Nyt kun kohu pikajuoksijoiden rasvaprosentin ympärillä osoittaa vihdoin laantumisen merkkejä, uskallan varovasti kirjoittaa omasta juoksemisestani, vaikkakaan se ei ole ammattimaista – saati sitten pikajuoksua nähnytkään. Joku ehkä muistaa, että juoksuharrastukseni on ollut melkoisessa vastatuulessa koko kevään ja alkukesän, mutta kaikista hankaluuksista huolimatta keksin ottaa seuraavaksi liikunnalliseksi tavoitteekseniduathloniin treenaamisen. Niinpä niin. Kuningasidea ihmiseltä, joka ei käytännössä pystynyt juoksemaan enää laisinkaan.

Lenkillä maalaismaisemissa Ylivieskassa

 

Koska olen tunnettu pakonomaisesta tarpeestani hakata päätäni seinään, ryhdyin ratkomaan niitä asioita, joiden ounastelin liittyvän juoksemisen sietämättömään vaikeuteen. Vaikka kylmä-/kuumahoito olikin auttanut oireisiin melko hyvin, oli aika tehdä jotakin myös ongelman aiheuttajalle. Ensin suurennuslasin alle joutivat lenkkarit. Sen hetkiset, vuoden vanhat Saucony Triumph 9 -juoksukengät olivat alunpitäenkin tuntuneet saman mallin edellistä versiota kovemmilta ja epäilin nilkkojeni ja säärien kipeytymisen johtuvan puutteellisesta iskunvaimennuksesta. Niinpä marssin lenkkariostoksille ja tuntia myöhemmin, useampaa lenkkariparia sovitettuani, löysin viimein etsimäni. Olo oli varmasti sama kuin Tuhkimolla, paitsi että lasikengän sijaan jalkaan sujahti uskomattoman pehmoinen, mutta tukeva, kaikin puolin miellyttävän tuntoinen New Balance 1080 V3 -juoksulenkkari.

Uudet New Balancen lenkkarit ja suomalaista designia olevat Footbalancen custom-pohjalliset

 

Uusien lenkkareiden lisäksi ostin myös mittatilaus-pohjalliset, joiden tarpeellisuuden tajusin katsoessani jalka-analystin ottamaan hidastekuvaa juoksustani juoksumatolla. Tunsin lähes fyysistä kipua katsoessani kuinka oikea jalkani osui matolle ulkosyrjä edellä ja näytti muljahtavan oudosti. Auts, auts ja vielä kerran auts. Aloin vähitellen ymmärtämään miksi päiväni alkoivat huonosti aina, kun nousin sängystä oikealla jalalla.

Jalka-analyysilla selvitettiin millainen kenkä ja pohjallinen olisi minulle paras

 

Myöhemmin kotona lattialla istuessani ja lenkkareita keskenään vertaillessani, tulin kurkanneeksi vanhoja lenkkareita sammakkoperspektiivistä. Ja voi kauhistus. Oikean jalan lenkkari oli menettänyt joustonsa täysin kantapään alta ja painunut lyttyyn. Auts, auts ja auts. Soimasin itseäni siitä, etten ollut huomannut asiaa aikaisemmin, vaikka olinkin pyöritellyt lenkkareita käsissäni ja tutkinut pohjien kulumista. Eli uudet lenkkarit saapuivat talouteen kreivin aikaan, vain muutama päivä ennen Suomeen lähtöä.

Vanhat lenkkarit ja lyttyyn painunut oikean jalan kenkä

 

Aloitin juoksuharjoittelut uusilla lenkkareilla maltillisesti. Mutta eipä kestänyt montaakaan lenkkiä, kun nilkka toisensa jälkeen alkoi taas jäykistyä kesken hölkän. Purin hammasta ja olin jo työntää lenkkarit ja juoksutrikoot saunanpesään, kun kelloni alkoivat vihdoin soida. Vinkkejä ongelman mahdolliseen ratkaisuun oli sadellut pikkuhiljaa sieltä täältä, mutta en tyhmyyttäni ollut niitä tajunnut. Lenkkareiden väsähtäminen kantapäiden kohdalta, kivuton juokseminen aina ylämäessä, miehen sinnikäs inttäminen ja lopulta muutaman lukijankin vinkkaus sai minut vihdoin kokeilemaan uutta juoksutekniikkaa.

