa on nimittäin jo sen verran paljon, että mikäli annan sen päälle kertyä normaalin naisen rasvaprosentin verran ihraa, alan oikeasti ja vakavasti puhuen olla melkoinen rohjake.

Ne hirviöjalat.

Nurinkurista kyllä, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että minun kohdallani ennallaan pysyminen tai pienentyminen vaatisi enemmän keskittymistä ja tahdonvoimaa kuin treenaaminen kasvumielessä. Jos puuhasteluni jatkuu ennallaan, se johtaa treenitottumuksillani ja ylettömällä ruokahalullani väistämättä siihen, että kasvan kasvamistaan aina siihen saakka, kuin se ilman lisäaineita on mahdollista. Reisien kasvua hillitäkseni olen jo kutistanut jalkatreenit kertaan viikossa ja ylenpalttisen punttaamisen sijaan yritän juosta niin paljon kuin juoksemista vastustavat jalkani kestävät. Mutta yläkropalle en sitten osaakaan antaa armoa. Kovien viikkojen sarjat loppuvat pudotussarjoihin, pakkotoistoihin, irvistyksiin ja armottomaan lihaspoltteeseen. Ja niin, siitä mitä pidän, se on koko salitreenaamisen suola. Mutta selvähän se on, että kun lihassyyt revitään kappaleiksi kuudesti viikossa, niin kasvaahan se pala. Ajatus siitä, etten enää pyrkisi tarttumaan niihin suurempiin käsipainoihin kuin kuukausi sitten, etten enää laittaisi tankoon enemmän limppuja kuin edellisellä kerralla ja etten enää tarvitsisi peesaajaa tuoksinnan keskellä, tuntuu vieraalta, tylsältä. Miksi harrastaa jotain lajia ilman halua kehittyä? Mutta toisaalta, olisihan se kiva mahtua tänä vuonna hankittuihin vaatteisiin vielä ensi vuonnakin.

Ei noussut ihan oman painon verran penkistä. Pakko treenata lisää.

Kuten ehkä huomaatte, en ole vielä tehnyt päätöksiä suuntaan taikka toiseen. Sen sijaan olen leikitellyt erinäisillä ajatuksilla. Jos vähentäisin salitreenit kolmeen kertaan viikossa ja antaisin enemmän aikaa muille liikuntaharrastuksille, kuten vaikka herättäisin henkiin sen toistaiseksi kuopatun unelman duathlon-kisaan osallistumisesta. Tai mitä jos antaisin intohimon viedä, kasvattaisin yläkroppaani vielä lisää, säikyttelisin ihmisiä uimarannalla ja ehkä joku päivä astelisin kilpalavalle? Niin, tuota kisaamistakin olen viime aikoina pohtinut tosissani ainakin sen puolen ajatuksen verran, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kisaamisessa ei kuitenkaan olisi enää kyse pelkästä treenaamisesta ja dieettaamisesta, vaan myös rahasta kaikkine kisamaksuineen ja valmennuspalkkioineen. Tai ehkä kutistaisin tämän järjettömän 14-16 viikkotunnin treenimäärän kolmannekseen ja keskittyisin kirjoittamiseen ja lukemiseen, kaivaisin öljyvärit ja pensselit naftaliinista ja vaihtaisin sporttailut ehtaan taiteilijaelämään. Mutta äh, se tarkoittaisi sitä, että pitäisi syödäkin vähemmän. Ja syöminen on kivaa.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia tänään. Mitenkäs teidän muiden lihakset, kasvavatko holtittomasti vai junnaako kehitys paikallaan?

Kesän jälkeen -kunto

Anteeksi. Tunsin lievää sydänkohtausta muistuttavan piston sydämessäni, kun edellisen juttuni kommenteissa niin moni kertoi pitävänsä erityisesti liikunta-aiheisista jutuistani. Ja niitä juttujahan ei viime aikoina ole ollut hirmuisen monta, vaikka liikuntaa kyllä on piisannut. Mutta ja kun. Minä nyt vaan en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat mielekkäänä sarjapituuksista ja -painoista koostuvan blogin kirjoittamisen, olenhan liian laiska kirjoittamaan niitä ylös edes itselleni. Minä vain menen salille, teen juttuni niillä painoilla kuin käsiin sattuu osumaan, teen niin monta toistoa kuin jaksan, tulen kotiin, unohdan koko homman ja kirjoitan blogiin jotain sekavaa juustohöylästä. Että sellainen liikunta-bloggaaja minä olen.