Olin aina ajatellut, että ihminen juoksisi luontaisesti sillä tekniikalla, joka hänelle parhaiten sopisi, joten suhtauduin kokeiluun melko nihkeästi. Olin aina juossut harppoen niin, että ensin maahan osuvat kantapäät, joilta paino rullaa ensin päkiälle ja siitä varpaille. Niinpä ajatus päkiäjuoksusta, jossa kantapään sijaan maahan osuu ensin päkiä, tuntui hankalalta ja vähän pöljältäkin. Negatiiviset ajatukset haihtuivat kuitenkin nopeasti, kun kahden ensimmäisen koelenkin jälkeen nilkkoihini tai sääriini ei sattunut laisinkaan, päin vastoin – aikaisemmin syntynyt nilkkakipu alkoi hävitä pikkuhiljaa vaikka juoksulenkit jatkuivat. Ainoastaan pohkeeni olivat muutaman päivän jumissa kuin rankemmankin jalkapuntin jälkeen, mutta pohkeiden tottuessa uuteen askellukseen, olen pystynyt helposti tekemään 6-12 km lenkkejä kivuttomasti neljästikin viikossa.

Uuden juoksutekniikan opettelu ei sitten lopulta ollutkaan niin vaikeaa, joskin sopeutumisessa varmasti auttoi jo valmiiksikin kohtuullisen voimakkaat pohkeet. Aina lenkin alussa keskityn hetken verran riittävän lyhyeen askellukseen ja siihen, että jalka osuisi maahan suurin piirtein vartalon alapuolella ja että ensin maahan tulisi päkiä. Näin kantapään osuudeksi jää lähinnä kevyt hipaisu tienpintaan. Lenkin aikana tarkistan myös useamman kerran, että selkäni on pysynyt suorassa ja lantio hieman edessä, sillä minulla on taipumusta ryhtyä nojailemaan eteenpäin vauhdin hurmassa. Juoksutekniikan muutoksen myötä olen tainnut löytää ratkaisun myös toiseen duathlonin juoksuosuutta vaivanneeseen ongelmaan, hitauteen. Välittömästi tekniikkaa muutettuani huomasin vauhdin kasvaneen ihan itsestään!

 

Täten uskallan vihdoin ja viimein julistaa mystiset jalkaongelmani selätetyiksi, ainakin tällä erää. Hyvä minä!

Mitä tästä opimme? No, ainakin sen, että toisinaan sinnikkyys palkitaan eikä hanskoja kannata heittää tiskiin heti ensimmäisestä eikä välttämättä toisestakaan vastoinkäymisestä ja että pöljäkin idea saattaa osoittautua ihan kelvolliseksi, kun sitä kokeilee käytännössä.

Kiitos vielä niille lukijoille, jotka vinkkasivat juoksutekniikan tarkastamisesta ja kiitos siipalleni, joka on asiasta vinkkaillut varmasti jo vuoden päivät… öhöm.

Ja tässä vielä kiinnostuneille havainnoillistava video juoksutekniikan muuttamisesta perinteisestä rullaamisesta päkiäjuoksemiseen. Itselleni juuri tämä video sai aikaiseksi sen suurimman ahaa-elämyksen.

 

Suomessa lomaillessa ja kotimaata ristiin rastiin poukkoillessa olen kunnon kuntoiluaddiktina ehtinyt tutustua juoksumaastojen lisäksi myös paikallisiin kuntosaleihin. Ensimmäiseen kahteen viikkoon onkin mahtunut kaikkiaan kolme eri salia, joista jokainen on edustanut selvästi omanlaistaan tyylisuuntaa. Eli käydäänpä pikaisesti läpi minkälaisissa luolissa täällä on viime päivinä treenattu.

Huonolaatuista todistusaineistoa siitä, että olen jäätelötestailujen lisäksi käynyt myös salilla.