Mutta ryhdistäydytäänpä taas hieman ja aloitetaan tämänhetkisen treenitilanteen ja kunnon sanoiksi purkaminen vaikkapa siitä tavoitteesta, jonka itselleni ennen Suomeen lähtöä asetin. Niin, olin itsekin jo melkein unohtanut – se duathlon. Tuo unelmahan oli jo lähestulkoon toteutettavissa, mitä nyt en pystynyt juoksemaan ja painoakin piti saada alaspäin, jotta näyttäisin katu-uskottavalta kestävyysurheilijalta. Hakattuani päätäni seinään riittävän pitkään, muutin juoksutekniikkaa Suomessa ollessani ja juoksemiseen liittyvä ongelma oli ratkaistu. Sitten oli vielä se painonpudotus-projekti, jonka sysäsin suosiolla syksyyn ja kotiinpaluuseen. Niitä testaamista odottavia uutuusjäätelöitä oli nimittäin Suomessa aika monta.

Sen verran tuli Suomessa juoksutekniikkaa harjoiteltua, vaihteettomalla pyörällä ajeltua ja pikkukaupunkien saleja koluttua, että paino ei ylenpalttisesta ruisleivän, mämmin, jäätelöiden, suklaan, pullien, piirakoiden ja lettujen syömisestä juuri noussut. Itse asiassa en uhrannut ruokailulle montaakaan ajatusta koko viiden viikon aikana. Kun sitten palasin kotiin, oli mieli ja kroppa rentona ja olin enemmän kuin valmis palaamaan normaaliin treenirytmiin ja -ruokailuun. Mutta niinhän siinä taas kävi, kuten monta kertaa aikaisemminin, että toin tuliaiskarkkien lisäksi Suomesta mukanani yskän. Ja niin siirrettiin painonpudotusprojektia, juoksutreenejä ja pyöräilyjä jälleen kerran.

Kun flunssan pahin vaihe oli ohitse, aloitin juoksuharjoittelut uudelleen intervalli-treeneinä juoksumatolla ja pidemmillä lenkeillä ulkosalla. Mahdollisten uuden tekniikan mukanaan tuomien rasitusvammojen pelossa sekä flunssasta jääneiden lievien astmaoireiden ja kuumuuden vuoksi, en kuitenkaan ole uskaltanut juosta kuin kolmisen kertaa viikossa ja häpeäkseni on tunnustettava, että ihan oikean pyörän päälle en ole saanut aikaiseksi nousta vielä kertaakaan. Jalkojen palautumista odotellessani se hiivatin salikärpänen sitten istahti olkapäälleni ja hätistellessäni sitä pois pikkusormella, se puraisi ja vei mukanaan koko käden. Hupsista.

Niinhän siinä sitten kävi, että tehtyäni koko kesän lähinnä lihaskuntoa ylläpitävää, kuntopiiri-tyyppistä saliharjoittelua, kävi halu palata takaisin tositoimiin liian kovaksi. Ja kuunnelkaapa tarkasti, sillä tämä on se syy miksi jaksan treenata niin paljon. Siinä juoksumatolla intervalleja juostessani ja juoksijaksi aivan liian jykevää vartaloa peilistä katsellessani, minä sen sitten päätin. Aikaisemmista duathlonin suorittamiseen liittyvistä treenisuunnitelmistani poiketen, tein treeniohjelmaani hieman lisää tilaa sille lajille, jolle sydän sykkii tällä hetkellä eniten ja mikä minusta nyt tuntuu eniten mielekkäältä. Ja niin löysin kalenteristani viisijakoisen salitreeniohjelman, kaksi pidempää juoksulenkkiä, intervalli-juoksut mielialan mukaan ja jokusen aamucardion parhaalla katsomallani tavalla miehen seurana. Nopeasti laskeskeltuna tiedossa on siis tuttuun tyyliin 10-11 treeniä per viikko, joista puolet liittyvät tavalla tai toisella raudan siirtämiseen lihasvoimin.