 

Littoisten monitoimitalon kuntosali, Littoinen
Kertamaksu 4 €
Ensivaikutelma sisään astuessa: Old school -äijäsali
Meininki: Tältä ensimmäistä majapaikkaani lähellä olevalta salilta en odottanut kovinkaan paljon, sillä monitoimitalo on vanha, sali todennäköisesti pieni ja kertamaksukin naurettavan halpa. Kaiken kukkuraksi suuntasin salille naisten vuoron aikaan, joten ajattelin olevani salilla todennäköisesti itsekseni. Yllätys olikin suuri, kun salilla oli lisäkseni kolme muuta naista ja ovien auetessa myös miehille, oli salilla jo ihan mukavasti tekemisen meininkiä. Sali oli selvästi profiloitunut aikuisille ihmisille eikä nuorisoa tankojen varressa näkynyt.
Pelit ja vehkeet: Sali oli pieni, mutta siellä oli kaikki mitä nyt sillä hetkellä satuin tarvitsemaan. Peruslaitteiden lisäksi salilta löytyi mm. muutama cardiolaite, penkki, kyykkäyspaikka, smith-laite sekä riittävästi vapaita painoja. Enempää ei salille olisi sitten mahtunutkaan.
Plussat: Kahvakuulat! Halpa lisäsijoitus, joka tekee kuntosalista heti hieman monipuolisemman. Myös hinta oli kohdillaan!
Miinukset: Hellepäivänä ilmastointi ei selvästikään toiminut. Toisaalta, eipähän tarvinut lämmitellä pitkään.
Hankkisinko jäsenyyden: En ehkä kuitenkaan, sillä yksikin ihminen enemmän olisi pienellä salilla aiheuttanut sietämättömän ruuhkan. Mutta kiva vierailusali!
Hanhivaaran liikuntakeskuksen kuntosali, Salo
Kertamaksu 9 €
Ensivaikutelma sisään astuessa: Onpa paljon tilaa
Meininki: Tämä tehdashallimainen ja valtava sali tuntui alusta pitäen hieman sieluttomalta. Pistin merkille, että osa salista oli rajattu ainoastaan naisten käyttöön mikä tietenkin lajimme ujoimpien mielestä on hieno asia, mutta itseäni tuo alue ei juuri houkutellut. Se nyt vaan on niin, että naisten puoli on yleensä täytetty helppokäyttöisillä laitteilla, joissa istue… anteeksi treenatessa, voi lueskella vaikkapa uusinta Cosmopolitania. Juu, ei kiitos. Niinpä pysyttelin tiukasti sekapuolella, missä suurin osa muistakin ihmisistä näytti olevan.
Pelit ja vehkeet: Nyt kun tällä salilla oli kerran se naisten puoli, niin voisi kuvitella sekapuolen olevan sen vastakohta. No joo, olihan siellä niitä vapaita painoja, taisi olla valmiiksi painotettuja tankojakin, mutta hyvänen aika – olisi siihen halliin sopinut enemmänkin kuin yksi penkki. Smith-laitteen, sen ainokaisen penkin ja ristitaljan lisäksi ei muita vanhan koulukunnan vehkeitä sitten ollutkaan. Sen sijaan sali oli täynnä erilaisia laitteita (joista osa oli rikki, vink vink) eikä tilaa luovuudelle oltu jätetty juurikaan.
Plussat: No, on ainakin tilaa hengittää. Ja jos laitteista tykkää, niin salilla on nippelitietoa rakastavien käytössä varsin mielenkiintoisen oloinen Wellness-järjestelmä, johon voi ladata saliohjelmansa ja seurata kehitystä. Plussaa tulee myös pukuhuoneissa olleista shampoista ja hoitoaineista.
Miinukset: En vaan tykkää laitesaleista. Ja siihen ainokaiseen ristitaljaan olisi voinut pienellä lisäsijoituksella hankkia enemmän erilaisia tankoja, ottimia ja naruja.
Hankkisinko jäsenyyden: En. Jos salilla on tärkeämpää olla iso sohvaryhmä kuin vaikkapa vinopenkki, niin se ei ole minua varten.
KuntoHelmix, Haapavesi
Kertamaksu 9 €
Ensivaikutelma sisään astuessa: Onpa pieni
Meininki: Tällä salilla olen ehtinyt käymään jo useamman kerran ja tunnelman on pakko olla hyvä, sillä viitsin ajella salille vajaat 20 km per suunta. Vaikka sali pienellä paikkakunnalla onkin, ei siellä koskaan tarvitse treenata yksin. Itse asiassa tällä salilla on jo kovasti kotoinen olo, sillä salilla tuntuu pyörivän samat naamat joka päivä.
Pelit ja vehkeet: Tältä pikkuriikkiseltä salilta löytyy lähestulkoon kaikki tarpeellinen, mm. neljä cardiolaitetta, peruslaitteet, riittävästi vapaita painoja, ristitalja, penkki, smith-laite ja kyykkypaikka. Oikeastaan ainoa asia mitä olen jäänyt kaipaamaan, on valmiiksi painotetut tangot, selkäpenkki ja kahvakuulat. Toisaalta, kahvakuulailuun ei tällä salilla välttämättä olisi edes tilaa. Käyttäjämääräänsä nähden salilla on kuitenkin riittävästi kaikkea.
Plussat: Kuntosalilta saa treenin ajaksi hikipyyhkeen, joka on kaltaiselleni hikoilevalle emakolle enemmän kuin positiivinen asia. Ilahduin myös suuresti siitä, että cardiolaitteista yksi on soutulaite. Niitä ei liikaa amerikkalaisilla saleilla ole näkynyt.
Miinukset: Vapaata lattiapinta-alaa on toisinaan hyvin vähän, joten vaikkapa vatsalihaksia treenatakseen joutuu sopivaa paikkaa hieman hakemaan ja vipunostoja tehdessään varomaan, ettei huitaise vierustoveria kuulokkeeseen. Yhdeksän euron kertakäynti-hinta on mielestäni hieman suolainen.
Hankkisinko jäsenyyden: Kyllä. Tätä pientä salia suunnitellessa on oikeasti mietitty millä laitteilla ja tarvikkeilla saa treeneistä mahdollisimman paljon irti.

Virallisten palkkareiden ollessa kesätauolla, toimittaa palautusjuoman virkaa Lidlistä löytynyt 50/50 jogurtti-rahkasekoitus, Myllyn Paras -hedelmämysli ja hillat.

 

Sellaiset olivat yhden tai useamman käyntikerran aikana syntyneet mielikuvat testatuista kuntosaleista. Seuraavaksi matkan aikana on tarkoitus käydä kuntosalilla ainakin Ylivieskassa, mahdollisesti Nivalassa ja myöhemmin Vantaalla.

Mitä ominaisuuksia te muut toivotte kuntosalilta?

Heinäkuu lähestyy loppuaan ja liikuntapäiväkirjani näyttää pitkän sairastelun jälkeen vihdoin siltä kuin sen kuuluukin, eli täydeltä. Tämän perusteella uskallankin julistaa, että flunssa, keuhkoputkentulehdus ja muutaman kuukauden ajan joka päivä toistunut astmakohtaus alkavat vihdoin olla historiaa ja olen terve! Nyt kun olen päässyt takaisin tekemisen makuun ja tositoimiin, ovat liikunnalliset unelmani muuttuneet melko paljon alkuvuoden ajatuksista. Silloin haaveilin vielä enemmän ulkonäöllisistä muutoksista, olkapäiden kasvattamisesta ja pakaroiden kohotuksesta, mutta nyt, tuon yli puoli vuotta kestäneen salivankeuden jälkeen tuntuukin hyvältä harrastaa ulkona ja keskittyä enemmän suorituksellisiin kuin ulkonäöllisiin tavoitteisiin. Eli kuten tapanani on, säntään sata lasissa kohteesta a kohteeseen ö ja jätän salitavoitteet tällä erää lähinnä sattuman varaan ja suuntaan kohti uusia unelmia.

Kiirettä on pitänyt.

 

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, minä rakastan juoksemista ja viime aikoina olen hurahtanut korviani myöten myös maantiepyöräilyyn. Samaan aikaan olen harmitellut syvää inhoani uimista kohtaan, sillä muutoin voisin hyvinkin treenata triathlonia silmällä pitäen. Mutta kun ei. Uiminen on tyhmää, tylsää ja vesi on kylmää ja märkää. Sitten mies sen vanhana triathlonistina keksi – miksi et harjoittelisi duathloniin! Olin hetken aikaa äimän käkenä, että mikäs se sellainen duathlon oikein on, ennen kuin minulle valkeni, että kyseessä on uimataidottomien triathlon, kahden juoksuosuuden ja yhden pyöräilyosuuden suoritus. Siinähän se on! Seuraava tavoite!
Mutta tässä nyt vaan on muutama pieni ja vähän suurempikin ongelma.