Mutta se painonpudotus, siitä minä en ole luopunut. Kevään ja kesän aikana sairastellessani elopainoni nousi tuonne 67 kilon tietämille ja hetkittäin ylikin, mutta nyt syksyn alkutaipaleella olen saanut sen putoamaan 65 kiloon. Vertailun vuoksi sanottakoon, että se on noin 1,5 kiloa enemmän, kuin viime huhtikuussa. Noudattaakseni kerrankin omia neuvojani on sanottava, ettei se paino lopulta koko totuutta kerro. Olen minä nimittäin aika kaukana dieetin jälkeisestä kunnosta, vaikka painoeroa onkin varsin minimaalisesti. Tavoite onkin nyt pitää paino alle 65 kilon, koska oloni on kevyempänä kaikin puolin parempi. Enkä edes väitä, että timmimpänä olo merkitsisi minulle vain sisäistä hyvinvointia. Onhan selvä, että tunnen oloni nätimmäksi vähemmän pöhöttyneenä, minä kun en muutenkaan ole tyttö pienimmästä päästä.

Palataan vielä myöhemmin vähän syvällisemmin salitreenin sisältöön, painonpudotukseen ja ruokailuihin. Sitä ennen kirjoitan kuitenkin taas jostain ihan muusta. Ihanaa sohvaperunointia niille, jotka eivät treenaamisesta välitä ja kivoja treenejä niille, joiden sydän sykkii liikunnalle!

 

Kuvat tältä aamulta, hetkeä ennen jalkapuntille lähtöä.

Urheilevan naisen jalkahuollon tärkeydestä

Tiedättekö sen tunteen, kun jalkapohjat ja varpaat ovat niin hurjassa kunnossa, että ne on pakko huoltaa ensin itse ennen kuin ilkeää mennä pedikyyriin? Jotenkin se säännöllinen jalkojen puunaaminen on omalla kohdalla taas viime aikoina jäänyt siihen pikaiseen lakkaamiseen ja kynsienleikkuuseen, vaikka erityisesti meille paljon juokseville tai muuten liikkuville naisille varpaiden ja jalkapohjien perusteellisempi hoito olisi oikeasti melko tärkeää.

Pienellä panostuksella voi paljon urheilevankin naisen varpaat pysyä ihan nättinä.

Asiahan on nimittäin niin, että kun jalat muhivat joka päivä lenkkareissa ja niillä juostaan, kyykätään, pyöräillään, tanssitaan ja jumpataan monta kertaa viikossa, niin aika nopeasti ne jalkapohjat ja varpaat kadottavat viimeisetkin naisellisuuden rippeensä. Repsottavat nahanriekaleet, kovettumat, rakot ja irronneet varpaankynnet ovat kuin suoraa pahimmasta zombi-elokuvasta ja aiheuttavat perheen pienimmille painajaisia. Kaikki jalkahoitojen laiminlyönnin seuraukset eivät kuitenkaan ole pelkästään esteettisiä. Kun muutama vuosi sitten juoksin paljon, unohdin varpaankynsien leikkauksen sillä seurauksella, että loppukesästä olin kolmea varpaankynttä köyhempi (= 3 x auts!). Kovettumista taas seuraa helposti kivuliaita rakkoja kovettuman alle, jotka taas poikivat lisää kovettumia ja lisää rakkoja ja katastrofi on valmis.

Nyt kun omat juoksulenkkini ovat lisääntyneet, päätin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni jalkojen kunnostuksen ja kunnossapidon suhteen. Annettuani varpaille pikaisen ensiavun, suunnistin lähiostarin kauneushoitolaan pedikyyriin. Nämä jalkahoidot ovat tässä maassa sen verran halpaa lystiä, että otin hoitoni kaikilla lisämausteilla: kovettumien rapsutuksella, säärien kuorinnalla, viilentävällä naamiolla sekä jalkapohjien ja säärien hieronnalla. Eikä tässä vielä kaikki – hoidon ajan istuskelin puoliunessa hierovassa tuolissa ja lakkojen kuivumista odotellessa ostin vitosella itselleni hartiahieronnan. Lopputuloksena varpaista tuli niin söpöt, ettei niillä raaskisi juosta enää metriäkään etteivät vaan kuluisi. Ooh, minä niin kuljen avokkaissa koko loppuelämän!