1. Ääääh, kun en tykkää kilpailuista
No kun en vaan tykkää. Jännittää. Ahdistaa ja häviän kuitenkin ja sitten v*tuttaa. Ja kauheaa, mitä jos keskeytän? Tai kolaroin? Tai ajan pyörällä oravan päältä? Mutta tämä nyt taitaa olla niitä lajeja, joissa on vähän pakko käydä välillä suorittamassa. Mutta ehkä niitä kilpailuja voisi ajatella enemmän ystävällismielisenä tapahtumana kuin kilpailuna? Niin, tähän mennessähän olen mm. juossut puolimaratonin itsekseni ja vetänyt läpi viiden kuukauden kisadieetin ilman kisoja. Että tuota… ehkä olisi aika päästä yli tästä kilpailukammosta.

2. Juokseminen sattuu edelleen
Tästä juoksuharrastukseni tyssäämisestä kirjoitin jo aikaisemminkin. Nyt toimisivat jo keuhkot, mutta nilkat eivät vieläkään täysin. Ei kovin hyvä lähtökohta sellaisen lajin harrastamiselle, johon kuuluu kaksi juoksuosuutta. Olen pystynyt kyllä tekemään juoksuharjoitukseni, mutta harjoitusten pidentyessä ja temmon kasvaessa ovat jalkani kipeytyneet niin, että olen lioitellut niitä iltaisin ensin jääkylmässä ja sitten tulikuumassa vedessä tulehdusta helpottaakseni ja syönyt kourallisia tulehduskipulääkkeitä. Olen kokeillut myös lepoa, hakenut vikaa niin juoksualustasta kuin ihasten jumiutumisestakin, kunnes sitten viikonloppuna vihdoin tajusin, että toisin kuin aikaisemmin kuvittelin, on vika sittenkin todennäköisesti lenkkareissani. Niinpä marssin lenkkarikaupoille ja sijoitin sievoisen summan niin uusiin juoksulenkkareihin kuin personoituihin pohjallisiinkin. Mutta palataan tähän asiaan vielä myöhemmin. Nyt vaan toivotaan, että sijoitus kannatti ja pääsen Suomilomallani juoksemaan entistä enemmän.

Ei mikään pedikyyri, vaan kylmä/kuuma-hoito.

 

3. Olen hidas
Periaatteeni juostessa on aina ollut ”ei matka tapa vaan vauhti” ja sen kyllä huomaa. Olen armottoman hidas juoksija ja kymmenen kilometrin taivaltaminen tuntiin tuntuu jo melkoisen raskaalta. Vauhtia pitäisi siis kasvattaa roimasti, eli ei tässä harjoiteltava lopu kyllä kesken. Sama juttu pyöräillessä. Olen tuolla rullaillessani huomannut, että jään armotta aktiiviharrastajien jalkoihin, joten työstettävää riittää silläkin saralla. Ei siis muuta kuin eri pituisia ja eri tempoisia treenejä suunnittelemaan!

4. Minulla on paino-ongelma
Oikeasti. On muuten järkyttävän suuri ero juoksemisen sujuvuudella jos on painoa kolme kiloa enemmän tai vähemmän. Ja sitä on nyt enemmän. Mutta jostain kumman syystä tuo dieettaaminen ei juuri houkuta ja toisekseen tällä treenimäärällä tuo riittävä ravinnonsaanti on melkoisen oleellista, joten toivoa sopii, että kunhan pääsen kunnolla juoksemaan ja pyöräilemään, tuo paino putoaisi vähän kuin itsestään. Ja niin, salillahan käyn edelleen, monta kertaa viikossa (tuossa kalenterissa salitreeni on tuo pyöreä ikoni). mutta olen muuttanut painoharjoittelun enemmän dieettini loppuvaiheesta tutuksi, HIIT-tyyppiseksi, kevyemmillä painoilla enemmän toistoja tehtäväksi hikoiluksi. Mutta kyllä minä viime viikolla kokeilin, että josko puoli vuotta vauvapainoilla treenanneelta vielä nousisi kuusikymppiä penkistä. Ja nousihan se, kolmesti.

 

Mutta eipä niin paljon pahaa etteikö jotain hyvääkin!

1. Olen melko kovapäinen
Satun olemaan sen verran jääräpäinen, että hakkaan päätäni seinään tasan niin kauan, kunnes jompi kumpi, pää tai seinä, antaa periksi. Joku fiksumpi olisi varmasti tajunnut lopettaa juoksemisenkin kaikkien näiden ongelmien jälkeen, mutta itse en ole vielä valmis luovuttamaan. Saapa nähdä palkitaanko sinnikkyys seinän murtumisella vai mureneeko ensin unelmat kivuttomasta juoksemisesta.

2. Olen suunnitelmallinen
Mitä harjoitteluun tulee, olen säntillinen ja roikun viimeiseen asti kiinni treenisuunnitelmassani. Melkein harmittaa, etten ole lapsesta lähtien harrastanut jotain tiettyä urheilulajia. Minusta olisi nimittäin saattanut tulla ihan hyväkin jossain lajissa tällä pakkomielteisyydellä.

3. Minulla on hyvä ”valmentaja”
Mies on entisenä urheilijana varsin hyvä tekninen tuki ja yleensä tietää mistä puhuu. Vielä kun oppisin kuuntelemaan ja ottamaan niitä neuvoja vastaan… öhöm.

 

Että tällaisia unelmia täällä ollaan pyöritelty. Katsotaan nyt ehtiikö mieli vielä muuttua Suomessa oleskelun jälkeen vai aloitetaanko tavoitteelliset treenit todenteolla syyskuun puolessavälissä. Pitäisi varmaan alkaa katselemaan niitä tulevia duathlon-tapahtumiakin vähitellen, niin kuin vaikka kymmenen vuoden päähän. Ja niin tosiaan, otsikossa lukee ”osa 1”. Se tarkoittaa sitä, että mielessä on toinenkin liikunnallinen unelma, johon palaamme osassa 2.

Kivoja ja kesäisiä treenejä kaikille! Ja jee, treenit suomalaisissa maisemissa ovat jo ihan ovella! Sunnuntain juoksulenkki olisi nimittäin tarkoitus tehdä Littoisissa!

Jos haluaisin tavoitella blogillani mediaseksikkyyttä, kertoisin nyt siitä, kuinka lauantai-illan päätteeksi kävin salilla. Kertoisin yksityiskohtaisesti tekemäni liikkeet sekä sarjojen toistomäärät ja nappaisin vielä pukuhuoneen peilin kautta muutaman puolialastoman pullistelukuvan itsestäni. Mutta koska maailma tarvitsee epäsuosittuja luusereita, aion nyt salijuttujen sijaan kertoa teille yksityiskohtaisesti kuinka kävin aikaisemmin päivällä epäseksikkäästi maantiepyöräilemässä.

Jokainen oikea treenipostaus alkaa kertomuksella siitä mitä ennen treenejä on syöty, joten kerrottakoon, että tankkasin syömällä jogurttia, mysliä ja mustikoita, join kolme kuppia kahvia kermavaahdolla höystettynä ja viimeistelin aamupalani rivillisellä Fazerin sinistä. Tämän jälkeen täytin juomarepun Poweradella, vedin epäseksikkäät pyöräilyhousut jalkaani ja valmistauduin sotkemaan munamankelillani vuorille, pois trendikkäiden ihmisten silmistä.

Epätrendikäs treeniympäristö ja luonnonvalo, joka ei pärjää lähimainkaan kuntosalin
verisuonet ja selluliitit paljastavalle tunnelmavalaistukselle.

Koska varmasti kiviäkin kiinnostaa treenijakoni, avaan sitä hieman. Viikko-ohjelmaani kuuluu tällä hetkellä kolme juoksuharjoitusta yhdistettynä kuntopyöräilyyn, pari aamucardiota salilla, yksi pidempi juoksulenkki, neljästä viiteen salitreeniä sekä kaksi maantiepyöräilyä. Ja koska elämme lauantaita, on suuri osa edellä mainituista treeneistä luonnollisesti jo takanapäin. Tämän vuoksi jalkani eivät ehkä olleet ihan viimeisen päälle virittäytyneet tämän päiväiseen pyöräilyyn, etenkään kun edellisestä jalkapuntista oli kulunut noin 18 tuntia. Näistä erinomaisista lähtökohdista lähdin tänään kohti viikon toista pyörälenkkiä.

Lenkin pituus: 40,5 km
Aika: 1 h 40 min
Matalin piste: 250 m
Korkein piste: 439 m
Fiilis: Molemmat ääripäät

Tämä vakiolenkkini alkaa salakavalalla ja loivalla nousulla kohti horisontissa häämöttäviä kukkuloita. Lenkki ei ole äärimmäisen haastava, mutta ei myöskään mitään huviajeluainesta. Tänään ensimmäiset kilometrit loivaa ylämäkeä taittuivat odotuksiini nähden loistavasti. Umpitukkoisista jaloista hävisi jäykkyys yllättävän nopeasti, tai sitten jalositani vaan katosi tunto. Alkulämmittelyn jälkeen, ylämäen jyrketessä kohti ensimmäistä kukkulaa, painelin ylämäkeen sinnikkäästi suuremmalla eturattaalla ja jopa ihan reipasta tahtia. Saavutettuani huipun ilman suurempia vaikeuksia, haistatin mielessäni pitkät välipäiville. Onhan tämä treenaaminen niin paljon hauskempaa kuin sohvalla makoilu.