”Kyllä näistä vielä ihan näyttelykelpoiset saadaan”, lupaili hoitaja.

”… mitä sä oikein olet tehnyt näillä jaloilla?”, kysyi hoitaja pohkeiden kireyttä ihmetellen.

Jottei joka viikko tarvisi ravata pedikyyrissä, teen muutamia nopeita hoitotoimenpiteitä myös kotona. Kynsiä trimmailen joka viikko ja juoksulenkkien jälkeen hemmottelen jalkoja ensin virkistävällä, ja iltaisin ennen nukkumaanmenoa hoitavalla voiteella. Hankin myös erityisen kovettumien hoitoon tarkoitetun voidepuikon, joka pehmentää jo olemassa olevia kovettumia ja estää uusien syntymisen. Tällä tavalla kylpyhuoneessa odottavalla jalkojen hiontakivellä on loppupeleissä aika vähän hommia. Ja oikeasti, tuo voiteiden levittäminen jalkoihin ottaa ehkä kaksi minuuttia päivästä ja saa jalkapohjat ja varpaat voimaan paljon paremmin.

Bioregenan hoitava ja virkistävä jalkavoide.

Kovettumille kyytiä Earth Therapeuticsin voidepuikolla.

Pitäkäähän te muutkin varpaistanne ja jalkapohjistanne huolta, myös syksyllä ja talvella. Ovat sitten heti valmiina sandaaleihin, kun kevään ensimmäiset lämpimät säteet kurkistaa pilvenraosta.

Päivän pöljimmät

Tämän päiväiset älynväläykset löytyvät jo jokin aika sitten ilmestyneestä Shape Magazinesta ja sen julkkis-haastattelusta. Lehteen päätyneiden möläytysten taustalla häärii Destiny’s Childistäkin tuttu Kelly Rowland, joka valottaa lukijoille ruokailutottumuksiaan ja treenikuvioitaan. Näistä naistenlehdissä olevista julkkis-naisten ”en syö juuri mitään, mutta liikun kuin hullu” -jutuista olen avautunut täällä aikaisemminkin eikä tämäkään haastattelu tuolta linjalta juuri poikkea.

Kelly ”Sienet on uusi pihvi” Rowland

Kertoessaan siitä, kuinka hän pelkästään ruokaa katsomalla lihoaa heti pari kiloa ja kuinka tämän vuoksi on tärkeää tehdä ruoan suhteen oikeita valintoja, hän sanoo näin:

”KORVAAN HIMOITSEMANI EPÄTERVEELLISET RUOAT TERVEELLISEMMILLÄ VAIHTOEHDOILLA, JOTKA TARJOAVAT SAMAN MAKUELÄMYKSEN. KUN MIELENI TEKEE PIHVIÄ, GRILLAAN SIENIÄ JOIDEN PÄÄLLE RIPOTTELEN VUOHENJUUSTOA.”

Hyvältä kuulostavat nuo sienet, ei siinä mitään, mutta mitä tekemistä niillä on pihvin kanssa? Rehellisesti sanottuna minulle on se ja sama korvaako kukakin pihvinsä ja millä, mutta älä tule selittämään minulle, että sienet olisivat pihvin terveysversio tai että niiden maku olisi keskenään vertailukelpoinen. Se on vähän kuin väittäisi parsakaalin vievän makeanhimon. Sienet sininä ja pihvit pihvinä, sanon minä. Kaikki muu on teeskentelyä.

Tärkeintä ei ole hyvä kunto, vaan se miltä näyttää alasti.

 

Seuraavaksi Kelly kertoo suhteestaan liikuntaan ja vaahtoaa sen tärkeydestä:

”TUNNEN ITSENI TIMMINÄ SEKSIKKÄÄKSI. EIKÖS KAIKKIEN TAVOITE TREENAAMISESSA OLE JUURI SE, ETTÄ NÄYTTÄISI HYVÄLTÄ ALASTI? MINUN AINAKIN!”

Jep. Miksipä sitä muutenkaan treenattaisiin kuin keikistelläkseen alasti peilin edessä? Kuka hullu nyt treenaisi terveydellisistä syistä, pitääkseen ylipainon tuomat terveysongelmat loitolla? Tai jotta jaksaisi nousta pihamäen ylös puuskuttamatta, saatikka siksi, että liikunta olisi mukavaa? No huh huh. Kyllä liikkumisessa tärkeintä on se, mitä näkyy peilissä kun on alasti.

Siinä sitä taas on, tervettä esimerkkiä nuorille ja vähän vanhemmillekin naisille.

Koukussa, mutta kuinka pahasti?

Addiktiot ja riippuvuudet mielletään usein alkoholin, lääkkeiden ja muiden päihteiden väärinkäytöksi. Aineriippuvuus ei kuitenkaan ole ainoa riippuvuuden muoto, joka hallitsee elämää ja pahimmassa tapauksessa suistaa sen raiteiltaan. Keskuudessamme nimittäin piilee toinen, vähemmän tutkittu ja hankalammin tunnistettava riippuvuuden muoto, toiminnallinen riippuvuus, johon me naiset olemme miehiä taipuvaisempia. Toiminnallisista riippuvuuksista tunnetuimpia ovat kai peliriippuvuus, seksiriippuvuus, ostosriippuvuus, kännykkä- ja internetriippuvuus, erilaiset syömishäiriöt ja liikuntariippuvuus. Periaatteessa ihminen voi siis kehittää itselleen riippuvuuden melkein mistä tahansa toiminnasta, jonka seurauksena aivoissa syntyy mielihyvähormonien piikki. Aivoille mielihyvä on mielihyvä, tuli se sitten alkoholista, pyykinpesusta tai juoksulenkistä. Ja kun elimistölle syntyy riippuvuus jonkin toiminnan tuottamasta mielihyvähormonista, se on menoa sitten.

Liikuntariippuvuudesta puhuttaessa tunnen aina pienen piston rinnassani. Olen aikaisemminkin pohtinut täällä blogissa suhdettani liikuntaan ja luettuani muutama päivä sitten artikkelin erilaisista toiminnallisista riippuvuuksista, nousi aihe tapetille uudelleen. Onkohan oma, selvästi riippuvuudeksi luokiteltava liikkumiseni muuttunut haitalliseksi? Niin, toiminnallinen riippuvuus ei aina ole negatiivinen asia. Esimerkiksi kilpaurheilijaa se voi potkia parempiin suorituksiin, laittaa yrittämään enemmän ja tuoda menestystä. Mutta kun oma tahto ja hallinta katoaa, riippuvuus käskyttää ihmistä eikä toisinpäin, ollaan syvällä suossa. Omistautumisen ja pakonomaisuuden raja on häilyväinen.

Koukussa liikuntaan. Mutta kummalla on valta, minulla vai riippuvuudella?

 

Mistä sitten tietää, onko mopo karannut käsistä? Moni pahastikin addiktoitunut kun voi silmät sinisinä vakuutella ettei hänellä ole ongelmaa, vaikka postiluukusta sataisi kymmenien tuhansien luottokorttilaskuja, peilistä tuijottaisi laihduttamisesta riutuneet kasvot, iho olisi kaikesta auringonotosta ja solariumista keskellä talveakin luonnottoman tumma ja salille raahaudutaan vaikka käsi paketissa. Ensimmäinen hälytysmerkki on hallitsemattomuuden tunne. Se kauan sitten ollut intohimo on sammunut ja tilalle astunut vastenmielisyys toimintaa kohtaan, mutta siltikin on vain pakko mennä ja tehdä ennen kuin mieli on tyytyväinen. Toinen hälytysmerkki on sosiaalisten suhteiden häiriintyminen. Kun addiktion kohde jyrää alleen kaiken muun ja on prioriteettilistan ensimmäisellä, toisella ja kolmannella sijalla, ei muulle elämälle jää juurikaan aikaa tai arvoa. Kolmas hälytysmerkki on kohtuuden ja maalaisjärjen kadottaminen. Kun oma terveys ja hyvinvointi sysätään vaakalaudalta ja korvataan addiktion kohteella, altistaa riippuvainen tietoisesti, mutta pakkomielteensä ajamana, oman terveytensä kylmästi kakkossijalle. Neljäs hälytysmerkki on läheisten huoli. Kun ystävät ja perhe kyseenalaistavat riippuvaisen toiminnan, on ongelmasta tullut jo silminnähtävä.