En nyt laita tähän kuvaa epäseksikkäistä pakaroistani vaikka treenipostauksissa niin kuuluisikin tehdä,
mutta voinette kuvitella ne tuohon satulalle ihan itsekin.

Tuollaisen mäen päältä on alamäkikin pitkä. Laskettelin alamäkeen niin kovaa kuin pyörä kulki ja rullailin kevyesti mukana vaikkei se menoon juuri vaikuttanutkaan. Lopulta tie muuttui tasamaastoksi ja yritin sinnikkäästi pysyä muutaman edelläni polkevan ehkä-hieman-ammattimaisemman (ja aika kivareitisen)miespyöräilijän perässä. Siinä peesaillessani (ja katsellessani) minä unohdin jalkojeni väsymyksen, eilisen jalkapuntin, juoksulenkit, pyörälenkit ja sen, että edellinen välipäivä oli joskus heinäkuun alkupuolella. Ja niin painelin ohi siitä pisteestä, josta alunperin oli tarkoitukseni kääntyä takaisin palauttavalta lenkiltäni. Jos nyt vähän vielä…

Kymmenisen minuuttia myöhemmin minä sitten vihdoin tajusin kääntyä kohti kotia. Ensimmäinen polkaisu vastakkaiseen suuntaan ja reidet tuntuivat täyttyvän sementistä. No, onneksi oli vain 20 kilometriä matkaa kotiin ja siitä suuri osa ylämäkeä. Loivemmat ylämäkiosuudet sujuivat vielä ihan pyöräilyvauhtia, mutta reisien tunto oli palautunut ja tunsin vähän turhankin tarkasti jokaisen lihassyyn taistelun maitohappoja vastaan. Yritin keskittää polkemisen milloin etureidelle, milloin takareidelle ja milloin pohkeelle, mutta yksikään lihaksista ei tuntunut enää yhteistyöhaluiselta. Ei siis auttanut muu kuin polkea tahdonvoimalla. Ylämäen jyrketessä pudotin eturattaan suosiolla pienemmälle ja heitin silmään kevyimmän mahdollisen vaihteen. Olisin varmasti vaikka kävellyt nopeammin ylös kuin kykenin polkemaan. Ihmettelin ääneen kuinka ylipäätään pysyin pystyssä niin hitaassa vauhdissa. Sivusilmällä näin, kuinka myyrä juoksi pientareella ohitseni.

Epätrendikäs kuntoiluväline – ja vielä kippurasarvilla! Niin 80-lukua!

Onneksi jokaista ylämäkeä seuraa alamäki, ja niin tätäkin. Alkoi pitkä lasku kohti kotia ja reiteni saivat rauhassa levätä – ja jäykistyä lisää. Kun sitten käsillä oli enää ne viimeiset loivat ylämäet ennen kotipihaa, jalkani toimivat enää millä lie taikavoimilla, sillä lihaksissa ei ainakaan ollut ketään kotona. Suussa maistui veri ja kotipihaan päästyäni olin kirjaimellisesti oksentaa. Mutta silti, eihän maantiepyöräily ole yhtään niin raskasta, haastavaa, trendikästä ja vartaloa muovaavaa kuin salitreenaaminen. Siksi suuntasinkin vielä myöhemmin illalla salille tekemään selvää hauiksistani, jotta voisin hyvällä omallatunnolla pitää välipäivän huomenna. Tämä pyöräily nyt on vaan tällaista pilipalihommaa.

Nyt kun minulla on nämä rinnat, jotka pomppivat enemmän ja vähemmän ylös, alas ja sivulle treenien mukana keskimäärin 16 tuntia viikossa, on selvää ettei treenipaidan alle pueta mitään sporttiliivien karvalakkimalleja saati pitsiröyhelöisiä perusliivejä. Asiahan on nimittäin naiset niin, että olivatpa rinnat pienet tai isot, ei kunnollisten sporttiliivien tarpeellisuutta tule vähätellä. Tehdäänpä testi. Hypähdä muutaman kerran yläosattomissa peilin edessä. Näetkö? Ei ole mikään pieni liikerata ei, ja sitä ne pallerot tekevät siellä treenipaidan alla jatkuvasti ellei niitä tueta hyvin. Kukaan ei varmaankaan halua, etenkään jos on rinnoistaan joutunut maksamaan, että rinnat myöhemmällä iällä riippuvat kisakireiden vatsalihasten peittona. Ei siis ihme, että tämä sporttiliivi-asia on lähellä sydäntäni ja toivottavasti myös pysyy sydämen korkeudella jatkossakin.

Toisin kuin voisi kuvitella, on ollut yllättävän työlästä löytää rintavalle ihmiselle juoksemiseen soveltuvia, riittävän tukevia urheiluliivejä maasta, jossa pienen maitoauton kokoiset rinnat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Muuhun käyttöön, kuten pyöräilyyn tai salitreenaamiseen sopivia liivejä löytyy kyllä kaikilta merkeiltä, kaikissa sateenkaaren väreissä. Olen kahlannut läpi kilometritolkulla sporttiliivihyllyköitä, surffannut tuntikausia netissä ja hyppinyt tasajalkaa sovituskopeissa kokeillen kymmenien erilaisten liivien jämäkkyyttä. Lopputuloksena olen löytänyt tasan yhdet liivit, jotka täyttävät kaikki vaatimukseni.
Sinä rintava nainen siellä, hyvät ja oikeasti tukevat urheiluliivit tunnistaa seuraavista asioista:
• Liivien koot ovat merkitty kuppikoon mukaan, ei XS-XL
• Liivejä ei sujauteta päälle pään yli, vaan niissä on säätövarainen hakaskiinnitys takana
• Liivien olkaimissa on säädöt
• Liiveissä on kaarituet

Käytännössä hyvät urheiluliivit tuntuvat päällä tukevilta, ehkä jopa hieman kiristäviltä ja ne oikeasti pitävät hyppiessä rinnat lähes täysin paikoillaan. Älä luota sokeasti urheiluliivien tuotetietoihin, sillä usein liivit, joiden luvataan olevan ”maximum support” eli sitä kaikkein tukevinta mallia, eivät todellisuudessa kelpaa isorintaiselle joogaa kummempaan urheiluun, eikä mielestäni näistä liiveistä tulisi valmistaa mediumia suurempia kokoja laisinkaan.

Mikä se ainoa kelpuuttamani urheiluliivi sitten olikaan? Ainoat, kaikki kriteerini täyttävät urheiluliivit löytyvätChampionilta, mallinumeroltaan CH6843. Liivejä saa jenkkien C-koosta ylöspäin (vastaa ymmärtääkseni Suomessa B:tä) aina kokoon DD saakka (Suomessa D). Värivalikoima liiveissä on harmittavan suppea – musta, valkoinen ja sininen. Mutta voi että, nämä liivit ovat oikeasti aivan käsittämättömän hyvät! Ilokseni huomasin tänään, että Championilta on tullut myös toinen liivimalli, jossa yhdistyvät kaikki samat ominaisuudet. Nämä menevätkin hankintalistalle välittömästi.

Championin ehkä maailman parhaat urheiluliivit.

Toiset, melko lähellä täydellistä olevat liivit ovat Victoria’s Secretin VSX-urheiluvaatemallistosta. Liivit ovat kyllä tavallisiin urheiluliiveihin nähden tukevat, mutta joko materiaalin tai säätöjen uupumisen vuoksi jää se täydellinen, liikkeen pysäyttävä vaikutelma kuitenkin uupumaan. Käytän kyllä näitä liivejä mielelläni pyöräillessä, kävellessä ja salilla, mutta juoksulenkille en näitä kelpuuttaisi kaveriksi, valitettavasti. Ehkä hieman omia D-kupin rintojani pienemmällä varustuksella nämäkin liivit saattaisivat ajaa asiansa myös juostessa.

Victoria’s Secretin melko hyvät urheiluliivit (tätä väriä ei näemmä enää ole saatavilla)

 

Mitenkäs teidän muiden sporttiliivi-asiat? Erityisesti kiinnostaa, että minkälaisilla urheiluliiveillä te muut juoksette? Ja hei, suositukset hyvistä liiveistä ovat tervetulleita!