Tiedän geeneineni olevani erilaisille riippuvuuksille altis. Onnekseni riippuvuus ei kuitenkaan ole lauennut päihteiden kohdalla, mutta eri toiminnallisuuksien kohdalla sitten sitäkin useammin, toisinaan jopa ihan vakavasti. Teininä olin riippuvainen ircistä (sen aikakauden yksi suosituimmista internetin pikaviestintäpalveluista), jonka käyttö loppui vasta, kun minulla ei enää ollut tietokonetta. Myöhemmin addiktoiduin chattaamiseen ja kummassakin tapauksessa virtuaalielämä syrjäytti suuren osan ihan oikeaa elämää. Vielä tänä päivänäkin jään naurettavan helposti koukkuun tietokonepeleihin, joiden pelaaminen vie salakavalasti enemmän ja enemmän aikaa päivästä. Lopulta ei jää muuta vaihtoehtoa kuin poistaa typerät Simsit ja Farmvillet koneelta kokonaan. Nettipokerin pelaamista en uskaltaisi edes kokeilla ja osakekurssien seuraamisellekin olen joutunut luomaan itselleni selvät rajat.

Sitten minulla on tämä liikunta. Liikunnan osalta täyttyvät muutamat riippuvuuden merkit: sen seuraama suunnaton hyvänolontunne ja toisaalta alakulo jos en saa päivittäistä liikunta-annostani. Uskon, että olen hetkittäin liukunut riippuvuuden negatiiviselle puolelle, mutta nykyään, tietoisesti asennettani muuttamalla, väitän päässeeni riippuvuuden niskan päälle ja kyseessä olevan enemmänkin intohimon ja halun kehittyä. Liikunta ei esimerkiksi aja enää sosiaalisten menojen edelle, vaikka yritänkin edelleen sovittaa menemiseni niin, että myös liikunnalle jäisi aikaa. Toinen terveen merkki on, että liikun kehoni ehdoilla ja pidän huolen riittävästä ravinnonsaannista. Jos johonkin sattuu tai olen väsynyt, huomioin sen ja annan kehoni palautua ja parantua. Nykyisin osaan myös suhtautua rennommin välipäiviin ja tiedän kun tarvitsen sellaisen. Ja toisaalta, vaikken tarvitsekaan, pystyn silti löysäilemään päivän tai pari ja tekemään jotain ihan muuta. Vaikka siis liikkuisikin paljon, ei kyse ole välttämättä riippuvuudesta, tai ainakaan hallitsemattomasta sellaisesta. Olen kuitenkin varpaillani ja pidän toimiani silmällä, jottei asialle omistautumiseni muuttuisi pakkomielteeksi.

Mutta hetkinen, entäs sitten tämä bloggaaminen? Päivittämättä jättämisestä tulee morkkis ja julkaisu-napin painalluksesta tyytyväisyyden tunne. Lukijamääriä on kiva seurailla ja uudet kommentit on pakko lukaista heti ensimmäisenä aamulla. Selvää myös on, että blogin pitäminen ja etenkin näiden pitkien juttujen kirjoittaminen vie aikaa ja se on väistämättä pois jostakin muualta. Onkohan tämä nyt sitä blogiriippuvuutta sitten vai ihan vain intohimoa ja omistautumista? Tiedä häntä, mutta nyt annan itselleni mielihyvähormonimyrskyn ja painan tuota kutsuvaa julkaisu-nappia. Ahhh.